maanantai 10. joulukuuta 2012

Mirdja

Sain lopulta L.Onervan Mirdjan luettua. Sanon "lopulta" siksi, että lukeminen kesti, kun kirja oli iltalukemisena ja pääsin siinä eteenpäin vain pari sivua kerrallaan ennen unen tuloa. Kirjassa ei muuten ollut mitään vikaa.

Mirdja ilmestyi 1908 ja herätti valtavasti kohua ja pahennusta. Selvä se, sillä kertomus vapaasta ja kaikinpuoliseen vapauteen pyrkivästä, miehen lailla elävästä naisesta oli ennen kuulumaton. Kolmekymppistä pahennuksen herättäjää käytiin nuhtelemassa oikein naislähetystön voimin ja Kotimaa-lehdessä ilmestyi naisten kirjoittama vastalause sille, että kirjalle annettiin Valtion kirjallisuuspalkinto.

Oma Mirdjani on osa Onervan Valittuja teoksia, ostin sen nettiantikasta.



 Mirdja koostuu novelleiksi kirjoitetuista tarinoista. Sen huomaa etenkin siinä, että kirja tuntuu loppuvan moneen kertaan, tarina tuntuu tulevan valmiiksi. Juoni on kuitenkin selkeä: kapinasta ja vastarinnasta huolimatta päähenkilö päätyy naimisiin, tekee miehensä elämän kutakuinkin sietämättömäksi ja huomaa rakastavansa tätä vasta sitten, kun mies kuolee. Huomattavaa lämpenemistä tosin tapahtuu jo aikaisemmin, silloin, kun Mirdjalle selviää, että eräs tärkeä kirjoitus onkin hänen oman, siihen asti halveksitun miehensä, eikä erään toisen tekemä.

Tässä voi nähdä jopa opetuksen antamista Mirdjalle. Ehkä Onerva on ollut niin ristiriitainen persoona, että on toisaalta itsekin tuominnut itsekkään päähenkilönsä ja näyttää, että Mirdjan olisi kannattanut sopeutua holhottavan porvarisrouvan rooliinsa minnekään kaipaamatta? Kirjan loppukaan ei muuta väitä (nyt tulee juonipaljastus): Mirdja tulee hulluksi ja hukuttautuu suonsilmään.

Kirjan henkilöille on etsitty esikuvia oikeasta elämästä. Aviomiestä, Runaria, pidetään Onervan ensimmäisenä miehenä Väinö Strenginä, josta kirjailija muutti erilleen samana vuonna kuin Mirdja ilmestyi. Päähenkilön hyvä ystävä, Rolf puolestaan on nähty Eino Leinona. Leinomaisin äänenpainoin mies puhuukin.

Rohkea Mirdja puki sanoiksi - tästä olen varma - monien naisten ajatukset. Eivät kaikki naiset edes sata vuotta sitten nähneet suurimmaksi onnekseen ja päämäärääksen mennä naimisiin, vaikka useimmat menivät kun eivät oikein muutakaan voineet. Seuraavassa katkelmassa Mirdja pohtii avioliittoa sen jälkeen, kun on keskustellut aiheesta erään nuoren miehen kanssa:
" Mirdja hymähti itsekseen. Hän näki itsensä tuon miehen käsissä kymmenen vuotta koe-esineenä...koe-eläimenä...Ja hänen silmäinsä ohi liukui monia kymmeniä pareja samanlaisia kuin he: mies pulskana, rehevänä, raakavoimaisena; nainen pelästyneen kyyhkyn katseisena, kalpeana ja kärsivänä, vanhenneena ja kuihtuneena liian monista lapsivuoteista, liian suurista rakkaudenosoituksista. Todellakin mallivaimon kuva: kuuliainen, nöyryytetty, kesytetty, raiskattu, jäljellä vain heikon aviopuolison arka epätsenäisyys: todellakin mallivaimon kuva!"

Kuvitellaan sitten sitä helsinkiläisrouvien tuohtumusta tällaisen jälkeen. Mekö muka tuollaisia tai pahempaa, sellaisia kuin Mirdja! Ja niin oli rouvien aseteltava hatut päihinsä ja käytävä Onervan luona alleviivaamassa, että me emme ainakaan ole niitä.  Me olemme kunnollisia.

Maailma on sadassa vuodessa muuttunut, mutta ei kaikissa suhteissa. Tämän päivän pahennusta herättävät mirdjat eivät ehkä onnistu kuohuttamaan, vaikka vaihtaisivat miestä joka viikko, mutta naisen totutusta poikkeavat ratkaisut saavat yhä naislähetystöt ainakin kuvaannollisesti liikkeelle.

Sitten vielä lopuksi pieni näyte sanallisesta taituruudesta, josta kuka hyvänsä voisi ottaa opikseen. Miltä tuntuisikaan, jos oma armas haastelisi näin somasti kuin muuan Yrjö, joka hänkin oli kuolettavan ihastunut ihanaan Mirdjaan:
"En ole koskaan vielä tavannut naista, jonka käsivarren kaarto olisi hekumallisempi, jonka liikkeet pehmeämmät ja kiehtovammat kuin sinun, Mirdja. Kun kaulaani kiertää käsivartesi hivelevä kosketus, hukkuu koko olemukseni sinun sitovaan silmänräpäyshuumaasi, sinun ihanan taipuvan ruumiisi naisellisen himollisuuden hiljaiseen rytmiin. Ja sinä et sentään tee mitään, sinä et tunne mitään, ja niinpä huumioni kuume aina säpsähtää sinun jääkylmää osaaottamattomuuttasi, kun se tahtoisi yhteisen iloliekin ääressä palaa."

Sitä, mitä Yrjö koetti tässä sanoa, sanotaan kansankielellä vonkaamiseksi.
Sinne yhteisen iloliekin ääreen.





2 kommenttia:

  1. Kiitos lukuvinkistä. Pitääkin kirjastosta hakea luettavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjastosta se varmasti löytyy, ainakin jos tilaa. Mirdja kuuluu kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden lukulistaan, joten aika monet kysyvät sitä. Näin siis ainakin täällä Turussa.

      Poista