Olen ollut taalla laivassa nyt viikon. Lahdimme edellissunnuntaina Los Angelesista ja olemme jo ohittaneet sellaisia maita kuin Nicaragua ja Guatemala. Meksikossa ja Costa Ricassa olemme kayneet maissa. Seuraava satama taitaa olla Perussa? Taalla eletaan vahan paiva kerrallaan, haen aamuisin paivan ohjelman receptionista ja katson siita, missa milloinkin ollaan.
Satamissa viivymme yleensa 8-10 tuntia, jossain ollaan yon yli. Matkustajille on tarjolla paljon retkia, mutta toistaiseksi en ole ottanut osaa mihinkaan. Olemme kayneet Rainen kanssa katsomassa satamakaupunkeja ja ne reissut ovat melko lyhyita, silla Raine ei voi jattaa tyomaataan pitkaksi aikaa. Capo San Lucasissa kavin kavelylla yksin, mutta paallekayvien kauppamiesten takia se ei ollut kovin mukavaa.
Tama kuva on Meksikosta, Puerto Vallartasta. Kaupungin edustalla oleva hiekkaranta oli pitkalta matkalta taynna hienoja hiekkaveistoksia, joista tama hevonen tietysti paasi itseoikeutetusti kuvaan. Pojat ja aikuiset miehetkin rakentavat niita ja toivovat, etta turistit antavat kolikon kuvauspalkkaa.
Laivalla on talla kertaa matkustajina paaasiassa amerikkalaisia elakelaisia. Risteilyhan on poikkeuksellisen pitka, ensimmaiset matkustajat taitavat jaada pois kyydista ja lentaa kotiin yhdeksan paivan matkan jalkeen. Suuri osa on kuitenkin pidempaan, Brasiliaan asti.
Tama laiva, Mariner of the Seas, on viimeiset kaksi vuotta risteillyt Los Angelesin ja Meksikon valilla. Nyt se siis matkaa kohti Eurooppaa ja Roomaa, josta kasin se tulee risteilemaan ensi kesana Valimerella. Talla matkalla viivymme jonkun viikon Brasiliassa, jossa tehdaan muutama risteily, muuten matkaamme suoraan kohti Eurooppaa.
Amerikkalaisia pidetaan valittomina ja puheliaina ja sen pienen kokemuksen mukaan, joka minulla nyt heista on, se pitaa paikkansa. Olen tavannut taalla oikein amerikkalaisia arkkityyppeja, kovaaanisia miehia, jotka ovat valmiita paiskaamaan ison kouransa kenen tahansa kateen ja julistamaan riemuissaan " Hi! My name is JAaack!"
Laiva kiinnittyi eilen costaricalaisen Puerto Calderan konttisatamaan. Sielta menimme taksikyydilla itse kaupunkiin, vajaan puolen tunnin ajomatkan paahan. Taksi maksoi 25 dollaria riippumatta siita, kuinka monta matkustajaa siina oli ja siksi mekin otimme mennen tullen yhteisen taksin toisen pariskunnan kanssa. He olivat amerikkalaisia ja juuri tata puheliasta lajia. Kysymysten tulva oli loputon seka etu- etta takapenkilla, kuskiakaan ei siis jatetty rauhaan. Suomalaisen olo alkoi kayda jo vahan piinalliseksi valilla.
Jos kysymyksia tulikin paljon, vastauksia ei valttamatta ymmarretty. Tulomatkalla istuin takana, toisella puolellani Raine, toisella herra Seattlesta. Ylitseni kaytiin keskustelua, joka sujui suunnilleen tahan tapaan:
- Tyoskentelet siis laivalla? Hienoa! Teilla on hieno laiva! Te pidatte meista hyvaa huolta!
- Kiitos kiitos, se on tavoitteemme.
- Ja olet ollut seitseman vuotta! Tunnet satamat?
- Kavin taalla nyt ensimmaista kertaa.
- Mita? Etteko te paase ulos laivasta ollenkaan?
- Kylla vaan, mutta olemme taalla nyt ensimmaista kertaa.
- Ei! Olet ollut taalla seitseman vuotta, etka paassyt ollenkaan kaymaan ulkona?
- Eikun laiva ei ole ollut taalla ennen. Olemme risteilleet Los Angelesin ja Meksikon valia.
