Talot vaativat veronsa monin tavoin

Sunnuntain talonkatselukierros vei meidät tänään Nousiaisiin ja Naantaliin.

Molemmat talot ovat kauniita ja maksavat lähes eurolleen saman verran, vähän alle 200 000. Kummastakaan ei tule meidän uutta kotiamme. Keltainen on kauniilla paikalla, mutta tontti on liian pieni. Pohjaratkaisu oli kuitenkin aika hyvä, pystyisimme asumaan tuossa jopa koiran kanssa siten, että Rainen allergia saattaisi pysyä kurissa.

Uusissa taloissa on valtavia olohuoneita. Minulla on aina ollut joku vastenmielisyys olohuoneita kohtaan (tarvitsisin psykiatria selittämään tämän), jopa koko sana kuuluu inhokkilistalleni. Kokonainen huone pelkkää olemista varten edustaa jotain, josta en pidä ( juu, kyllä se psykiatri on tarpeen!). Kunnon talossa on mielestäni iso tupakeittiö, jossa voi tehdä kaikenlaista, myös olla, jos sattuu olemaan aikaa.

Vihreä talo on kaunis päältä, mutta sisäpuolelta sen ratkaisut tuntuivat vähän oudoilta. Tämä ei tietenkään estäisi meitä ostamasta taloa, sillä sisäpuolen voi aina muuttaa mieleisekseen. Talon sijaintia sen sijaan ei voi muuttaa ja tämä kaunokainen oli aika huonossa paikassa.

Asuntonäyttelyissä tulee aina miettineeksi sitäkin, miksi talo on myynnissä. Joskus siihen on keksivinään vastauksen: talossa on selvästi lastenhuoneita, mutta missään ei näy toppahaalareita ja talvisaapasröykkiöitä, vaikka talossa vielä asutaan. Vanhemmille on tainnut tulla ero ja toinen on muuttanut lasten kanssa pois. Silloin tuntuu pahalta. Talosta näkee, että sitä on yritetty laittaa kauniiksi ja viihtyisäksi ja kuitenkin joku on mennyt pieleen. Eniten minua surettaa se ajatus, että talon rakentaminen on kiristänyt pariskunnan hermoja niin paljon, että eroa parempaa ratkaisua ei ole enää keksitty. Että se, mikä on ollut haaveiden kohde ei sitten ollutkaan niiden täyttymys. Kunpa ihmisillä olisi vähän enemmän kärsivällisyyttä ja kaukonäköisyyttä päästä poikkeustilanteiden yli - poikkeustilannehan talonrakennusaika on.

Eipä sillä, johan pelkkä valmiin talon etsiminen rasittaa vanhaakin avioparia. Raine oli nähnyt unta, että me ostimme myrkynvihreän, huonokuntoisen talon. Minä olin ehdottomasti halunnut sen "ihanan" talon, juuri sen enkä mitään muuta.
Talossa oli ollut ainakin kaksikymmentä läpilahoa vanhaa ikkunaa. Edes ne eivät horjuttaneet minun ihastustani taloon ja olin huomauttanut, että Rainehan osaa tehdä meille uudet ikkunat käden käänteessä. Näin oli tapahtunutkin, ei tosin käden käänteessä vaan pitkällisen aherruksen tuloksena.

Kun viimeinen ikkuna oli uusittu ja paikoillaan, pihaan oli karauttanut Aaro Pennanen -niminen mies komealla Mersulla. Ja hänet nähtyäni minä olin sanonut Rainelle:
- Mitäs sinä siinä vielä toljotat, tämä on Aaron talo!

 Mitä mahtaa unientulkitsija sanoa tästä? Minä ainakin sanon Aaro Pennaselle - kuka lienetkään - että pysy pois minun elämästäni,  en ikinä astu mihinkään pompöösimersuun.
Minun mieheni ajaa vain ranskalaisia autoja.