Hyllyn päällä istumisesta ja toimittajan työstä

Sumu Galvestonin satamassa ei hälvennyt ajoissa ja niinpä merikarhuni tulee vasta huomenna - jos ehtii kaikille lennoilleen. Hiukan epäilyttää, kun aikaa Frankfurtin kentällä siirtyä lennolta toiselle on vain tunti. Kovin paljon ei tarvitse mennä pieleen, jotta kotiinpaluu siirtyisi edelleen.

Mutta minulla on kinkku ostettuna (ihan pieni vain) ja kuopus värvättynä isää vastaan kentälle huomenna. Itse en pääse tai pääsisin, jos en menisi yliopistolle. En kuitenkaan uskalla olla luennolta pois, sillä lauseopin kurssi on niin vaikea, että kaikki mahdollisuudet oppia jotain on käytettävä.
 
Siivosin vähän. Siitä opin ainakin sen, että elämäänsä ei kannata viettää kirjahyllyn päällä, siellä tulee likaiseksi.

Tällä pariskunnalla on aiheesta omakohtaista kokemusta. He asuvat hyllyn päällä ja joutuivat tänään imuroitaviksi. Hyh-hyh, miten olivat pölyisiä!
Meillä on Boknäs-kirjahyllyt, sellaiset, joissa kirjat ovat lasien takana suojassa pölyltä. Kun hankimme ne, halusin jostain syystä, jota en enää muista, välttämättä tällaiset puput hyllyn päälle istumaan. Tein ne ja siellä ne ovat istuneet siitä pitäen.

Puuhasteluni lomassa hoidin pari asiallista asiaa. Sovin yhden haastattelun loppuviikolle ja jouduin pulaan, kun en ollut miettinyt haastattelupaikkaa valmiiksi. Useimmitenhan asia hoituu niin, että minä menen haastateltavan luokse. Kaikki eivät kuitenkaan halua sitä enkä minä puolestani halua tuoda töitä kotiin (no jaa, miten sen nyt ottaa, kun kuitenkin kirjoitan täällä). Eihän minulla ole mitään toimistoa; työpisteeni on makuuhuoneessa ja olisi jotenkin kornia tuoda ventovieraita ihmisiä sängynlaidalle haastateltaviksi.

Rauhallisen haastattelupaikan löytäminen on hankalaa. Kesällähän voi istua vaikka puistossa, mutta talvella on vaikeata. Kahviloissa on yleensä liian meluisaa. Päädyin lopulta ehdottamaan erästä keskustan ravintolaa, jossa pitäisi olla rauhallista siihen aikaan päivästä. Toivotaan, että tälläkään kertaa sinne ei osu yhtä aikaa mitään entisten huutosakkilaisten vuosikokoontumista.

Pahin meluhaittakokemukseni on kuitenkin maaseudulta. Olin haastattelemassa erästä pariskuntaa heidän kotonaan kaukana Turusta. Perheessä oli kaksi poikaa, ehkä 6-8 -vuotiaita. Minut istutettiin tuvan penkille ja siinä sitten oli tarkoitus kysellä ja kuunnella, mitä sanottavaa vanhemmilla oli. Siitä vain ei tahtonut tulla yhtään mitään, sillä pojat hyppelivät ympärilläni ja kiljuivat kuin pienet simpanssit koko ajan. Vanhemmat eivät puuttuneet poikien käytökseen mitenkään, he olivat ehkä niin tottuneita siihen. Minä jouduin välillä itsekin huutamaan saadakseni ääneni kuuluviin. Kauhea tilanne.

Mutta nyt on aika laittaa piste tälle päivälle ja jättää muistelukset toiseen kertaan.