Kävin tänään katsomassa Turun Ruotsalaisen Teatterin esittämän Hair-musikaalin. Mukanani oli osa perheen nuorisoa. Väliajalla otimme pari kuvaa; tytär otti minusta ja sanoi, että saat laittaa sinne blogiisi. Kas laitetaan.
Mitäpä tuosta sanoisi? Se on... on ... ainakin se on ehjä.
Hair oli ihan hyvä. Voisi käyttää jopa sanontaa "ihan kiva", jolla lapset yleensä kuittaavat kaikki mahdolliset tiedustelut asioiden sujumisesta tai laadusta. Ei siis mitään sävähdyttävää.
Olen nähnyt Hairin useaan kertaan sekä elokuvana että teatterissa ja aina ennen se on tehnyt vaikutuksen. Olen tempautunut mukaan siihen iloiseen, vapauttava tavoittelevaan tunnelmaan ja tuntenut syvästi, että juuri noin pitäisi ihmisen elää, avoimesti ja vapaasti, turhia huolehtimatta.
Tällä kertaa huumemyönteinen, vapaata rakkautta ylistävä julistus tuntui pelkästään lapselliselta koohottamiselta. Jotain on siis tapahtunut eikä se ole tapahtunut Hairissa vaan minussa.
Woodstockin aikaan 1968 olin vasta kymmenvuotias enkä ymmärtänyt hipeistä enkä psykedeelisistä kuvioista yhtään mitään: keskityin kartuttamaan ikuisesti surkean vajaata ponirahastoani ja haaveilemaan tulevasta kirjailijanurasta. Eivätkä hipit muistaakseni Suomessa koskaan olleet kovin näkyviä. Jos kesäaikaan olivatkin, niin talvella täällä on moiseen hippailuun liian kylmä.
Vaikka Hair ei nyt koskettanutkaan minua, en missään tapauksessa sano, etteikö sitä kannattaisi käydä katsomassa. Esiintyjät ovat tosi hyviä ja lavalla on koko ajan mainiota energiaa. Ruotsalainen Teatteri on itsessäänkin nähtävyys. Esitys on myös tekstitetty suomeksi.
Hairissa yhtenä teemana on rauha. Sitä toki kannatan edelleen, mutta uskon, että rauhan asiaa on parasta edistää ilman aivotoimintaa sumentavia valmisteita. Ja muutenkin olen sitä mieltä, että eniten positiivista vaikutusvaltaa voi saada järjestäytyneen yhteiskunnan jäsenenä.
Niin tylsää kuin se joskus onkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti