Tein reippaan kävelylenkin iltapäivällä. Suunnittelin reittini siten, että matkan varrelle osuisi mahdollisimman jyrkkä ylämäki; jonkunlaista joulun jälkeistä itseruoskintaa siis. Kyseinen reitti kulki Puutarhakadulta Topeliuksen koulun ohi Linnankadulle. Matkan varrelle jäi Veistämön puisto, jossa oli ennen lasten leikkipuisto, siis sellainen, missä puistotädit olivat lasten kanssa muutaman tunnin aamupäivisin.
Kun kuopus oli jotain kaksi- tai kolmevuotias, ostin itselleni vähän kirjoitusaikaa viemällä hänet puistotätien hoiviin.
Taisi olla ensimmäinen tai ehkä toinen puistopäivä menossa kun menin hakemaan lasta ja tapasin molemmat tädit säikähtäneinä portilla odottamassa. Lapsi oli karannut. Saatu sentään kiinni, joskin viime tipassa, sillä hän oli jo painellut pitkin vilkkaasti liikennöityä Linnankatua minkä pienistä kintuistaan pääsi.
- Meillä ei ole koskaan ennen, ei ikinä tapahtunut tällaista, tädit vakuuttelivat.
Mutta nyt oli eikä se minua edes kauheasti yllättänyt.
Menin saman tien kangaskauppaan, ostin neonväristä ulkoilukangasta ja ompelin siitä pienen huomioliivin. Kun tyttö pötkisi seuraavan kerran karkuun (ja seuraava kerta oli epäilemättä tulossa) tätien olisi helpompi huomata se.
Kun tänään kävelin entisen leikkipuiston ohi muistin taas tapauksen ja mietin, miten eri tavoilla me vanhemmat suhtaudumme tällaiseen eri aikoina. Jos itse lapsena olisin syyllistynyt vastaavaan, olisin todennäköisesti saanut kotona selkääni. Ihan varmasti olisi ainakin pidetty kova saarna, jonka pääpointti olisi ollut siinä, millaisen häpeän olen tuottanut äidille, ja miten hän ei kehtaa naamaansa näyttää leikkipuistossa koska minä olen ollut niin tuhma. Tämä kaikki olisi kummunnut siitä oletuksesta, että äiti ja vain äiti oli vastuussa minun kasvatuksestani ja käytöksestäni silloinkin, kun hän itse ei ollut paikalla.
Itse äitinä en muista tunteneeni sen paremmin häpeää kuin vihaakaan. Ajattelin asiaa käytännöllisesti; miten parhaiten turvataan se, että karkaaminen ei toistu eikä lapsi ole vaarassa. Tein sen, minkä pystyin, puin lapsen huomioväriin ja jätin loput tätien huoleksi.
Kun karkaamisia tapahtuu nyt, niistä kirjoitetaan iltapäivälehdissä. Vanhemmat ovat raivoissaan ja syyttävät tätejä laiminlyönneistä ja vaativat välittömästi uutta hoitopaikkaa. Lööpeissä mellastavat vanhemmat eivät uhraa puolta sekuntia sille, mitä ihmisetkin meistä ajattelevat?
Mikään näistä kolmesta tavasta suhtautua ei varmaan vaikuta lapsen karkaamistaipumuksiin. Karkaa jos on karatakseen.
Jotain muuta ne saattavat opettaa, ehkä.
Tyttären puistoilukin sujui sittemmin ihan hyvin. Mutta huomioliivistä hän ei päässyt, ennen kuin jätti puistouran taakseen ja siirtyi leikkikouluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti