Amerikkalaiset saavat suunsa auki

Olen ollut taalla laivassa nyt viikon. Lahdimme edellissunnuntaina Los Angelesista ja olemme jo ohittaneet sellaisia maita kuin Nicaragua ja Guatemala. Meksikossa ja Costa Ricassa olemme kayneet maissa. Seuraava satama taitaa olla Perussa? Taalla eletaan vahan paiva kerrallaan, haen aamuisin paivan ohjelman receptionista ja katson siita, missa milloinkin ollaan.

Satamissa viivymme yleensa 8-10 tuntia, jossain ollaan yon yli. Matkustajille on tarjolla paljon retkia, mutta toistaiseksi en ole ottanut osaa mihinkaan. Olemme kayneet Rainen kanssa katsomassa satamakaupunkeja ja ne reissut ovat melko lyhyita, silla Raine ei voi jattaa tyomaataan pitkaksi aikaa. Capo San Lucasissa kavin kavelylla yksin, mutta paallekayvien kauppamiesten takia se ei ollut kovin mukavaa.

Tama kuva on Meksikosta, Puerto Vallartasta. Kaupungin edustalla oleva hiekkaranta oli pitkalta matkalta taynna hienoja hiekkaveistoksia, joista tama hevonen tietysti paasi itseoikeutetusti kuvaan. Pojat ja aikuiset miehetkin rakentavat niita ja toivovat, etta turistit antavat kolikon kuvauspalkkaa.

Laivalla on talla kertaa matkustajina paaasiassa amerikkalaisia elakelaisia. Risteilyhan on poikkeuksellisen pitka, ensimmaiset matkustajat taitavat jaada pois kyydista ja lentaa kotiin yhdeksan paivan matkan jalkeen. Suuri osa on kuitenkin pidempaan, Brasiliaan asti.
Tama laiva, Mariner of the Seas, on viimeiset kaksi vuotta risteillyt Los Angelesin ja Meksikon valilla. Nyt se siis matkaa kohti Eurooppaa ja Roomaa, josta kasin se tulee risteilemaan ensi kesana Valimerella. Talla matkalla viivymme jonkun viikon Brasiliassa, jossa tehdaan muutama risteily, muuten matkaamme suoraan kohti Eurooppaa.

 Amerikkalaisia pidetaan valittomina ja puheliaina ja sen pienen kokemuksen mukaan, joka minulla nyt heista on, se pitaa paikkansa. Olen tavannut taalla oikein amerikkalaisia arkkityyppeja, kovaaanisia miehia, jotka ovat valmiita paiskaamaan ison kouransa kenen tahansa kateen ja julistamaan riemuissaan " Hi! My name is JAaack!"

Laiva kiinnittyi eilen costaricalaisen Puerto Calderan konttisatamaan. Sielta menimme taksikyydilla itse kaupunkiin, vajaan puolen tunnin ajomatkan paahan. Taksi maksoi 25 dollaria riippumatta siita, kuinka monta matkustajaa siina oli ja siksi mekin otimme mennen tullen yhteisen taksin toisen pariskunnan kanssa. He olivat amerikkalaisia ja juuri tata puheliasta lajia. Kysymysten tulva oli loputon seka etu- etta takapenkilla, kuskiakaan ei siis jatetty rauhaan.  Suomalaisen olo alkoi kayda jo vahan piinalliseksi valilla.

Jos kysymyksia tulikin paljon, vastauksia ei valttamatta ymmarretty. Tulomatkalla istuin takana, toisella puolellani Raine, toisella herra Seattlesta. Ylitseni kaytiin keskustelua, joka sujui suunnilleen tahan tapaan:

- Tyoskentelet siis laivalla? Hienoa! Teilla on hieno laiva! Te pidatte meista hyvaa huolta!
- Kiitos kiitos, se on tavoitteemme.
- Ja olet ollut seitseman vuotta! Tunnet satamat?
- Kavin taalla nyt ensimmaista kertaa.
- Mita? Etteko te paase ulos laivasta ollenkaan?
- Kylla vaan, mutta olemme taalla nyt ensimmaista kertaa.
- Ei! Olet ollut taalla seitseman vuotta, etka paassyt ollenkaan kaymaan ulkona?
- Eikun laiva ei ole ollut taalla ennen. Olemme risteilleet Los Angelesin ja Meksikon valia.
- Herrantahden! Nyt minulla tulee oikein paha mieli sinun takiasi. Niin pitka aika ja ensimmaista kertaa ulkona!

Tata jankkaamista jatkui koko matkan. En lopultakaan tieda, jaiko Seattlen herra siihen uskon, etta laivalla pitaa tyoskennella vuosikausia, ennen kuin paasee ensimmaisen kerran kaymaan maissa. Jos tallaista juttua jostain kuuluu, niin se on sitten vaarinkasitys.

Toinen esimerkki on parin paivan takaa. Olin seuraamassa pantomiimiesitysta laivan teatterissa. Taiteilija kertoi itsestaan ja opetti meillekin muutaman pantomiimiliikkeen. Lopuksi taiteilija tiedusteli, onko yleisolla kysyttavaa?

Tiedatte, mita Suomessa tassa tilanteessa tapahtuisi: korkeintaan joku etupenkissa istuva rohkelikko kysyisi jotain ja muut nauraisivat. Taalla taas kysymyksia alkoi sinkoilla. Joka puolella nousi kasia ylos ja kysyttavaa olisi riittanyt vaikka miten pitkalle, laheskaan kaikki eivat ehtineet saada omaa vuoroaan ennen kuin aika loppui. Eivat ne mitaan syvallisia kysymyksia olleet. Mista olet kotoisin? Missa olet opinut noita temppuja? Nayta viela, miten se paikallaankavely tehdaan.

Kukaan ei nauranut kysymyksille. Eihan nauru Suomessakaan ole pilkallista, se on hamillista. Me nauramme, kun olemme noloja.

Amerikkalaiset saavat suunsa auki.

Toimittajana tiedan hyvin, millaista on tehda julkisia kysymyksia aiheista, joista ei valttamatta ymmarra kovin paljon. Se on vaikeaa. Suomessa lehdistotilaisuudet huipentuvat tahan kysymysosioon. "Ja nyt lehdistolla on varmasti kysymyksia;" on lause, jota lehdisto on sydan pamppaillen odottanut. Jokainen on mielessaan valmistanut fiksulta kuulostavan kysymyksen, jolla ei oikeastaan haluta saada lisatietoa vaan osoittaa, etta toimittaja on kartalla. Kysymyksen jalkeen voi huokaista helpotuksesta ja sulkea suunsa, homma on taas kunnialla hoidettu.

Opetusministeri muistaakseni ehdotti taannoin draamaopetusta kouluihin. Ehdotus tyrmattiin, vaikka se oli hyva ja olisi tullut tarpeeseen. On oikeastaan todella huvittavaa, etta suomalaisten ei katsota olevan esiintymiskoulutuksen tarpeessa. Miettikaa hei vahan. Miettikaa vaikka jotain tuiki tavallista en puhu, en katso -performanssia, jota ryhma suomalaisia esittaa missa tahansa odotushuoneessa tai linja-autossa ja pohtikaa sitten, olisiko mitaan tehtavissa, jotta kuvasta tulisi vahan eloisampi? 

Miellyttavin satama on tahan mennessa ollut Puerto Vallarta. Sen vanha kaupunki on viihtyisa ja kaunis. Eilinen kaupunki sen sijaan ei jattanyt mainittavampaa jalkea. Hiekkaranta oli taynna roskaa ja rantaa reunusti tiivis kahvila- ja kojurivisto, jossa myytiin matkamuistoja. Itse kaupunki vaikutti varsin rahjaiselta. Joten jos joku suunnittelee matkaa Costa Ricaan, niin kannattanee menna jonnekin muualle. Kahvi, jota joimme rannalla, oli kylla ihan hyvaa, mutta niinhan sen Costa Ricassa kuuluu olla.

Tata kirjoittaessani on aamu ja olen vasta kaynyt aamiaisella. Paivan ohjelmassa on muun muassa luentoja hiustenhoidosta ja akupunktiosta, tietokilpailuja, tanssitunteja, korutyopaja, elokuvia ja kymmenia muita aktiviteetteja. Mina taidan lahtea luistelemaan, sita en ole viela kokeillut taalla. Toivottavasti taalta loytyy tarpeeksi isot luistimet naihin isoihin pohjoismaisiin jalkoihin.

   

Hajanaisia matkamuistoja

Kokeilin onneani heti aamusta ja kas vain, sain kuin sainkin ainakin yhden kuvan siirrettya. Paras jatkaa saman tien.

Laiva on nyt Puerto Calderan satamassa Costa Ricassa. Tasta laivaelamasta ehdin kertoa teille viela vasyksiin asti, joten kerron viela vahan Amerikan tunnelmia.

Alla oleva kuva on Los Angelesista, Venicen hiekkarannalta. Siella oli monen nakoista kulkijaa, skeittareista kerjalaisiin. Tama joukko istui rantabulevardin reunalla pitelemassa pahvilappuja, joissa luki "Ainakaan emme ole teidan lapsianne. Vai olemmeko?" En tieda, oliko kyseessa jokin performanssi vai vakavampi yritys saada muutama dollari.

Enempien kuvien lisaaminen ei sitten nakojaan onnistu talla kertaa. Tietotekniikka vie minulta hermot taalla, ne, mita silla saralla viela on jaljella kotimaisten tietotekniikkaongelmien jalkeen. No, yritetaan jatkaa sitten tata sanallista kuvailua.

Eilisessa paivityksessa oli kuva Grand Canyon Ranchilta. Se olisi loistava paikka ratsastuslomien jarjestamiseen: tilalla on paljon hevosia ja siella jarjestetaan pidempia ja lyhyempia ratsastusretkia seka vankkuriajelua. Minulla ei valitettavasti ollut aikaa menna ratsastamaan, silla kanjonireissun jalkeen meidan oli pakko kiirehtia seuraavaan majapaikkaan ennen pimean tuloa. Ai etta miksi me sita pimeaa niin pelkasimme? No siksi, kun valimatkat Arizonassa olivat todella pitkia ja jaaminen sysipimeaan autiomaahan vaikkapa rengasrikon takia ei houkutellut. Kaikilla levahdyspaikoilla muuten - niita on vain mottoriteiden varsilla - varoitettiin kalkkarokaarmeista. Vaikka kai nekin jotain talvilepoa viettavat?

Emme olleet tehneet mitaan varauksia etukateen emmeka tarkkoja suunnitelmiakaan. Tammikuu ei ole turistikautta taallakaan, joten kaikkialla oli tilaa. Yovyimme  hotelleissa., yksi motelli taisi olla joukossa. Kaikki paikat olivat siisteja ja kutakuinkin samanlaisia. Melkein jokaisessa tarjottiin ilmaista internetyhteytta asiakkaille receptionin vieressa. Ilmainen se saattoi olla, mutta eipa silla paassyt juuri minnekaan. Yhden ainoan facebook-paivityksen onnistuin tekemaan. Taalta laivalta se ei onnistu ollenkaan.

Etta olimme aidossa Villissa Lannessa, tuli todistettua moneen kertaan. Olimme Arizonassa samana paivana, kun Tucsonissa ammuttiin kuusi ihmista ja kongressiedustaja Gabrielle Gifford haavoittui vakavasti. Ihmettelime, miksi liput olivat puolitangossa, mutta illalla hotellissa se selvisi. Seuraavina paivina lehtien etusivut ja sisasivutkin olivat taynna tuota tragediaa. Naimme presidentti Obaman puheen Arizonan yliopistossa suorana lahetyksena televisiosta ja kylla siina nenaliinaa tarvittiin, kun Obama muisteli muutamilla sydameenkayvilla sanoilla 9-vuotiasta Christinaa, joka hankin joutui pyssymiehen uhriksi.

Kun taas olimme Mojave-nimisessa paikassa yota, ihmettelimme matalalla, todella matalalla lentavaa pienta konetta, joka etsi jotakin sisaantulotien liikennevirrasta. Seuraavan paivan Mojave News kertoi, etta kaupungissa oli tehty aseellinen pankkiryosto. Viimeisena paivanamme Los Angelesissa siella ammuttiin kolme ihmista ja kidnapattiin yksi lapsi.

En ole talla reissulla kaivannut viela lakritsaa sen paremmin kuin Juhla Mokkaakaan, mutta sanomalehtia kaipaan kipeasti. Vahan tuota kipua lievitti useissa hotelleissa ilmaisena tarjolla ollut USA Today. Taalla laivalla sanoma- tai muita lehtia ei ole. Ei edes aikakauslehtia myytavana. Paasen lukemaan lehtia netista, mutta sehan ei korvaa fyysista kosketusta ja hajukin on ihan vaara.

Auton vuokraaminen oli halpaa. Meilla oli kulkupelina Ford Focus. Viikon vuokra oli noin 600 dollaria ilman kilometrirajoituksia. Tankin sai tayteen noin 40 dollarilla.

Olen tata kirjoittaessani samalla odottanut, josko Raine ehtisi tulemaan kanssani maihin. Olemme tassa satamassa  viiteen asti iltapaivalla ja sitten onkin taas edessa kolme meripaivaa. Olisi mukava paasta jaloittelemaan tukevalle maalle.

Raine kavi taalla hytissa asken ja sanoi jo voivansa lahtea, mutta sitten puhelin soi ja hanen piti taas menna. Sellaista se nyt vain on, han on taalla toissa.

Nyt se nahty

Vihdoinkin paasen paivittamaan blogia! Nyt saatte antaa anteeksi puuttuvat aa ja oo-kirjaimet, silla jos tietaisitte, millaisen taistelun takana edes tama paivitys on, tekin pitaisitte tata kelpo suorituksena.

Eniten ongelmia on ollut kuvien kanssa. Niita en ainakaan viela pysty laittamaan tanne laheskaan niin paljon kuin haluaisin, mutta yritan keksia jonkin ratkaisun tahankin asiaan.

Alla on kuva Grand Canyonilta. Se oli Amerikan-turneemme paakohde ja sen naimme ja koimme paikan paalla. Sinne ei mennakaan ihan tuosta vaan iltapaivaretkelle, silla matka autiomaan poikki on pitka eika teitakaan mene kanjonille kuin kaksi. Tai no, ehka jostain, mutta ei meidan kartallamme.
Intiaanit omistavat maan, jolla kanjonin varsinainen nakoalapaikka sijaitsee. He ovat rakennuttaneet sinne taustalla nakyvan Skywalkin, lasisen, tyhjan paalla olevan katselupaikan. Me emme uskaltautuneet sinne, silla reunallakin huimasi ihan tarpeeksi. ja kuten kuvasta nakyy, kaiteita ei tunneta, mutta pohjattomia rotkoja loytyy sen edesta. 

Matkamme on sujunut kaikin puolin hyvin. Maailman pienuus tuli todettua heti alkuun, silla Atlantin yli Koopenhaminasta meita tuoneessa koneessa oli stuerttina muuan Jens (en ole ihan varma nimesta), jota olin mennaviikolla katsellut Suomen televisiosta Arvostele mun illallinen -ohjelmassa. Miehen tyokaverit eivat olleet tienneet Jensin tv-esiintymisesta ja  kun se sitten meidan toimestamme paljastui, koneen takaosassa riitti naurua.

Chigagon lentokentalla jonotimme kaksi tuntia passintarkastukseen. Emme suinkaan siis olleet yksin. Muuan nainen ehka ajatteli olevansa, silla han kiljaisi yhtakkia, etta onko taalla ketaan muuta joka on menossa jatkolennolle. Koko lauma ilmoittautui yhteen aaneen. Mekin ehdimme juuri ja juuri Los Angelesin koneeseen, vaikka Raine joutui viela passintarkastuksen jalkeen tunniksi maahantuloviranomaisten syyniin.

Vietimme Los Angelesissa pari paivaa ja kavimme katsomassa muun muassa Hollywoodia. Sitten vuokrasimme auton ja suuntasimme Las Vegasiin ja sita kautta Grand Canyonille. Navigaattori oli korvaamaton apu, kun ajoimme suurkaupungin halki kohti moottoritieta.

Runsaan viikon aikana ajoimme noin 2000 mailia - nyt puhutaan maileista, kun Ameriikassa kerta ollaan. Naimme paljon vuoria, todella paljon autiomaata ja paljon kurjia, pienia asumuksia. Heti Los Angelesin ulkopuolella kaupungit muuttuivat lahes hokkelikyliksi, pienet kaupungit jopa enemman tai vahemman hylatyn oloisiksi. Yleisin asunto ihmisilla naytti olevan eraanlainen asuntovaunu, motorhome. Pihat olivat taynna rojua ja yleisvaikutelma oli varsin epasiisti. Amerikkalainen unelma ei nayttaytynyt ennen kuin vasta Californian Tyynen meren rannikolla lahella Los Angelesia.

Seuraava kuva on Grand Canyon Ranchilta. Se on parikymmenta mailia ennen kanjonia ja todellakin ainoa paikka, jossa voi olla yota ennen kanjonilla sijaitsevaa toista ranchia. Meilla oli onnea, kun satuimme tanne valoisaan aikaan ja saimme yopaikaksemme oman pienen cowboymajan. Tama oli hauskin paikka, jolla koko reissulla olimme. Tapasimme taalla muun muassa enemman tai vahemman aidon cowboyn nimelta Casey Adams, joka on levyttanyt lukuisia kantrilevyja. Han viihdytti meita seka illallisella, myohemmin illalla ulkona leirinuotiolla etta taas heti aamulla aamiaispoydassa. En olekaan ennen juonut kahviani kitaran ja huuliharpun saestyksella.

Olimme aikoneet kayda myos Yosemiten luonnonpuistossa. Olimme jo matkalla sinne, kun huomasimme ilmoituksen, jonka mukaan tie oli suljettu lumen takia. Siina vaiheessa olimme aika ylhaalla vuoristossa, lunta oli jo joka puolella runsaasti ja autossamme tietysti kesarenkaat. Kaannyimme takaisin ja olimme helpottuneita, kun paasimme ennen pimean tuloa seuraavaan majapaikkaan. Pimea tuli aikaisin, putosi nopeasti ja oli todella pimeaa.

Rannikolla ajoimme California 1-tieta pitkin, joka oli kaunis mutta vaarallisen tuntuinen. Se onkin usein suljettuna maanvyoryjen takia, mika oli helppo uskoa, kun katsoi kukkuloiden rinteita.

Tanaan lopetan paivityksen tahan. Pelkaan koko ajan, etta tama vaivalla luotu, hauras yhteyteni katkeaa, enka saa tatakaan nakyviinne.

Jos sen verran viela, etta yleisvaikutelmaksi Los Angelesista jai iso ja vahemman mielenkiintoinen. En lahtisi sinne pitkaksi viikonlopuksi enka viikoksikaan. hauska ostospaikka se on ja esimerkiksi naissseurueille siina mielessa hyva: paljon erilaisia vaatekauppoja, siis erilaisia kuin Suomessa. Hinnat olivat edullisia, rippuu tietysti kaupasta.

Huomiseen. Toivottavasti.

Näkemiin vähäksi aikaa

Tämä blogi hiljenee nyt vähäksi aikaa. Matkalippusotkut on (kai) selvitetty ja lähdemme huomenna. Pääsen kertomaan kuulumisiamme tänne todennäkäisesti 16.1. paikkeilla, silloin astumme laivaan Los Angelesissa.

Tänään kävimme vielä hakemassa rokotuksia, Raine otti jäykkäkouristusrokotuksen ja minulle pistettiin hepatiittivarmennus. Se sattui vähän. Enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt pitää sitten pakata laukku ja yrittää nukkua kunnolla, tosin luulen, että se jää haaveeksi, kun matkalle lähtö kuitenkin jännittää.

Kävin vielä aamupäivällä Wiklundilla: olen etsiskellyt uutta kaulahuivia ja sieltä sen löysinkin. Kaupunki oli luminen ja kylmä.

Ei mitenkään kauheasti harmita, vaikka maisemat vaihtuvat. Tosin olisin mielelläni ollut mukana kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisissa, uskon, että ne ovat hienot ja että koko vuosi tulee olemaan mielenkiintoinen. Vuoden eteen on tehty paljon työtä. Toivottavasti se kaikki koituu kaupunkilaisten hyväksi siten, että voimme olla ylpeitä kotikaupungistamme.

Hyvää kulttuuripääkaupunkivuotta kaikille!

Lippusotkua ja uskonasioita

Lisää matkajännitystä tänään: menimme aamupäivällä Turun lentoasemalle varmistamaan, että ylihuomiset varaukset ovat voimassa. Minun olivat, mutta Rainen lento Kööpenhaminaan oli peruttu.

- Sinne varustamoon sitten vaan nopeasti yhteyttä, me ei voida täällä tehdä mitään, SAS:n virkailija sanoi.
 
Eihän hän tietysti voikaan, eikä se hänen vikansa ole. Rainen matkaliput hoidetaan työnantajan puolesta, minun pitää itse hankkia omani. Kahden ihmisen sovittaminen tällä tavalla kolmelle eri lennolle tuntuu aika vaikealta.

Kotoa lähti heti sähköposti laivayhtiön konttorille Miamiin. Royal Caribbeanin kunniaksi on sanottava, että siellä osataan vastata sähköposteihin, niitä ei pantata päivä- saati viikkotolkulla, kuten meillä Suomessa usein tapahtuu. Vastausta ei tälläkään kertaa tarvinnut odottaa kauaa ja nyt meillä on dokumentti, jonka mukaan Rainenkin pitäisi päästä matkaan keskiviikkona. Huomenna pitää vielä kerran käydä varmistamassa.

Pitäkää nyt, hyvät ihmiset, huoli omista varauksistanne, jos olette lähdössä jonnekin. Minultahan olisi koko matka peruuntunut, jos SAS:n valpas virkailija ei olisi viime viikolla huomannut asiaa. Varausta tehtäessä minun passini numero oli jäänyt joko kokonaan ylös ottamatta tai sitten laittamatta varaukseen ja sen takia kone oli "päättänyt" hylätä minut. Samalla tavalla joku kone lie nyt "päättänyt", ettei Rainen tarvitse matkustaa Turusta Kööpenhaminaan, vaikka hän itse on asiasta toista mieltä.

Ja jos menette Yhdysvaltoihin, muistakaa tehdä ESTA-ilmoitus. Sitäkään ei välttämättä sanota missään, mutta ilman sitä ei Amerikkaan ole enää asiaa. Sen voi tehdä suurlähetystön sivuilla ja maksaa luottokortilla, hinta on 14 dollaria.

Matkareittimme siis kulkee Turusta Kööpenhaminan ja Chigacon kautta Los Angelesiin. Pakkaaminen on tässä vaiheessa.

Joku ehkä näkee kuvassa vain matkalaukun ja kasan vaatteita. Todellisuudessa tässä on mahdoton yhtälö: nainen, kolmen kuukauden tarpeet ja yksi matkalaukku.

Lentokenttäreissun jälkeen menin kosmetologille. Olin varannut ajan kulmien ja ripsien värjäykseen. En yleensä tee sitä tai siis jos teen, teen itse, mutta nyt ajattelin, että tilanne vaatii vähän ammattimaisempaa otetta.

Kosmetologi oli hyvin miellyttävä ja tunnelma siellä hoitohuoneessa mukava ja rauhallinen. Makasin laput silmilläni, kun kosmetologi kertoi kuuluvansa erääseen pieneen seurakuntaan ja olevansa siellä aktiivi, itse asiassa koko Suomen toiminnan käynnistäjä. Sitten hän halusi tietää, mikä minun suhteeni uskontoon on.

Aika henkilökohtainen kysymys! Ja tosi vaikea vastata, kun ei toisaalta halua loukata kenenkään vakaumusta eikä toisaalta varsinkaan vaikuttaa potentiaaliselta seurakuntaan liittyjältä.

Vastasin, että en oikein tiedä, mutta ajattelen niin, että ihmisellä on omatunto sitä varten, että jos sitä kuuntelee ja sen mukaan toimii, niin aika lähelle oikeaa osuu.

Emme olleet ihan samaa mieltä. Omantunnon äänestä ilman korkeampia voimia puuttuu kuulema henki. Tähän minä en sanonut enkä sano nytkään mitään. En tosiaan tiedä tästä aiheesta riittävästi voidakseni olla siitä varmasti jotain mieltä. Ihmettelen, miten paljon maailmassa on ihmisiä, joilla näyttää olevan aiheesta Varma Tieto, vieläpä Ainoa Oikea laatuaan.

Olkoon sen asian kanssa miten tahansa, minä arvostan eniten ihmisiä, jotka eivät tee pahaa kenellekään. Ihan riippumatta siitä, kuuluvatko vai eivätkö kuulu johonkin seurakuntaan.

Jos kaikki eläisivät ihmisiksi, ei sen kummempaa paratiisia kaivattaisi.

Lähdön edellä

Aamupäivä kului ruoanlaittoon. Tyttäret olivat vielä kaikki koolla, viimeistä kertaa ennen kuin lähdemme reissuun. Yritin antaa ohjeita talonpidosta poissaolomme aikana, mutta minua kiellettiin kohkaamasta lähdöstäni ja muistutettiin, että tässä ollaan jo aikaihmisiä. Kiistän kohkanneeni.


Olisin halunnut käydä hyvästelemässä myös kesäkodin, mutta se nyt jäi. Eilen oli niin huono ajokeli, etten viitsinyt lähteä matkaan, kun mitään todella tärkeää toimitettavaa ei kuitenkaan ollut. Nyt pitää vain luottaa siihen, että aitan ikkunalle asettamani tonttupari valvoo pihapiirin liikennettä.

Matkakuume alkaa vähitellen nousta. Toivottavasti en ole unohtanut mitään tärkeää, en ainakaan mitään, minkä olisin luvannut jollekulle. Jos olen, pyydän anteeksi jo nyt.

Tänä talvena ei sitten menty edes hiihtämään (kun en vielä tähän mennessä ole saanut aikaiseksi). Ostin viime vuonna sukset, kun täällä Turun seudullakin oli kunnon hiihtokelit. Tässä lähistöllä on mainioita latuja, joita kävin muutaman kerran kiertämässä. Kesämaisemiin tein retkiä koiran kanssa - siellä ladun sai tehdä itse umpihankeen.

Hiihdin tätä omaa latuani monta kertaa edestakaisin. Tässä kulkee polku, jota pääsee hevosella ja traktorilla, mutta ei autolla ja joka johtaa meidän kylästämme naapurikylään.

Kului vuosikymmeniä, etten ollut suksilla. Lapsena hiihtäminen oli talvella luonnollinen tapa liikkua paikasta toiseen, lähes kaikki tulivat suksilla kouluun. Ladulle pääsi kotipihalta. Sen takia olikin kynnys aloittaa kaupunkilaishiihto, joka edellyttää suksien pakkaamista autoon ja ajamista ladun varteen. Sitten, kun lopulta pääsin näille hienoille, koneen tekemille laduille, huomasin monen muunkin asian muuttuneen. Ensin tietysti se, että ladut ovat yksisuuntaisia, väärään suuntaan ei sovi mennä. Ja sitten se, miten hienoja varusteita muilla hiihtäjillä oli. Minulla ei ollut mitään muita hiihtovarusteita kuin monot ja sukset, muuten olin haalinut päälleni jonkun vanhan tuulipuvun tapaisen. Edes juomapulloa ei ollut, vaikka ilman sitä mikään liikunta ei näytä nykyihmiseltä onnistuvan. Hiihtää sentään osasin vanhasta muistista.

Nyt pitää kirjoittaa lista asioista, jotka on vielä tehtävä ennen lähtöä. Minulla on matkalaukku avoinna tuossa lattialla ja olen heitellyt sinne yhtä ja toista jota arvelen tarvitsevani.  Laivassakin voi kuulema harrastaa talviurheilua, siellä on pieni jääareena. Luistimia en silti pakkaa mukaan, ne saa lainaksi.

Ylistys grillimakkaralle

Terveisiä Turun yöelämästä. Se on näin vilkasta.

Kuva on otettu Turun kävelykadulta tänään noin puoli yhdeksän aikaan illalla. Varhainen ajankohta selittänee aution näkymän, oikea yöelämä alkaa tietääkseni nykyään paljon myöhemmin.

Me kaksi, Raine ja minä, olimme kuitenkin rohkeasti lähteneet yöelämään ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Kaikki alkoi siitä, kun kerroin, että mieleni on jo pitemmän aikaa tehnyt Martinsillan Grillin grillimakkaraa.

-Ei sitä voi syödä, jos ei ensin juo jotain, Raine sanoi ja niin me päätimme lähteä Kouluun.

Koulussakaan ei ollut vielä juuri ketään. Istun mieluummin Viinituvassa, mutta kun sen tiskiltä ei saa mustikkasiideriä, menimme pubiin. Ei sieltäkään enää saanut, joten otin yhden mustaherukkasiiderin ja yhden karpalosiiderin. Ilman jäitä. Raine joi kaksi irishcoffeeta.

Näiden huikeiden juominkien jälkeen olimme valmiit grillille. Martinsillan Grilli on ollut lohdullinen valo yössä jo useammalle sukupolvelle.

En tiedä mitään muuta paikkaa, josta saisi yhtä hyvää grillimakkaraa. Varmaan niitä on, mutta minulle riittää tämä yksi. Meihin nähden grilli on myös loistavalla paikalla, onhan tämä kotimatkan varrella, kun tulemme keskustasta.

Näitä grillimakkaroita voi syödä, vaikka ei olisi mitään juonutkaan. Mutta parin hyvän juoman herkistämillä makuaisteilla nautinto on täydellinen.

Annos ei hurmaa ulkonäöllään eikä esillepanolla, mutta päälliskaupaksi saa Aurajokimaiseman iltavalaistuksessa. Ja huomiset mahanpurut, sillä sen verran maustettua tämä herkku on.

Tämä oli hyvä aloitus uudelle vuodelle. Jos minä tulevan ulkomailla oleskeluni aikana jotain ruokaa kaipaan Suomesta, niin se on tämä tässä.