Loppupäivän on satanut. Puuhastelin kaikenlaista jouluun liittyvää ja kuuntelin samalla musiikkia. Soitin monta kertaa Uriah Heepin July Morningia ja ihmettelin, miten en ole koskaan ennen tajunnut, kuinka kaunis kappale se on. Ihan kuin en olisi ikinä kuullutkaan sitä ja meillä sentään on alkuperäinen, vuonna 1971 ilmestynyt Look At Yourself -albumi, jossa tuokin kappale on. Levy on osa Rainen vinyylikokoelmaa, jonka hän aikanaan kantoi minun vuokrayksiööni (ja josta tempusta isoveljeni, mukamas suurikin asiantuntija, sanoi, että nyt se on tosissaan, mies on vakavissaan, kun se tuo stereonsa ja levynsä naisen luo).
Ehkä olen vihdoinkin tullut teini-ikään? Siihen käsittääkseni kuuluu tällaisen herkimpiin tunteisiin vetoavan musiikin kuuntelu. Silloin, kun olin virallisessa teini-iässä, en ymmärtänyt asian päälle mitään. Veli kantoi kotiin jotain ledzeppeliinejä ja ceeceeärriä ja kohkasi niistä kavereittensa kanssa ja minun korvissani ne kuulostivat kaikki ihan samanlaisilta.
En ymmärtänyt sitäkään, miksi ihastukseni, se poika jolla oli Raision leveimmät lahkeet, nahkatakki ja kahdeksan kiloa painava kannettava musiikkisoitin (ja nahkatakin taskut täynnä c-kasetteja, arvaan) viitsi raahata sitä soitintaan mukanaan vain kuullakseen musiikkia. Höh. Olisi kuunnellut vaikka uutisia.
Tätähän en tietysti koskaan sanonut ääneen.
Mutta nyt on siis kaikki toisin. Jos en ole tullut teini-ikään, olen tullut vanhaksi. Vanhaksi tulemiseen kuuluu se, että aletaan haikailla nuoruusaikojen asioiden perään. Kuvitelkaa tulevaisuuden vanhainkoteja, joissa tatuoidut mummot kopsuttelevat keppejään lattiaan rock´n rollin tahtiin ja hoilaavat ohuilla, vanhan naisen äänillään Booorn to be waaaild...
Turha tarjoilla meille mitään iltahartauksia ja ohravellejä.
There I was on a July morning looking for love.
With the strength of a new day dawning and the beautiful sun.
At the sound of the first bird singing I was leaving for home.
With the storm and the night behind me and a road of my own.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti