Kohtaamisia

Asiat sujuvat joskus ihan hyvin. Kaikki menee, kuten on suunniteltu.

Soitin toista viikkoa sitten eräälle ihmiselle ja pyysin haastattelua. Hän valitti kiireitään ja vaikka tarvitsin vain puolen tunnin puhelinhaastattelun, se ei mitenkään sopinut lähipäivien ohjelmaan, ei mihinkään aikaan päivästä. Vasta 14. joulukuuta kello 12.00 sopisi.  Kiitin ja merkitsin ajan kalenteriini.

Tänään istuin hyvissä ajoin ennen kahtatoista työpöytäni ääreen, otin kynän ja lehtiön esiin, näppäilin numerot valmiiksi puhelimeen ja vahdin tietokoneeni ruudulta kelloa. Kun se tuli 12.00, painoin soittonappia.

Toisesta päästä vastattiin heti.  Tervehdin ja varmistin, että nyt on aikaa puhua.
- Totta kai. Sopimuksemme mukaan, kuului vastaus.

Mitä tästä opimme?

Sen, että asiat sujuvat joskus ihan hyvin. Kaikki menee, kuten on suunniteltu.

Päivän kuva on Turun kauppatorin Joulutorilta. Olen kuluneen viikon mittaan kulkenut pari kertaa tästä läpi kun olen käynyt kirjastossa. Eilen istuin taas kuusi tuntia tutkimassa vanhoja mikrofilmejä. Kuusi tuntia putkeen tuntuu olevan maksimi, sen jälkeen alkaa olla ihan sama, mitä ruudulla vilisee.

Jossain vaiheessa viereiselle lukulaitteelle tuli muuan mies tutkimaan lintuaiheisia artikkeleita. Tiedän sen, koska tovin selattuaan mies alkoi puhua ääneen. Kun yksinpuhelua oli kestänyt aikansa, mies kääntyi minun puoleeni.

- Tuli vaan mieleen, kun sä sanoit viimeksi tästä pusakasta, hän sanoi.
- Anteeksi kuinka, minä sanoin.
- Eikun sitä vaan, kun sä halusit tämän ostaa. En minä myy tätä pusakkaa, kato kun mä olen ostanut tämän Wiklundilta kuudellakympillä. Tuli vaan mieleen, kun sanoit.

Ajatukset raksuttivat päässäni sinne tänne.

- Niin joo, tosiaan, sanoin sitten ja jatkoin omaa työtäni. Mies hiljeni ja lähti pian pois.

Jotkut valittavat, etteivät tapaa ihmisiä eivätkä pääse puhumaan kenenkään kanssa. Minun kokemukseni on, että tavatakseen tai puhuakseen ei tarvitse kuin asettua jonnekin ja kohta joku tulee.

Kuten eräänä päivänä Turun Kauppahallissa. Seisoin tiskillä odottamassa ja vieressäni oli minua vanhempi pariskunta, jonka naispuolinen jäsen jo teki ostoksiaan. Sillä välin mies päätti jututtaa minua. Ensin hän kehui, miten säästäväisiä he ovat ja kuinka vähän heillä menee rahaa ruokaan.

- Kaikki tehdään tietysti itse, hän sanoi.
- Sehän on hienoa, siinä kyllä säästää, minä myötäilin.
- Niin vaikka en minä itse tee, vaimo tekee kaiken, mies myhäili.
- Hyvä vaimo on erinomainen asia, totesin minä.
Siitä mies innostui ja kumartui lähemmäs.
- Minulla on maailman paras vaimo, hän kuiskasi. Hän on niin palvelualtis... entinen sairaanhoitaja!

Siihen en osannut enää sanoa mitään eikä onneksi tarvinnutkaan, sillä vaimo, entinen sairaanhoitaja, sai ostoksensa tehtyä ja otti miehen mukaansa.

Heillä on varmasti ihan kivaa eikä siihen tarvitse kenenkään sanoa mitään.

Tänä viikonloppuna pitänee aloittaa jouluvalmistelut. Sen verran olemme jo tehneet, että hankimme miehen kanssa yhteisen joulukalenterin. Ei mitään suklaakalenteria vaan sellaisen vanhanaikaisen, jossa on kuvia ja kiillettä päällä.

Viimeksi meillä on ollut yhteinen joulukalenteri joskus kauan sitten ennen lapsia. En muista varmasti.
Nyt me avaamme vuorotellen luukkuja, lainaamme lukulaseja toinen toisillemme ja kiistelemme siitä, kumpi saa parhaat kuvat.
Semmoista pientä joulumielen virittelyä.