On ollut ihanan hiljaista. Iltapäivällä, kun tein pitkän päiväkävelyn Nonnan kanssa, tapasimme yhden ihmisen, ventovieraan, joka toivotti meille iloisesti Hyvää Joulua. Samoin kävi muuten eilen: mies, jota en muista koskaan nähneeni, tuli vastaan ja saimme häneltäkin hyvän joulun toivotukset. Sellaista tapahtuu kaupungissakin.
Olen jokaisena elämäni jouluna saanut hyviä lahjoja, mutta on yksi, josta olen iloinnut enemmän kuin mistään muusta. Se on tässä.
Sain tämän kirjoituskoneen 12-vuotiaana. Huomasin paljon ennen joulua, että veljeni sängyn alle oli ilmestynyt iso paketti, mutta en kuvitellut, että se olisi minulle. Kun sitten aattona paketti annettiin syliini, olin vilpittömästi yllättynyt ja kun paketista kuoriutui ihana kirjoituskone, ei ilollani ollut rajoja.
Arvostan tätä lahjaa edelleen tavattomasti. Se ei ollut mikä tahansa lahja, sillä paitsi, että se oli siihen aikaan kallis ja harvinainen lahja lapselle, se kertoo myös siitä, että äiti joka lahjan osti, oli nähnyt minun haluni kirjoittaa ja ottanut sen todesta. Minut nähtiin.
Meillä kotona oli ennestäänkin kirjoituskone. Isän harmaata kirjoituskonetta sai lainata tai ainakin lainasin sitä ahkerasti, mutta eihän se sama ollut kuin oma.
Se joulu kului kirjoittamalla. Siihen aikaan kustannusyhtiö Kauppiaiden Kustannus julkaisi nuorten kirjoittamia pieniä kirjoja Kontakti-sarjassa. Päätin heti kirjoittaa kirjan ja tarjota sitä tähän sarjaan. Sen tein. En muista tarkkaan, mitä kirjassani tapahtui, mutta sen muistan, että se oli kaikella esiteini-ikäisen maailmantuskalla ja paatoksella kirjoitettu, hirmuisen synkkä ja traaginen tarina, jossa oli paljon surua ja kuolemaa. Kauppiaiden Kustannuksessa käsikirjoitukseeni suhtauduttiin oikein kannustavasti, mutta kirjaa ei silti julkaistu. Tämä kertoo kuitenkin siitä, että alusta asti kirjoituskone oli minulle työkalu, jolla hankittiin rahaa; en minä sitä kirjaakaan varmaan muuten olisi kirjoittanut, mutta niistä maksettiin vähän.
Tämä blogi on muuten lähes ensimmäinen tekstikokoelma, jota en ole tehnyt ansaitsemismielessä. Oikein taiteilija siis...
Sittemmin pieni punainen kirjoituskoneeni on joutunut tositoimiin ja sillä on kirjoitettu paljon. En raaski koskaan luopua siitä.
Ehkä tuo muinainen joululahja on jopa viitoittanut tieni kirjoitustyöläiseksi. Ehkä ei. Kotoa saatu ymmärrys ja kannustus on ainakin vaikuttanut asiaan. Minun kirjoitusyrityksiini suhtauduttiin aina positiivisesti. Kaikkiin muihin yrityksiin ei sitten aina ymmärrystä riittänytkään, minkä nyt varsin hyvin käsitän.
Omien lasteni kanssa olen toteuttanut samaa käytäntöä; harrastuksia tuetaan mahdollisuuksien mukaan. Tytöt ovat saaneet kokeilla erilaisia harrastuksia ja he ovat harrastaneet ainakin partiota, näyttelemistä, kamppailulajeja, tanssia ja temppupyöräilyä. Olen myös kammennut jokaisen vuorollaan hevosen selkään, mutta kukaan ei erityisemmin innostunut ratsastamisesta. Lähes kaikkea mikä oli rahallisesti mahdollista olisin ollut valmis tukemaan, mutta jalkapalloon vedin rajan ja ihan sen tähden, että ajatus varhaisista sunnuntaiaamuista pölyisen kentän vierellä ei innostanut yhtään. Tästä meillä on sitten vähän kuittailtukin myöhemmin, että kun se jalkapallo olisi ollut juuri se ainoa oikea laji... Harmi.
Kerron vielä, että näimme Nonnan kanssa tänään ketun. Emme suinkaan ensimmäistä kertaa, mutta nyt kettu ei ollut tavallisella reviirillään junaradan vieressä olevassa pienessä metsässä, vaan menossa Kakolan suuntaan mäkeä ylös. Kettu jäi tuijottamaan meitä, samoin me sitä ja hetken luulin, että kettu tulee tekemään tuttavuutta. Ne olivat Nonnan kanssa ihan saman värisiäkin.
Samalla lenkillä näin vielä ison rusakon. Niitä näkee melkein joka kerta. Nonna ei huomannut tien vieressä lepäävää pupua ja pupukin pisti silmänsä kiinni ilmeisesti kuvitellen tulevansa näkymättömäksi.
Rusakot ovat syynä siihen, että Nonna ei enää koskaan pääse vapaaksi lenkillä. Joskus annoin sen juosta vapaana, kun olimme junaradan viereisellä polulla ja missään ei näkynyt muita ihmisiä. Sitten kerran tiellemme osui rusakko ja Nonna aloitti hurjan ajojahdin. Se säntäsi aidan alta viereisen teollisuushallin pihalle, sieltä autotielle ja edelleen puiston halki ties minne. Minä lähdin perään ja kun pääsin tien varteen näin kauempana ihmisiä, jotka puhuivat toisilleen kiihtyneesti ja viittilöivät siihen suuntaan, mihin takaa-ajokaksikko oli juuri pyyhältänyt. Kovaa juoksevaa koiraa voi helposti luulla joko sudeksi tai ketuksi, riippuu vähän valaistuksesta ja ihmisten luonnontuntemuksesta, joka ei välttämättä niin kummoinen ole. Olin tosi nolo, mutta tiesin, että Nonna tulee kohta takaisin. Kuten tulikin, jolkotteli muina koirina, mitään kiirettä vailla. Siihen loppui vapaana ulkoilu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti