Vanhakin nyt nuortuu (jos selkä kestää)

Kävi juuri kuten eilen arvelimme: Unikulma-sänky ei mahtunut makuuhuoneeseen.

Tai mahtui, puoliksi. Sängyn runko moottorisysteemeineen jäi tuonne toiselle puolelle odottamaan parempia aikoja ja siirsimme vain patjat. Teemme siis paluuta juurillemme, lattialla sitä nuorenakin nukuttiin kun ei ollut vielä ensimmäistäkään sänkyä.

Makuuhuoneesta tuli tällainen.

Muutoksen yhteydessä sanoin hyvästit myös sille edellisvuonna ompelemalleni tilkkupeitolle. Se ei tietenkään sovi tähän huoneeseen, eikä sillä ole paikkaa myöskään tulevissa suunnitelmissani.

Tuossa isossa korissa ovat nyt kaikki villapaidat. Villapaitojen säilyttäminen hyllyllä pinossa on hankalaa, eikä niitä voi laittaa henkariinkaan etteivät  ne veny. Katsotaan, jos tämä ratkaisu toimisi.

Entisen makuuhuoneemme yhteydessä on vaatehuone ja tyhjensin myös sen tänne toiselle puolelle, jossa niin ikään on vaatehuone ja komeroita. Laitoin jonkun verran pois sellaisia vaatteita, joita en koskaan käytä joskin totesin, että jos olisin yhtä raaka kaikkia vaatteitani kohtaan, minulle ei jäisi juuri mitään.

Järjestin kaikki oikein hienosti ja nyt kaikella on oma paikkansa, jopa huivit roikkuvat nätisti komerossa jossa ei ole mitään muuta. Paitsi kirjoja, mutta ei muita vaatteita.

Hämmästyin, kun ripustin kaikki mekkoni perätysten vaatehuoneen tangolle ja laskin ne. Niitä on parikymmentä, vaikka minusta tuntuu, etten omista kuin korkeintaan kaksi mitenkuten kelvollista.
Joukossa on yksi uusi, jota en ole käyttänyt kertaakaan. Enkä käytä. Näin sen saman nimittäin eilisessä Vallan linnakkeen jaksossa kun Tanskan seksityöläisten puhenainen oli pukeutunut siihen. 

Ei sentään töissä, mutta en minäkään sitä töissä ajatellut käyttää.

Unen ja todellisuuden tyhjät huoneet

Yläkerran järjestäminen jatkuu. Työhuoneeni alkaa olla valmis ja seuraavaksi järjestän uusvanhan makuuhuoneemme.

Tämä ullakkokamari valmistui yli 20 vuotta sitten ja toimi meidän makuuhuoneenamme pitkään. Sitten muutimme sänkymme naapurin ullakolle ja tästä tuli tyttären huone. Jos ette taaskaan ymmärtäneet, ei huolta.

Nyt otamme tämän taas käyttöömme. Olen siivonnut tätä tänään monta tuntia ja se on nyt valmis sen puolesta. Huomenna yritämme kuljettaa ison Unikulma-sänkymme tänne ja olemme jo nyt aika vakuuttuneita siitä, että se ei tule onnistumaan. Näihin huoneisiin on hyvin vaikea tuoda huonekaluja muuten kuin palasina, kulkuväylät ovat niin ahtaita.

Nämä tyhjät huoneet saivat minut taas muistamaan unen, jonka näen aina silloin tällöin. Vakiouni, tiedättehän, kaikilla kai on niitä?

Unessani olen talossa, joka on meidän. Se onkin komea talo, aika uusi, kaksikerroksinen. Siellä on paljon huoneita ja kaikkea, mitä tarvitaan. Olen tyytyväinen siihen taloon, mutta eräs asia tekee kiusaa. Talossa on myös erillinen asunto, tosin pieni, mutta oikein nätti ja siinä on jopa terassi. Tiedän, että se on ja tiedän, miten voisin mennä sinne, mutta syystä tai toisesta en vielä kertaakaan ole onnistunut.

Tämän unen kanssa unientulkitsija ei kauan päätään raapisi.

Mutta nyt ei pitempiä jorinoita, sillä tänään on minun televisiopäiväni. Yhdeksältä alkaa Vallan linnake, joka on paras sarja pitkiin aikoihin. Siitä tulisi minulle oma kauniitjarohkeat, jos sitä vain riittäisi yhtä pitkään.

  

Saimme ruskean kirjekuoren

Rakennuslupa tuli vihdoinkin!

Hakuprosessi kesti kaikkinensa reilusti yli puoli vuotta. Meissäkin oli vikaa, kun emme joka kohdassa toimineet tarpeeksi reippaasti ja nopeasti ja pontevasti emmekä tarkastikaan, mutta kaikkea syytä en päällemme suostu ottamaan. Vai onko ajatus edes luvallinen? Tarkoitan sitä, että ehkä onkin täysin normaalia odottaa jonkun luvan saamista kuukausikaupalla. Mistä minä tiedän.

Nyt se kuitenkin on meillä, se kaivattu, ruskea kirjekuori. Lupa ei kuitenkaan ole vielä sama asia kuin työn aloittaminen, sillä jotta pääsemme itse asiaan, on ensin hankittava kolme tai neljä vastaavaa mestaria ja pidettävä aloituskokouksia ja ties mitä katselmuksia.

