Matkakertomuksia

Terveisiä Seinäjoelta. Kävin siellä tervehtimässä veljeäni. Lähdin perjantai-iltana junalla Turusta ja tulin nyt sunnuntai-iltapäivällä takaisin. Tänään ei siis tule Päivän Taloja vaikka onkin sunnuntai.
Tai tulee, mutta tämä ei ole myytävänä.

Talo on laskettelurinne Joupiskan rinneravintola. Alakuvassa on itse rinne. Pohjanmaalla on siis muutakin kuin lakeuksia. En ollut laskettelemassa, veljeni vain sattuu asumaan tämän rinteen vieressä.

En ehtinyt perjantaina saada kaikkia töitäni valmiiksi ennen lähtöä, joten otin kannettavan mukaani. Ajattelin, että kolmen tunnin junamatkalla ehdin hyvin kirjoittaa. Arvatkaa, kirjoitinko?

Kirjoittamisen sijasta kuuntelin ihmisten puhelinkeskusteluja. Siitä, että ihmiset kailottavat yksityisasioitaan häpeämättömästi julkisilla paikoilla on puhuttu ja kirjoitettu tosi paljon. Kukaan ei ole voinut välttyä siltä tiedolta, että se on huonoa käytöstä. Siksi onkin pakko arvella, että ne, jotka edelleen kailottavat, eivät häpeä.

Kuten nyt vaikkapa se nainen, joka istui edessäni Turusta Tampereelle ja puhui koko ajan  - siis koko ajan - puhelimeensa. Ymmärrän kyllä, että puhelu kesti, sillä toisessa päässä näkymätöntä linjaa oleva ihminen piti saada vakuutettua siitä, ettei nainen ollut puhunut tästä toisesta pahaa. Ei ainakaan paljon; ehkä vähän, mutta se johtui vain siitä, että rahat olivat tiukalla ja hermot kireällä. Muuten hän ei ollut puhunut pahaa ja jos joku sellaista väittää, valehtelee. Koko juttu johtui siitä, että se linjan toisessa päässä oleva oli velkaa puhujanaiselle eikä ollut maksanut velkaansa ajoissa.
Tottahan tällainen käy hermoille.

Onneksi asia saatiin käsiteltyä ja ystävyyskin taisi jatkua. Sitten päästiin siihen, että ei kai se linjan toisessa päässä oleva tai kukaan muukaan kuvittele, että puhujanainen olisi onnellinen vain, koska hänellä on mies. Että siis miksi oletetaan, että kun naisella on mies, niin sitten ollaan ilman muuta onnellisia? Että eihän hänen miehensä tee muuta kuin vit... siis moittii puhujanaista.

No tämä on kyllä ihan totta. Eihän se pelkkä olemassaolo mitään takaa.

Välillä edessäni istuva nousi ja kävi tupakalla. Takaisin tullessaan hän haisi niin pahalta, että minua alkoi oksettaa.
Keskustelu oli siirtynyt tupakointiin. Puhujanainen korosti linjan toisessa päässä olevalle sitä, miten ehdottoman tärkeää on voida polttaa työpaikalla.

- Olisi maailman paskin tilanne, että röökit loppuis kesken työpäivän. Jos mä ikinä joutuisin sellaiseen tilanteeseen, mä hakisin saikkua, hän sanoi.

Selvä se, sairaslomaa on saatava jos röökit loppuvat. Sitten puhujanainen nousi taas, lähti tupakalle ja kun hän palasi, hän haisi niin oksettavalle, että jos juna ei juuri olisi ollut tulossa Tampereelle jossa pääsin sieltä ulos ja toiseen junaan, olisin vaihtanut paikkaa.

Nyt tulomatkalla täpötäydessä hiihtolomajunassa jouduimme kollektiivisesti ottamaan kantaa siihen, voiko Samuli jo päättää, kumman vanhemman luona asuu. Luulin, että lasten tapaamisista sovitaan jossain lastenvalvojan luona, mutta se tapahtuukin nykyään junassa.

Tämä tarinan tarkoitus ei ole valittaa mistään. Minä rakastan salakuuntelemista, sen olen sanonut monta kertaa täälläkin. Aina parempi, jos puhutaan niin lujaa, ettei tarvitse pinnistellä kuullakseen. Antaa tulla vaan, mitä mehevämpiä tarinoita sen parempi, niistä saa mainiota ainesta blogeihin ja muihin kirjoituksiin.

Haisuleista en tykkää yhtään. Onko junassa muka joku paikka, jossa saa tupakoida, vaikka melkein missään ei enää saa?