Kahdeksanvuotias tyttärenpoikani kertoi olevansa kova katsomaan televisiota. Hän katsoo sitä eniten koko perheessä, kuulema. Minä siihen tietysti lausumaan, että television katsomista on syytä välttää. Ilman muuta minun kuuluu olla sitä mieltä, mutta sitten se on osattava myös perustella. Vedin esiin mielikuvitusargumentin ja sanoin, että television katsominen ei kehitä ihmisen mielikuvitusta ja mielikuvitus kuitenkin on hyvä työkalu kun pitää keksiä kaikenlaisia juttuja, joilla elämässä selviää.
Puheeni tehosi sen verran, että televisio pysyi iltapäivän kiinni ja lapset menivät pihalle rakentamaan lumiukkoa.
Lunta on tullut vasta vähän, joten sitä piti säännöstellä. Lumiukko saikin sen vuoksi keppijalat, joiden varassa loppu-ukko seisoi. Lapset käyttivät mielikuvitusta ja tekivät sopuisasti yhteistyötä saadakseen ukkelin pysymään pystyssä. Minä hätistelin koiria kauemmaksi ja kävin niiden kanssa metsässä kävelyllä.
Meistä aikuisista on huolestuttavaa ja vaarallista, jos lapset joutuvat olemaan yksin kotona. Lapsista se tuntuu olevan enimmäkseen hauskaa. En yritä olla mikään anarkistimummo, mutta oikeasti taidan ajatella, että yksinolo ilman aikuisten jatkuvaa, hermoille käyvää läsnäoloa ja valvontaa taitaa tehdä sille mielikuvituksellekin vain hyvää.
Lapset suhtautuvat moniin kummallisilta tuntuviin asioihin ällistyttävän tyynesti. Minulla esimerkiksi oli isoäiti, mummu, joka ei pitänyt minusta yhtään. Tiesin aina, että mummu tykkää vain pojista eikä tytöistä, ei varsinkaan minusta, yhtään. Asia ei aiheuttanut minulle koskaan minkäänlaista päänvaivaa eikä mummu myöskään koskaan antanut pienintäkään viitettä siitä, että asia ei olisi ollut juuri niin kuin oli sanottu. Tapasimme muutaman kerran vuodessa, pakosta ja olimme ilmaa toisillemme. Ei minulla ole siitä mitään traumaa.
Mummu oli menettänyt esikoispoikansa sodassa ja se esitettiin syyksi hänen tylyyn käytökseensä minua kohtaan. Nielin senkin enkä tullut ajatelleeksi, että pienen tytön sotasyyllisyys oli aika epäreilua varsinkin, kun olen syntynyt vasta 50-luvun lopulla.
Yksin olemisesta vielä: tuskin lapsille on kovin vahingollista olla joskus yksin kotona, jos he kuitenkin voivat odottaa vanhempiaan sinne turvallisin mielin. Ettei tarvitse pelätä, missä kunnossa vanhemmat tulevat jos yleensä tulevat. Ja jos vielä voi soittaa isälle tai äidille, jos tulee sellainen olo. Omilla lastenlapsillani asiat ovat tässä suhteessa hyvin. Eikä tuo karhunkokoinen talonvahti ärhäkän pikku apulaisensa kanssa ainakaan huononna olosuhteita.
Pidän ja olen aina pitänyt itseäni suurena eläinten ystävänä ja erityisesti koiraihmisenä. Silti on pakko tunnustaa, että tuon järkälemäisen Otson kanssa tunnen joskus pientä epävarmuutta. Vaikka se suhtautuukin minuun äärimmäisen ystävällisesti en voi välillä olla ajattelematta mitä tapahtuisi, jos sen suureen päähän pälkähtäisi, että olen jonkinlainen uhka sen laumalle.
Siinä saisi mummo ottaa jalat liukkaasti alleen - jos kerkeäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti