Mies tuli kohti veitsi kädessä

Täällä kaupungissa on aika vähän ulkoilureittejä, joissa voisi huoletta kävellä isohkon, ei aina niin kovin hyvin käyttäytyvän ja helposti säikkyvän koiran kanssa. Onneksi lähellä on kuitenkin pieni pala metsää ja radanvartta, jonne kukaan ei ole päässyt rakentamaan mitään. Kun vain selvitän tiemme kahden maantien yli ja yhden teollisuuspihan poikki, olen paikassa, jota kutsumme Koirapoluksi. Sitä pitkin pääsee täältä Pahaniemeen ja vaikka Pansioon saakka.

 Olen kävellyt polkua lukemattomia kertoja, ensin kaksitoista vuotta Murun kanssa ja nyt viisi Nonnan seurassa. Ylempi kuva on tavalliselta kääntöpaikaltamme, johon horisontissa häämöttävästä kaupungista on reilun puolen tunnin reipas kävelymatka.

Usein saamme tehdä lenkkimme näkemättä muita ihmisiä tai koiria. Joskus taas kohtaamme hyvinkin erikoisia vastaantulijoita. Kerran vastaani tuli siiliemo kahden poikasensa kanssa. Pojat lienevät olleet pahanteossa, sillä emo piti sen päiväistä motkotusta lapsilleen samalla, kun paimensi niitä kiivasta tahtia kotia kohti. Eikä muuten pahemmin hätkähtänyt meistä, koirasta ja minusta.

Tässä kohdassa sattui eräänä kesäiltana erikoinen tapaus.
Oli sen verran myöhäistä, että ilta alkoi hienokseltaan hämärtää. Oli hiljaista emmekä taaskaan olleet nähneet ketään. Olimme kahdestaan, vain minä ja Nonna. Kävelimme polkua pitkin kaupungista pois päin, kuvasta katsoen olimme siis tulossa tänne, katsojaa kohden.

Yhtäkkiä puskista, kirjaimellisesti puskista tuolta oikealta, tuli isokokoinen mies suuri veitsi kädessään meitä kohti.

Mitä teki koira?
Ei mitään. Nonna ei piitannut miehestä yhtään mitään, tuskin huomasi.

Enkä minäkään pelästynyt. Selitys löytyy tuosta punaisesta kepistä, joka tarkasti katsoen näkyy kuvassa. Siinä oli tuolloin kiinni puinen levy, johon joku kävi harjoittelemassa veitsenheittoa. Olin nähnyt puulevyn monta kertaa ja miettinyt, mikä se mahtaa olla, mutta vasta veitsi kädessä kulkevan miehen nähtyäni lopullisesti ymmärsin, mistä oli kyse. Ja koska ymmärsin, tajusin senkin, että mies oli vähän ennen tuloamme heittänyt veitsensä levyn ohi ja käynyt hakemassa sitä puskista. Ei siinä mitään sen kummempaa ollut.

Jos koira olisi pelästynyt, olisin itsekin pelännyt. Ihmettelin, miksi hermoheikko koiramme ei sillä kertaa sanonut mitään, vaikka mies tuli sillekin yllätyksenä.

Sen verran minua tuo iltahämärissä veistä heittävä mies jäi askarruttamaan, että välttelin Koirapolkua jonkun aikaa. Nyt kuljen siellä taas kuten ennenkin ja heittotaulukin on hävinnyt jo ajat sitten.