On se tarkkaa. Nykyään, tarkoitan. Tiedän ihan varmasti, että täällä Portsassa on tehty monta remonttia ja laajennusta ullakoille ja kellareihin ilman, että niistä on sen kummemmin hiiskuttu kenellekään. Tehty vain.

Ei se tietenkään ole hyvä, sekään. Muistan, kun kerran olin haastattelemassa erästä Turun kaupungin rakennusasioiden asiantuntijaa ja kysyin hänen mielipidettään Portsasta. Hän tuhahti, ettei suosittelisi asunnon ostoa sieltä edes pahimmalle vihamiehelleen, niistä voi löytyä mitä vaan.

Tätä ei olisi pitänyt sanoa; asuntomme arvo laski välittömästi. Muistutankin heti, ettei Portsa ole Turun ainoa puutaloalue eikä em. lausahdus sovi ainoastaan tähän. Ja nykyään tosiaan kaikki on tarkempaa ja ainakin mestareiden ja vastaavien määrästä voisi päätellä, ettei rakennusvirheitä enää pääse syntymään. Vaikkei niitä ennenkään mistään syntynyt, kyllä ne ihan ihmisten aikaansaannoksia olivat. 

Kuvassa ei ole orastava rakennusvirhe vaan alkava remontti.

Maanantaina meille on tulossa joukko mahdollisia mestareita. Jännittävää.

Rahaa menee kauheasti, vaikka mitään ei tapahdu. Tähän mennesä lupa-asian hoitamiseen on uponnut noin 2000 euroa, eikä itse luvasta vielä edes tullut laskua.

Remontti ja pankrotti ovat selvästi sukulaisia.

Makuuhuoneessa tapahtuu

Nyt on kuulkaa vanhan naisen sängyssä ollut eloa.

Päätin aamulla kokeilla vielä kerran sitä, että otan töpselin pois ja laitan takaisin ja yritän sitten laskea sängyn jalkopäätä kaukosäätimellä. Näin tein ja se toimi! Jalkopää laski ja sänky oli taas ihan normaali.


Vähän harmittikin, kun ajattelin, että olin vaivannut Unikulma-kauppiastani turhaan ja vielä vapaapäivänä ja että nyt en ainakaan kehtaa soittaa kun on sunnuntaiaamu.

Onneksi en soittanut.


Petasin sängyn kuten teen joka ikinen aamu ja menin tyytyväisenä lukemaan lehteä. Palasin yläkertaan noin tunnin päästä ja mitä näinkään: sängyn pääty sojotti taas kohti kattoa. Se oli taas noussut omia aikojaan.

Onneksi kaukosäädin toimi tällä kertaa ja sain päädyn alas. Syöksähdin sängyn alle kiskomaan töpselin irti ennen kuin pääty pompahtaisi taas yläviistoon.

Eläväinen yksilö tämä. Mutta vaihtoon menee, en minä jaksa sen kanssa.

Muuten meillä on ollut mukava päivä. Kaikki tytöt olivat käymässä ja Portsassa vietettiin perinteisestä pihakirpparipäivää.

Kuva on otettu keittiön ikkunasta.

Tämä on päivä, jolloin kuka tahansa saa myydä tavaroitaan oman ovensa edessä. Ihmiset tulevat tekemään ostoksia ja katsomaan Portsan kauniita pihoja ja haikailemaan puutaloidyllin perään. Ja kyllä tämä onkin viihtyisä paikka asua ollakseen niin lähellä Turun keskustaa. Meiltä kävelee kauppatorille noin kymmenessä minuutissa. Satama, rautatie- ja linja-autoasemat ovat niin ikään lyhyen kävelymatkan päässä. Jopa Ruissalon saarelle, yhdelle kansallisaarteistamme, on kävelymatka.

Tytöt ovat joskus myyneet joitain tavaroitaan kirpputoripäivänä, minä en. Tavaraa kyllä on mutta tuntuu, ettei sitä rojua kukaan kuitenkaan huoli.

Eilen meillä oli täällä pihatalkoot. Sen takia minäkin tulin maalta jo perjantai-iltana: olen ollut poissa niin monista talkoista, että nyt huono omatunto pakotti osallistumaan. Siivosimme ja kunnostimme pihaa yhdessä muutaman tunnin.

Portsassa ja varmaan monella muullakin asuinalueella on vuosikymmenien mittaan tehty paljon talkootöitä. Meidän toistasataa vuotta vanhassa taloyhtiössämme on alkuvuosikymmeninä asunut paljon ammattimiehiä, kirvesmiehiä, muurareita, maalareita ja muita osaajia. Nykyään teetetään aika paljon ulkopuolisilla, ostetaan työtä. Se voi talojen kannalta olla ihan viisasta, sillä asukasrakenne täällä on muuttunut. Nyt puutaloasuminen houkuttelee paljon luovan työn tekijöitä, yliopistoihmisiä ja hyvin palkatuissa mutta varsin teoreettisissa töissä ahertavaa väkeä, joille vasara tai porakone eivät ole jokapäiväisiä työkaluja.

Syksyllä tulee 25 vuotta siitä, kun me muutimme tänne ruusupensaan taakse. Silloin me olimme nuoria ja täällä asui paljon vanhoja ihmisiä. Nyt vanhukset ovat kaikki kuolleet, naapurit muuttuneet moneen kertaan ja me olemme iältämme yhtiön vanhimmat asukkaat.

Niin äkkiä se käy.