- Herrantahden! Nyt minulla tulee oikein paha mieli sinun takiasi. Niin pitka aika ja ensimmaista kertaa ulkona!
Tata jankkaamista jatkui koko matkan. En lopultakaan tieda, jaiko Seattlen herra siihen uskon, etta laivalla pitaa tyoskennella vuosikausia, ennen kuin paasee ensimmaisen kerran kaymaan maissa. Jos tallaista juttua jostain kuuluu, niin se on sitten vaarinkasitys.
Toinen esimerkki on parin paivan takaa. Olin seuraamassa pantomiimiesitysta laivan teatterissa. Taiteilija kertoi itsestaan ja opetti meillekin muutaman pantomiimiliikkeen. Lopuksi taiteilija tiedusteli, onko yleisolla kysyttavaa?
Tiedatte, mita Suomessa tassa tilanteessa tapahtuisi: korkeintaan joku etupenkissa istuva rohkelikko kysyisi jotain ja muut nauraisivat. Taalla taas kysymyksia alkoi sinkoilla. Joka puolella nousi kasia ylos ja kysyttavaa olisi riittanyt vaikka miten pitkalle, laheskaan kaikki eivat ehtineet saada omaa vuoroaan ennen kuin aika loppui. Eivat ne mitaan syvallisia kysymyksia olleet. Mista olet kotoisin? Missa olet opinut noita temppuja? Nayta viela, miten se paikallaankavely tehdaan.
Kukaan ei nauranut kysymyksille. Eihan nauru Suomessakaan ole pilkallista, se on hamillista. Me nauramme, kun olemme noloja.
Amerikkalaiset saavat suunsa auki.
Toimittajana tiedan hyvin, millaista on tehda julkisia kysymyksia aiheista, joista ei valttamatta ymmarra kovin paljon. Se on vaikeaa. Suomessa lehdistotilaisuudet huipentuvat tahan kysymysosioon. "Ja nyt lehdistolla on varmasti kysymyksia;" on lause, jota lehdisto on sydan pamppaillen odottanut. Jokainen on mielessaan valmistanut fiksulta kuulostavan kysymyksen, jolla ei oikeastaan haluta saada lisatietoa vaan osoittaa, etta toimittaja on kartalla. Kysymyksen jalkeen voi huokaista helpotuksesta ja sulkea suunsa, homma on taas kunnialla hoidettu.
Opetusministeri muistaakseni ehdotti taannoin draamaopetusta kouluihin. Ehdotus tyrmattiin, vaikka se oli hyva ja olisi tullut tarpeeseen. On oikeastaan todella huvittavaa, etta suomalaisten ei katsota olevan esiintymiskoulutuksen tarpeessa. Miettikaa hei vahan. Miettikaa vaikka jotain tuiki tavallista en puhu, en katso -performanssia, jota ryhma suomalaisia esittaa missa tahansa odotushuoneessa tai linja-autossa ja pohtikaa sitten, olisiko mitaan tehtavissa, jotta kuvasta tulisi vahan eloisampi?
Miellyttavin satama on tahan mennessa ollut Puerto Vallarta. Sen vanha kaupunki on viihtyisa ja kaunis. Eilinen kaupunki sen sijaan ei jattanyt mainittavampaa jalkea. Hiekkaranta oli taynna roskaa ja rantaa reunusti tiivis kahvila- ja kojurivisto, jossa myytiin matkamuistoja. Itse kaupunki vaikutti varsin rahjaiselta. Joten jos joku suunnittelee matkaa Costa Ricaan, niin kannattanee menna jonnekin muualle. Kahvi, jota joimme rannalla, oli kylla ihan hyvaa, mutta niinhan sen Costa Ricassa kuuluu olla.
Tata kirjoittaessani on aamu ja olen vasta kaynyt aamiaisella. Paivan ohjelmassa on muun muassa luentoja hiustenhoidosta ja akupunktiosta, tietokilpailuja, tanssitunteja, korutyopaja, elokuvia ja kymmenia muita aktiviteetteja. Mina taidan lahtea luistelemaan, sita en ole viela kokeillut taalla. Toivottavasti taalta loytyy tarpeeksi isot luistimet naihin isoihin pohjoismaisiin jalkoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti