torstai 17. helmikuuta 2011

Opiskelusta ja haaveista

Hyva, ettemme lahteneet eilen sinne Kristus-patsaalle. Daniel, Rainen bulgarialainen elektroniikka-asentaja, oli ollut siella ja ehti hadin tuskin, juosten, laivaan.

Danielilla on perhe mukanaan taalla koko kontrahtinsa ajan, yhta pitkaan kuin minakin viivyn laivalla. Hanella on kaunis vaimo Maria ja pikku-Daniel, 6 vuotta. Maria ei puhu englantia, joten meilla ei ole seuraa toisistamme vaikka asumme samalla hyttikaytavalla, vain yksi ovi valissamme.

Ainoa nainen, jonka kanssa olen voinut jutella on Cel, mutta hanella on nyt sukulaisia taalla varmaan viikon tai kaksi viela. Matkustajistakaan ei ole juttukavereiksi, kun heista juuri kukaan ei kuulu puhuvan englantia. He puhuvat portugalia tai espanjaa, mita nyt Brasiliassa puhutaan?

Onhan taalla tekemista. Voisin osallistua vaikka aamujumppaan.



Voisin, vaan en osallistu. Sen sijaan olen patistanut itseni tiiviisti paasykoekirjojen aareen ja toistaiseksi onnistunutkin pitamaan itseni aika hyvin kurissa.

Aion pyrkia yliopistoon lukemaan kirjallisuutta. Olen ihan tuore ylioppilas, joten on luontevaa, etta haluan jatko-opiskelupaikan.

Paitsi, etta taytan seuraavaksi 53.

Olen aina haaveillut yliopisto-opinnoista. Tai siis ainakin sen jalkeen, kun aloin ymmartaa, etta hyva koulutus olisi ollut aika mainio juttu noin elaman kannalta. Olin lukiossa nuorena, mutta jatin sen kesken, silla olin varma, etta minusta jonain paivana, noin vaan, tulee kirjailija ja sen tahden koulutus on turhaa (voi, miten vaarassa voi olla). Kun sitten, odotuksistani huolimatta, ei tullutkaan sita aamua jolloin heraan menestyskirjailijana ilman vahaisimpiakaan omia ponnistuksia, niin sitten aloin ajatella kaikkea muutakin joskus. Se vei noin 30 vuotta.

 Paatos pyrkia yliopistoon ei ollut vaikea sen jalkeen, kun huomasin, ettei lukion suorittaminen tyon ohessa ollut kauhean vaativaa. En usko, etta opiskelu yliopistossa tyon ohessa olisi sen kummempaa, painvastoin, saisinhan opiskella sita, mista todella olen kiinnostunut. Ainoa asia, mika sai minut eparoimaan, on ika. Onko minulla edes oikeutta enaa taman ikaisena pyrkia suorittamaan perustutkintoa? Vienko joltain nuorelta opiskelupaikan? Ajattelin jopa niin isanmaallisen ajatuksen kuin etta onko minun opiskelustani talle yhteiskunnalle mitaan hyotya?

Asiassa on monta puolta. Yksi on se, etta mina taytan seuraavaksi 53. En voi pitaa valivuosia, kun vuosia ylipaataan ei ole jaljella kuin - no, korkeintaan 50. Ja monet minua nuoremmat ovat jo kuolleetkin.

Ika vaikuttaa ainakin sen, etta kaikki, mista on haaveillut, pitaisi pyrkia vahitellen tekemaan.

Niinpa olen tanaankin lukenut paasykoekirjaa ja saanut sen taas kertaalleen loppuun. Kirjoja on kaikkiaan kolme. Sitten tein pienen muistiinpanon, johon merkitsen, kuinka monta kertaa olen lukenut kirjat. Siita voin sitten myohemmin nahda, miten ahkeralla lukemisella yliopistoon paastiin tai ei paasty. Kesalla se tiedetaan.

Lukemisen valilla silitin pyykkia. Meksikosta ostettu silitysrautani on Black & Deckerin hoyryrauta, ihan semmoinen tavallinen. Paitsi, etta siina ei pysy vesi sisalla. Olen yrittanyt monta kertaa ja tanaan otin ohjeetkin esiin ja katsoin, olenko varmasti osannut laittaa vetta oikeasta paikasta ja kylla vain olen, mutta ei sittenkaan pysy. Joten hoyryominaisuutta ei voi kayttaa.

Ilma on tanaan aurinkoinen, lampotila noin 26 astetta. Huomenna tulemme Salvador-nimiseen satamaan ja jaamme sinne seuraavaksi yoksi. Se on kuulema oikea rikollisuuden pesapaikka, jossa kaikki auringonlaskun jalkeen liikkuvat ryostetaan. Kiinnostavaa.

1 kommentti:

  1. Viisikymmentä ja rapiat! Eihän tuo ole ikä eikä mikään. Sinä et tule kuolinvuoteellasi korisemaan: Haaveet jäivät haaveiksi. Lykkyä jatko-opintoihin!

    Marjut

    VastaaPoista