Kokeilin onneani heti aamusta ja kas vain, sain kuin sainkin ainakin yhden kuvan siirrettya. Paras jatkaa saman tien.
Laiva on nyt Puerto Calderan satamassa Costa Ricassa. Tasta laivaelamasta ehdin kertoa teille viela vasyksiin asti, joten kerron viela vahan Amerikan tunnelmia.
Alla oleva kuva on Los Angelesista, Venicen hiekkarannalta. Siella oli monen nakoista kulkijaa, skeittareista kerjalaisiin. Tama joukko istui rantabulevardin reunalla pitelemassa pahvilappuja, joissa luki "Ainakaan emme ole teidan lapsianne. Vai olemmeko?" En tieda, oliko kyseessa jokin performanssi vai vakavampi yritys saada muutama dollari.
Enempien kuvien lisaaminen ei sitten nakojaan onnistu talla kertaa. Tietotekniikka vie minulta hermot taalla, ne, mita silla saralla viela on jaljella kotimaisten tietotekniikkaongelmien jalkeen. No, yritetaan jatkaa sitten tata sanallista kuvailua.
Eilisessa paivityksessa oli kuva Grand Canyon Ranchilta. Se olisi loistava paikka ratsastuslomien jarjestamiseen: tilalla on paljon hevosia ja siella jarjestetaan pidempia ja lyhyempia ratsastusretkia seka vankkuriajelua. Minulla ei valitettavasti ollut aikaa menna ratsastamaan, silla kanjonireissun jalkeen meidan oli pakko kiirehtia seuraavaan majapaikkaan ennen pimean tuloa. Ai etta miksi me sita pimeaa niin pelkasimme? No siksi, kun valimatkat Arizonassa olivat todella pitkia ja jaaminen sysipimeaan autiomaahan vaikkapa rengasrikon takia ei houkutellut. Kaikilla levahdyspaikoilla muuten - niita on vain mottoriteiden varsilla - varoitettiin kalkkarokaarmeista. Vaikka kai nekin jotain talvilepoa viettavat?
Emme olleet tehneet mitaan varauksia etukateen emmeka tarkkoja suunnitelmiakaan. Tammikuu ei ole turistikautta taallakaan, joten kaikkialla oli tilaa. Yovyimme hotelleissa., yksi motelli taisi olla joukossa. Kaikki paikat olivat siisteja ja kutakuinkin samanlaisia. Melkein jokaisessa tarjottiin ilmaista internetyhteytta asiakkaille receptionin vieressa. Ilmainen se saattoi olla, mutta eipa silla paassyt juuri minnekaan. Yhden ainoan facebook-paivityksen onnistuin tekemaan. Taalta laivalta se ei onnistu ollenkaan.
Etta olimme aidossa Villissa Lannessa, tuli todistettua moneen kertaan. Olimme Arizonassa samana paivana, kun Tucsonissa ammuttiin kuusi ihmista ja kongressiedustaja Gabrielle Gifford haavoittui vakavasti. Ihmettelime, miksi liput olivat puolitangossa, mutta illalla hotellissa se selvisi. Seuraavina paivina lehtien etusivut ja sisasivutkin olivat taynna tuota tragediaa. Naimme presidentti Obaman puheen Arizonan yliopistossa suorana lahetyksena televisiosta ja kylla siina nenaliinaa tarvittiin, kun Obama muisteli muutamilla sydameenkayvilla sanoilla 9-vuotiasta Christinaa, joka hankin joutui pyssymiehen uhriksi.
Kun taas olimme Mojave-nimisessa paikassa yota, ihmettelimme matalalla, todella matalalla lentavaa pienta konetta, joka etsi jotakin sisaantulotien liikennevirrasta. Seuraavan paivan Mojave News kertoi, etta kaupungissa oli tehty aseellinen pankkiryosto. Viimeisena paivanamme Los Angelesissa siella ammuttiin kolme ihmista ja kidnapattiin yksi lapsi.
En ole talla reissulla kaivannut viela lakritsaa sen paremmin kuin Juhla Mokkaakaan, mutta sanomalehtia kaipaan kipeasti. Vahan tuota kipua lievitti useissa hotelleissa ilmaisena tarjolla ollut USA Today. Taalla laivalla sanoma- tai muita lehtia ei ole. Ei edes aikakauslehtia myytavana. Paasen lukemaan lehtia netista, mutta sehan ei korvaa fyysista kosketusta ja hajukin on ihan vaara.
Auton vuokraaminen oli halpaa. Meilla oli kulkupelina Ford Focus. Viikon vuokra oli noin 600 dollaria ilman kilometrirajoituksia. Tankin sai tayteen noin 40 dollarilla.
Olen tata kirjoittaessani samalla odottanut, josko Raine ehtisi tulemaan kanssani maihin. Olemme tassa satamassa viiteen asti iltapaivalla ja sitten onkin taas edessa kolme meripaivaa. Olisi mukava paasta jaloittelemaan tukevalle maalle.
Raine kavi taalla hytissa asken ja sanoi jo voivansa lahtea, mutta sitten puhelin soi ja hanen piti taas menna. Sellaista se nyt vain on, han on taalla toissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti