Minulla olisi lähes uusi sellainen, ellei koira olisi syönyt. Tai uusi ja uusi, ei se enää uusi olisi, sillä koira oli silloin vielä aika pentu.
Olisi hauska olla siististi puettu koiralenkilläkin. Ainakin sen verran, ettei tarvitse hävetä. Nyt olen välillä koonnut eriparisia ja väärän kokoisia vaatteita ylleni sellaiseksi kombinaatioksi, etten ole kehdannut astua ovesta ennen pimeän tuloa ja sittenkin olen yrittänyt luikkia polkuja, joilla ei muita ole.
Sovitin muutamia takkeja, mutta tulin lopulta kotiin ostamatta mitään. Kuvassa näkyvä takki oli kauniin värinen, mutta liian ohut ja lyhyt. Muut olivat liian paksuja tai pitkiä tai toivottoman synkän värisiä. Tai liian kalliita.
Muutama muukin oli lähtenyt alennusmyynteihin. Joitakin. Siinä tungeksiessa alkoi väsyttää ja poikkesin kahvilaan. Olisin varmaan poikennut vaikka ei olisi väsyttänytkään, kahviloissa on mukava istua ja katsella ihmisiä.
Melkein viereisessä pöydässä istui eräs perhe, isä ja äiti, noin kymmenvuotias poika ja saparopäinen tyttö, joka oli ehkä neljän. Kiinnitin heihin huomiota, koska he vaikuttivat jotenkin niin rennoilta ja hyväntuulisilta, vaikka aika monen muun kasvoilta saattoi lukea eriasteisia alennusmyyntipaineita. Erityisen mukavaa oli nähdä, miten vilpittömän kiintyneitä vanhemmat näyttivät olevan lapsiinsa. Pieni tyttö ei jaksanut istua paikoillaan vaan nauroi ja hullutteli ja vanhemmat olivat huvittuneita ja katsoivat tyttöään sillä tavalla kuin katsotaan sitä, jota rakastetaan oikein paljon. Lapsesta huokui ilo ja huolettomuus. Sitten he lähtivät pois ja katsoin, miten tyttö hyppelehti tiehensä, käsi isän kädessä.
Mikä onnellinen tyttö, minä ajattelin, noin pitäisi kaikkien lasten saada elää, rakastettuina, huolettomina.
Edellisellä (tai sitä edellisellä, väliäkö tuolla) samassa kahvilassa näin toisenlaisen perheen. Siinä isä ja äiti ja kolme poikaa olivat pysähtyneet kahville. Mutta liekö isältä mennyt hermo tai tullut mitta täyteen, sillä hän oli vihainen. En tiedä mistä, mutta kiukku ja kyllästyminen näkyivät kauas. Pojat istuivat niskat kyyryssä ja joivat mehujaan hiljaisina. Äiti koetti johdattaa ukkosta ja yritti ehkä samalla muistaa edes yhden syyn, miksi on mennyt tuon mulkeron kanssa naimisiin ja vielä hankkinut lapsia. Sen perheen kaupunkimatka oli piloilla.
Näin minä tulkitsin noita ihmisiä ja tilanteita ja voin tietysti olla ihan väärässä. Ehkä kukaan ei ollut kenenkään mies tai vaimo tai äiti. Enhän löytänyt takkiakaan vaikka luulin.
Kun tulin kotiin, Nonna oli ottanut minun koiranulkoilutusjalkineeni ja kantanut ne keittiöön. Nonna on kuitenkin jo niin iso tyttö, ettei se ollut tuhonnut kenkiä perin pohjin, tyytynyt vain vähän maistelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti