Äät ja ööt taas paikoillaan

Kotona jälleen, vatsa täynnä makkarasoppaa ja näkkileipää. Taivas.

Kotimatka oli uuvuttava: Teneriffalta Madridiin, sielta Barcelonaan, sitten Tukholmaan ja viimein Turkuun. Barcelonan lento oli peruutettu, mutta sitä ei kerrottu missään. Odottamista ja epätietoisuutta ja viimein, aamuyön jo alkaessa, pääsimme Barcelonaan ja lentokenttähotelliin vähäksi aikaa nukkumaan. Tukholmassa istuimme viisi tai kuusi tuntia kentällä odottamassa Turun konetta, joka sekin lopulta oli myöhässä.

Oli ihanaa päästä ulos laivasta viimeistä kertaa. Joskus vielä kaipaan sitä, mutta en nyt.

Laura oli kentällä vastassa. Hän oli uurastanut kotona, siivonnut ja käynyt kaupassa ja säilönyt lehdet numerojärjestyksessä ja laittanut saunan päälle. Keittiön pöydällä odotti kimppu myöhäisiä syntymäpäiväkukkia kaikilta tytöiltäni. Voisiko kotiinpaluu enää olla suloisempaa?

Tänään olen puhunut puhelimessa, selannut sähköpostini ja facebookin. Käynyt Nonnan kanssa lenkillä ja koirapuistossa. Pessyt pyykkiä. Laittanut ruokaa. Todennut, ettei kymmenen viikon kestolotto ollut tuottanut senttiäkään.

Matkan aikana minusta tuntui monta kertaa, että olemme juuri ja juuri ehtineet jonkin suuren katastrofin alta pois. Arizonan joukkomurha. Chilen maanjäristykset. Japanista lähtenyt tsunami. Välimeren laiva- ja lentoliikennettä uhkaileva Gaddaf. Jopa hirveä lumimyräkkä, joka alkoi eilen heti, kun pääsimme kotiin.

Mutta kun sain oven kiinni ja television auki, vanhat tutut teemat soljuivat sieltä turvallisesti ja tutulla kielellä. Mitä siitä, jos jossain muualla ihmiset hautautuvat mutaan tai naittavat pieniä tyttöjään vanhoille miehille? Meillä noustaan tai kaadutaan sen mukaan, pääsevätkö homot naimisiin.

 

Ilma viilenee

66. paiva laivalla. Teneriffalle on viela 250 merimailia, takanamme niita on Los Angelesista 11620. Olen ylittanyt paivantasaajan kaksi kertaa ja kiertanyt Kap Hornin. Olen ihan valmis menemaan kotiin.

Ilma on tanaan selvasti viilentynyt ja Teneriffalla lampotilan pitaisi olla noin 17 astetta. Se on hyva, silla kiinnitin jo kaikki irtolahkeet Fjallraveneihini ja jatin villapaitani pakkaamatta.

Kavimme viimeisen kerran kahvilla Celin kanssa ja heitimme hyvastit. Han lahtee aikaisin huomenaamulla retkelle Teide-vuorelle, enka enaa nae hanta. En varmaan koskaan enaa.

Ennen hyvasteja puhuimme etunimista Celin ja brasilialaisen kahvilatytto Tatianan kanssa. Heidan mielestaan Pirkko on hirvean vaikea ja erikoinen nimi. Yritin opettaa heita sanomaan "Yrjo", pisteitten kanssa, mutta se oli mahdotonta.

Palautin lainaamani kirjat upseerimessiin ja jatin sinne kaikki omat, suomenkieliset pokkarini. Ihme, jos joku lukee niita viela joskus, silla taalla ei ole yhtaan suomalaista naista.

Kavin kysymassa passiani infosta. Kysyin sita eilenkin ja minulle sanottiin, etta se on henkilokunnan toimistossa. Raine kavi siella tanaan ja kysyi asiaa, mutta siella sanottiin, etta on aivan mahdotonta, etta minun passini olisi siella. Menin uudestaan infoon ja hetken selvittelyn jalkeen he lupasivat, etta saan passini huomenna.

Tama taulu riippuu hyttimme makuuhuoneen seinalla. Pidan siita. Huomenna katselen sita viimeisen kerran ennen kuin kommin ylos vahan liian kapeasta eika niin kovin hyvasta sangysta, jossa tuntuu koko ajan kuin nukkuisi paa alaspain.

Matka taalla blogissa paattyy tahan. Kiitos teille, jotka olette olleet koko taman pitkan matkan kanssani.

Blogi ei paaty, vaikka se nyt pariksi paivaksi hiljenee. Turussa jatketaan!



j.k. yksi merimaili on 1852 metria

Viimeisen kerran maissa

Raine yllatti eilen illalla ja toi minua varten tehdyn syntymapaivakakun ynna pullon kylmaa kuohuviinia hyttiin. Loppuilta kuluikin sitten kakkua syoden, enka mennyt illalliselle ollenkaan.

Eilisesta juhlinnasta huolimatta olin taas aamulla innoissani lahtemassa ulos, olimmehan viimeista kertaa satamassa ennen ensiviikkoista Teneriffaa. Lahdin Celin kanssa kahdestaan, menimme Mercado Modelo -halliin, eli yhteen Brasilian suurimmista ellei kaikkein suurimpaan kasityolaisten myyntipaikkaan. Se on tassa sataman lahella ja olen kaynyt siella melkein joka kerta taalla ollessamme, mutta kun halli on niin iso ja siella on 150 myyntikojua, niin meneehan siella aikaa.

Myyjat eivat ole erityisen paallekayvia, mutta joidenkin tapa osoitella on vahan arsyttava. He hokevat "katso tata, katso, katso", ikaan kuin en olisi juuri sita tekemassa.

Hallin edustalla on viela torialue. Siella muaan vanha mummo takertui minuun ja halusi aivan valttamatta ennustaa, vaikka sanoin moneen kertaan, etten ymmarra sanaakaan hanen ennustuksistaan. Ei auttanut, mummo ennusti paattavaisesti ja sain mina sen veran selvaakin, etta pitkaa ja onnellista elamaa luvattiin. Annoin siita hyvasta mummolle kaksi realia.

Menimme lounasaikaan takaisin laivaan ja lahdimme sitten Rainen kanssa kahdestaan. Menimme kuvassa nakyvalla hissilla Vanhaan kaupunkiin, Pelourinhoon. Hissikyyti maksaa vain 0,15 realia joten kahdenkympin taksikyytien rinnalla se on ilmaista.

Kavimme Afro Brasilian museossa, jossa kerrottiin mustan vaeston menneisyydesta ja kulttuurista. Salvadoriinhan on aikoinaan laivattu paljon orjia Afrikasta ja heidan kulttuurinsa on taalla hyvin nakyvasti lasna.

Tanaan on todella kuuma paiva. Tunti tai pari kaupungilla on ihan tarpeeksi. Vaikka paikka olisi kuinka kaunis, kuumuus on liian raskasta. En haluaisi asua taalla, en missaan pain Brasiliaa enka missaan muuallakaan, missa on nain kuumaa.

Lahdemme tanaan pian auringonlaskun jalkeen kohti Eurooppaa. Se tuntuu tosi hyvalta. Celin kanssa juuri aamulla mietimme, etta kun me olemme nyt olleet taalla 60 paivaa, niin sehan tarkoittaa lomailua monen vuoden tarpeiksi. Tavallisestihan lomamatkat kestavat vain viikon tai korkeintaan kaksi.

Lyhyiden lomien vaikutukset ovat ehka positiivisempia kuin nain pitkien. Kun ei ehdi kyllastya, kaikki tuntuu hienolta ja usein tuntuu viela silta, etta lomapaikkaan pitaa ehdottomasti palata jonain paivana. Minullakin on muutamia paikkoja, joihin haluaisin menna, mutta niista yksikaan ei ole Etela-Amerikassa. Ainakaan viela.