Roskiksen kautta uurnille

Kansalaisvelvollisuus on täytetty. Samoin kasvatusvelvollisuus, sillä patistelin kuopuksen vaaliuurnille. Hän sai nyt äänestää ensimmäistä kertaa, mutta ei ollut kovin innostunut asiasta. Jouduin vetämään esiin naisten oikeudet, sen, ettei saa valittaa jos ei edes yritä vaikuttaa ja vakuuttavimman äitiääneni ennen kuin hän lupautui lähtemään uurnille.
Käytössä olisivat vielä olleet sellaiset valttikortit kuin Isänmaa, Talvisota ja Mannerheim, mutta näihin ei tällä kertaa tarvinnut turvautua.

Kuopus ei ollut kotona, joten taivuttelu tehtiin puhelimitse. Hän lupasi ilmaantua pikapuoliin. Minulle tuli kiire, sillä tajusin, että olin aamulla heittänyt hänen ilmoituksensa äänioikeudesta roskiin. Vahingossa. Roskapussi oli tietenkin jo viety.


Säntäsin pihalle tutkimaan roskiksia. Tietenkin siellä oli vaikka kuinka monta samalla tavalla sidottua Siwan muovikassia, mutta yhdestäkään ei pilkistänyt tutun näköistä tavaraa. Jouduin hälyttämään Rainen apuun, sillä hän oli vienyt roskapussin ja tiesi sentään, mihin kolmesta laatikosta oli sen pistänyt. Siinä me sitten availimme naapureiden roskapusseja kunnes löysimme omamme. Vaalipaperi oli tallessa, tosin märkänä ja rasvaisena. Vein sen sisälle ja putsasin parhaani mukaan.


- Kuin tää on näin märkä? Onkstää kaivettu roskiksesta, kuopus kysyi, kun vihdoin kotiutui.
- Eei... muuten vaan kostea, valehtelin.

Mutta nyt perheemme on äänestänyt. Olemme tehneet sen, minkä voimme.

Odotin, että tänään olisi tullut virpojia. Ostin sitä varten pussin pupun kuvilla koristeltuja suklaitakin. Pienet trullit eivät kuitenkaan olleet liikkeellä täällä päin, eivät ainakaan meidän ovemme takana.

Ei kai tämäkin toiminta ole jo siirtynyt nettiin?

Lehtijuttuja, laivaterveisiä ja vähän muuta

Päätin pitää tänään työpäivän, sillä viime viikko meni haastatteluja tehdessä enkä jaksanut enää iltaisin kirjoittaa. Paitsi tätä blogia, mutta tämä on silkkaa huvia.

Olen siis istunut tänään aika tiiviisti työpöytäni ääressä. Aamulla tosin kävin kaupungilla, kangaskaupassa. Tilkkupeittotyön seuraava vaihe on reunuksien tekeminen, sitten välivanun ja taustakankaan ompelu. Niitä kankaita kävin ostamassa. Ja tikkauslankaa, sillä tällä kertaa olen päättänyt tikata peiton käsin.

Pistin päälleni talvitakin ja sidoin vielä villahuivinkin kaulaani. Se oli tietysti ihan liikaa ja varmaan näyttikin tyhmältä, kun melkein kaikilla muilla oli jo kevätvaatteita ja päivä oli lämmin. Eurokankaasta - joka nykyisin on Wiklundin yhteydessä - eksyin vielä muotinäytökseenkin. Naisten vaateosastolla esiteltiin kevätmuotia ja näytöksen vetonaulana oli Anne Pohtamo. Ihan silkkaa uteliaisuuttani menin minäkin sinne seistä töröttämään ja hikoilemaan.

En minä muodista ollut kiinnostunut vaan siitä, miten kuntokuuri on tepsinyt Pohtamoon. Muistan nimittäin oikein hyvin tammikuisessa iltapäivälehdessä olleen jutun, jossa kerrottiin, että nyt alkaa Annen kuntokuuri. Valmentajana hänellä oli oma poikansa, jolla on alan yritys ja joka näin sai itselleen hyvää mainosta.

Vai saiko? Minun nähdäkseni mitään muutosta tammikuiseen ei ollut tapahtunut. Niin ne vain miss universumitkin vanhenevat ja lihovat, jos syövät joka päivä viinereitä, niin kuin Pohtamo lehtijutuissa kertoi tekevänsä.

Miten minä tuon lehtijutun niin hyvin muistan johtuu siitä, että lehti oli matkalukemisena kun lensimme Amerikkaan ja sitten se päätyi matkalaukkuun, josta löysin sen taas kun aloin pakata kotiin lähtöä varten. Luin lehden uudestaan, sehän tuntui siinä vaiheessa taas ihan tuoreelta.

