Lue vielä hetki

Esikoinen lähti miehensä kanssa konserttimatkalle Helsinkiin ja minä pääsin lapsenvahdiksi. Samaan kohtaan sattui tyttärenpojan yhdeksäs syntymäpäivä.

 Nuorella miehellä oli vain yksi lahjatoive, polttomoottorikäyttöinen, kauko-ohjattava auto. Hän ei ilmeelläkään näyttänyt pettymystään kun mamman paketista paljastui pyjama ja lastenkirja. Vaikutti jopa iloiselta, puki pyjaman päälleen ja luki kirjan saman tien.

Sankarin isosiskon kanssa pohdimme kaikenlaista. Hän kertoi itselleen tärkeästä asiasta, jota eräs toinen sukulainen "Ei voi ymmärtää, kun on niin vanha". Minä sanoin, ettei vanhuus tee kenestäkään ymmärtämätöntä, päinvastoin. Vanhat ihmiset voivat olla paljon avarakatseisempia kuin nuoret, vanhat ovat jo nähneet niin paljon. Ymmärtäminen on persoonallisuudesta kiinni, jos ei ymmärrä vanhana ei ole nuorenakaan ymmärtänyt.

Mistä lapsille syntyy käsitys siitä, että vanhat eivät tajua mistään mitään? Syntyisikö siitä, että me vanhemmiten mielellämme huomautamme miten emme enää pysty emmekä käsitä kun olemme jo niin vanhoja?

Illalla saattelin lapset nukkumaan ja luin heille Ella-kirjaa, "Ella ja äf ykkönen". Ääneen lukeminen on mukavaa, sitä mukavampaa, kun kuulijakunta on kiitollista.
Sitä vain ihmettelen, että miksi kirjailija Parvela, opettaja sentään, käyttää sellaista sanaa kuin "porukka". Ihan teki pahaa sanoa se ääneen ja melkein ryhdyin opettamaan lapsia, että älkää ikinä käyttäkö tätä sanaa missään, se on huonoa kieltä. Laittavat raukat vielä ylioppilasaineeseensa ja se on siinä sitten, mahdollisuudet menneet. Sain pidäteltyä, mutta vieläkin mietin, että olisi pitänyt.

Lopetin kohtaan, jossa Ella ja kumppanit pääsivät pälkähästä.

- Lue vielä.
- Jos ei nyt enää, sisko nukkuu jo.
- Ei sitten. Hyvää yötä.
- Hyvää yötä. En ole täällä aamulla kun heräät, isä ja äiti ovat sitten jo kotona. Nuku hyvin. Hyvää syntymäpäivää.

Otin oman iltalukemiseni ja vetäydyin sohvalle odottamaan kotiintulijoita. Sain seurakseni Äkäisen Pienen Koiran, joka kaivautui saman peiton alle ja asettui jalkojeni päälle nukkumaan. Alakerrassa Iso Vanha Koira huokaili ja vaelteli eteishallissa etsimässä parasta makuupaikkaa. 
Rankka sade piiskasi suuren, vanhan talon kattoa.

Pieni koira nukkui niin sikeästi, hievahtamatta, että minun piti välillä tunnustella, onko se edes hengissä.

Yöllä kun ajoin kotiin, sade oli laannut ja oli täysikuu.

Kotona Nonna tutki minua kiivaasti ja epäluuloisena kuin mustasukkainen aviomies: missä sinä olet ollut, kenen kanssa?