Kahden viikon kuulumisia ja puheenaiheita

Lupailin palaamista kuun vaihteessa ja tiedän, että se ei ole vielä. En kuitenkaan malta pysyä täältä pois ja ilokseni huomaan, että meitä on muitakin.

Tänään on pitkästä aikaa ilta, jolloin minun ei ole pakko lukea ts. valmistautua tenttiin. Ei ole, sillä tentti oli eilen ja menipä se miten tahansa, en juuri nyt voi tehdä mitään.
Olen nyt sen verran perillä suomen kielen opiskelusta, että lauseopin tentti - siis se eilinen - on yksi pahimmista. Kokemusta rikaampana tiedän senkin, että jos jotain pahempaa tulee, se on sitten tosi kamalaa.
Ymmärsin kaikki kysymykset ja vastasin niihin kaikkiin. Sitä, onko vastauksissa mitään tolkkua, en tiedä.

Tämän pari viikkoa kestäneen paussin aikana on taas tapahtunut vaikka mitä. Meillä kotona vain pieniä asioita, mutta maailmalla sitä suurempia. Olemme tietysti puhuneet paljon Italian laivaonnettomuudesta, onhan Costa Concordia ihan vastaavanlainen risteilijä kuin se, missä Raine on töissä, tosin eri varustamon.

Itse olen miettinyt, millaista laivassa on ollut, kun se alkoi kaatua. Mitä olisin osannut tehdä, jos Mariner olisi kaatunut, kun olin vaikka nukkumassa toisella kannella olleessa hytissämme? (Siis vuosi sitten, kun siellä olin.) En varmasti olisi pyrkinyt kuuliaisesti pelastusasema 23:lle, missä muuten istuin kerran viikossa harjoittelemassa pelastautumista.

Tässä kuvassa nuo keltaiset ovat Marinerin pelastusveneitä. Ne laskettiin harjoitusmielessä Valparaison satamassa ja monessa muussakin. Sitten niillä ajeltiin edestakaisin ja mikäs oli ajellessa, kun meri oli tyyni ja päivä kirkas.

Sataman läheisyys toi aina turvallisen olon; mitäpä nyt satamassa voisi sattua. Tuntuu vähän kummalliselta, että niin monta ihmistä voi kuolla, vaikka ollaan melkein rannassa. Raine uskoo, että suuri osa kuolleista on jäänyt hisseihin. Jos laivasta menevät sähköt, hissit eivät kulje ja niistä voi tulla surmanloukkuja. Kun itse seurasin risteilyväen hissien käyttöä näin, että niitä käytettiin todella ahkerasti, jopa parin kerroksen välillä. Itse käytin hissiä vain muutaman kerran, en pelon takia vaan siksi, että saisin edes vähän liikuntaa. Nyt luulen, etten astu laivan hissiin enää ikinä.

Traaginen onnettomuus, joka olisi ollut vältettävissä. Toivottavasti tästä otetaan opiksi.

Tällaisten suurten asioiden katveessa me täällä valmistelemme oman pienen elämämme suurta muutosta. Olemme käyneet katsomassa kahta taloa, joista kumpikaan ei ole tuleva kotimme. Toinen oli se Rumilus, josta kerroin aikaisemmin ja toinen muuan rintamamiestalo Kaarinassa. Rumilus oli jotenkin sympaattinen, vaikka sen sisustusratkaisut olivat luvalla sanoen omaperäisiä. Talosta olisi kuitenkin saanut kodikkaan, mutta tontti ei ollut hyvä. Ei myöskään tuon toisen.

Talojen arvostelussa on parasta olla lempeä, sillä ovatpa ne minun silmissäni miten kauheita tahansa, ne ovat kuitenkin olleet jonkun koteja. Joku on joskus huolella ripustanut verhot ikkunoihin ja taulut seinille ja ajatellut, että nyt meillä on nättiä. Jokainen yrittää - niin uskon - tehdä omasta kotipesästään mahdollisimman viihtyisän. Jokainen oman makunsa mukaan.

Emmekä me nyt vielä ihan tosissamme ole ostamassa, kunhan katsellaan. Olemme päättäneet käydä joka sunnuntai katsastamassa ainakin yhden talon jotta saisimme vähän näkemystä siitä, millaisia taloja ylipäätään on tarjolla. Uskon, että kun se oikea tulee vastaan, sen tietää.

Otin kuviakin noista taloista joissa kävimme, mutta niitä ei löytynyt muistikortilta kun äsken yritin laittaa ne nähtäväksenne. Pitäisi varmaan ostaa uusi kortti.

Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet työn täyteisiä ja välillä on tuntunut siltä, että jopa pieni stressi pyrkii häiritsemään yöuniani. Nukun yleensä hyvin ja jos en nuku, siihen lähes poikkeuksetta on syynä joku lähestyvä deadline ja tekemättömät työt. Nyt kun tähän melko normaaliin tilanteeseen lisättiin tenttipaineet, tuloksena oli eräänä yönä kauhea painajaisuni. Siinä olin jostain itselleni täysin käsittämättömästä syystä päätynyt treffeille Matti Vanhasen kanssa. Aivan: sen entisen pääministerin.

Treffien tunnelma oli vähintäänkin nihkeä. Vanhanen ei puhunut mitään eikä millään tavoin osoittanut, että olisi paikalla vapaaehtoisesti saati mielellään. En minä myöskään. Siinä me kuitenkin olimme ja kyräilimme toisiamme ja mielessäni pyöri kaamea ajatus; täytyykö minun ihan totta pussata tuon kanssa?
Onneksi heräsin ennen kuin mitään tapahtui.

Ja anteeksi vain, herra Entinen Pääministeri, enhän minä Teitä tunne enkä tiedä, miten kivaa oikeasti olisi voinut olla.
Jossain toisessa todellisuudessa.