Sain Celiltä sähköpostia tänään. Hän on miehensä kanssa edelleen laivalla, mutta lähdössä kotiin ylihuomenna. Hän tulee olleeksi matkalla kolme kuukautta ja kaksi päivää. Tapasimme toisemme ensimmäisen kerran Los Angelesin satamassa, jossa minä harhailin etsimässä oikeaa tiskiä. Cel tiesi paikat ja otti minut hoteisiinsa ja siitä tuttavuutemme alkoi.

Cel ja hänen miehensä asuvat Italiassa, vaaleanpunaisessa talossa kukkulan rinteellä, merinäköaloin. Mies on silti vannoutunut Suomen ihailija, hänen mielestään Suomi on paras ja ihanin maa missä hän on käynyt. Hän haaveilee jopa muutosta tänne. Erityisen elämyksellisenä hän muisteli hetkeä, jolloin hän seisoi kaulaansa myöten suomalaisessa järvessä ja kuunteli hiljaisuutta.

Olen muutenkin tänään palannut ajatuksissani laivalle. Turun Sanomien viikkoliitteessä oli juttu Valparaison kaupungista. Tuskin sinne kovin moni lähtee kaupunkilomalle, vaikka se jossain Kaupunkilomakohteet -sarjassa esiteltiinkin. Mutta on siellä käynyt kuuluisuuksiakin; Che Guevaran nuoruuden pitkä moottoripyöräretki ulottui Valparaisoon asti ja Darwin on tutkinut luontoa kaupungin ympäristössä sillä välin, kun Beagle-laiva odotteli kaupungin satamassa. Ja minäkin olen käynyt siellä, vaikka en kuuluisuus olekaan. Valparaiso on Chilessä.

Tavoitteeni oli saada kaikki rästissä olevat jutut kirjoitettua tänään. Se ei valitettavasti onnistunut, joten huomennakin on työpäivä. Ja vaalipäivä. Päätin jo kertaalleen, ketä äänestäisin, mutta nyt olen alkanut epäröidä. Puolue on edelleen sama, mutta mietin vielä kahden naisehdokkaan välillä. Toinen on kokenut, toinen on uusi, eikä varmasti tule vielä valituksi.

Sunnuntai-iltana ei sitten enää töitä tehdä. Silloin on istuttava television ääressä ja seurattava vaalituloksia. En muista, että tulokset olisivat koskaan olleet näin jännittäviä kuin nyt.

Tilkkupeitosta ja vaaleista

Aloitin tilkkupeiton tekemisen tänään. En löytänyt valmista mallia, joten päädyin perinteisiin neliöihin.


Tein ensin 20 x 20 cm neliön pahvista. Piirrän jokaisen neliön kankaalle ja leikkaan ne yksitellen. Laskin, että tarvitsen 144 tilkkua, 18 jokaisesta kahdeksasta väristä. Tänään leikkasin jo puolet.


Kun saan kaikki leikattua, leikkaan neliöt vielä kolmioiksi. Aion ommella aina tumman ja vaaleamman kolmion yhteen ja yhdistää näin saadut neliöt keskenään.

Yksitellen piirtäminen ja leikkaaminen voi kuulostaa työläältä, mutta ei se sitä ole. Tilkkujen tekemiseen ei kulu kuin muutama tunti ja tällaista mekaanista työtä tehdessä on hyvä ajatella kaikenlaista. Laiskoja, sinne tänne harhailevia ajatuksia: mitä ottaisi pakastimesta sulamaan huomista varten, koska ehtisi mökillä käymään, mahdanko vielä mahtua ratsastushousuihini ja mitähän sitä vielä voisi syödä ettei alkaisi mahaa polttaa?
Ei ole kummoisia ajatuksia, ei.

Käytin minä sentään vaalikonettakin tänään, peräti kahta. Vaalikoneet ovat erinomainen apu ehdokkaan valinnassa tällaiselle liikkuvalle äänestäjälle.

Tällä kertaa vaalikone tarjosi minulle ehdokasta, jota olin jo itsekin vähän ajatellut. Päätin, että näissä vaaleissa annan ääneni tälle naiselle, joka tuntee tavallisten ihmisten arjen. Kaikkihan sen väittävät tuntevansa, mutta kyllä se vain niin on, että jos muutaman vuoden saa hyvää palkkaa ja etuoikeutetun kohtelua, kadottaa tuntuman tavalliseen arkeen, vaikka olisi sellaista joskus elänytkin. Näin uskon.