Yökasteleva koira ja muita luonnon ihmeitä

Kasvimaan siivous edistyi tänään mainiosti, osa repsottavista käytävämuoveista on nyt roskiksessa ja perunamaa odottaa istuttajaa. Olen heiluttanut haravaa ja kuokkaa niin kiivaasti, että olkanivelet tuskin pysyivät paikoillaan.

Välillä sentään hylkäsin työkaluni ja hain kameran. Vaaniskelin pitkin pihaa ja yritin etsiä kauniita valaistuksia ja hyviä kuvakulmia. Näin perhosen istuvan narsissin reunalle, hiivin lähemmäs, tarkensin ja pidättelin henkeäni. Olin innoissani, kuvasta oli tulossa niin kaunis. Otin monta. Hauska laittaa tämä blogiin illalla, ajattelin.

Ja mitä sitten tapahtui? Ei mitään, sillä kamerassa ei ollut muistikorttia. Kortti oli tuvan pöydällä kortinlukijassa - samassa kapineessa, jota joku päivä sitten kehuin mainioksi ja joka onkin sitä, mutta vaatii näemmä tarkkaavaisuutta.

En antanut periksi. Laitoin kortin kameraan ja lähdin uudestaan vaaniskelemaan. Se reissu tuotti tulokseksi vain tämän kimalaisen, perhoset olivat tiessään.

Olen istuttanut narsisseja vähän sinne ja tänne. Pidän niistä valtavasti ja ne ovat myös siitä hyviä, etteivät niiden sipulit kelpaa myyrille. Nyt olen taas suunnittelemassa uutta kevätkukkaistutusta. Se tulee uuteen kukkapenkkiin, jonka aion tänä kesänä tehdä ja johon muuten tulee paljon päivänliljoja.

Ihanaa, aurinkoista päivää varjostaa pieni huoli: Nonnasta on tullut yökastelija. Onko se edes mahdollista?

Eilen tai edellispäivänä koira oli saanut aikaan ison, märän läntin omalle sohvalleen. Se ei haissut pissalle, joten oletin, että sohvassa on ollut jotain, jota koira on innoissaan nuollut. Tänä aamuna koira heräsi märän läntin päältä. En keksi mitään muuta selitystä tälle asialle, kuin että se on kastellut sänkynsä kuin pienet lapset. Tahallaan se ei ole sitä tehnyt, siitä olen aivan varma.

Nonna ei ollut sisäsiisti, kun se tuli meille noin puolivuotiaana. Se teki kaikki tarpeensa sisälle, mutta oppi aika nopeasti siistiksi. Nyt se ei tee tarpeitaan omalle sisäreviirilleen mistään hinnasta. Nonna on osoittautunut ällistyttävän hyväksi murtautujaksi, kun sillä muutaman kerran on ollut vatsa sekaisin eikä kukaan ole ollut viemässä sitä ulos. Se on murtautunut jopa naapuriin kakkimaan vaikka tätä ei tietenkään kukaan usko.

Jos kastelu ei lopu, meillä on lääkärireissu edessä. Koira on kyllä muuten aivan normaali, syö ja leikkii.

Mutta millaista apua yökasteleva koira tarvitsee, eläinlääkäriä vai kasvatusneuvolaa?

Töistä, työpaikoista ja ajankäytöstä

Vanha talo palvelee asukkaitaan loppuun saakka. Uusimme parhaillaan talon ulkolaudoitusta ja vanhat laudat pätkitään polttopuiksi. Tänään Fergusonin lava tuli niin täyteen, että sirkelöimme lautoja iltapäivällä. Sen päälle olikin päästävä saunaan, sillä purua oli korvissakin.

Olen nyt viikon taistellut itseni kanssa ja yrittänyt tulla tehokkaaksi etätyöläiseksi. Oikeastaan olen kaksinkertainen etätyöläinen, sillä teenhän kaupungissakin työni kotoa käsin. Nyt sitten siirsin työpaikan tänne maalle. Tämä ei ole ollut helppoa ja aionkin palata kaupunkiin muutamaksi päiväksi ensi viikolla, varmuuden vuoksi, että edes jotain valmista tulisi.

Etätyöstä puhutaan ja kirjoitetaan ikään kuin se olisi sillä selvä, että ihmiset ottavat kannettavat kainaloonsa ja painuvat kotiin työskentelemään. Kuinkahan moni oikeasti pystyy olemaan tehokas ja keskittynyt ja pitkäjänteinen kotonaan tai mökillä? Tai tehokas voi olla, sillä pienessäkin ajassa saa paljon tehtyä, mutta kotioloissa on niin paljon kaikkea, joka vaatii huomiota ja vie mielenkiinnon, että keskeytyksiä tulee tämän tästä. Yksi ehdottomasti kiinnostavimmista on jääkaappi.

Katsoin Iltalehden nettisivuja tänään. Siellä kysyttiin, tuntuuko töissä oleminen raskaalta. Melkein kaikkien vastaajien mielestä tuntui. He olivat varmaan niitä, joilla on mahdollisuus käydä Iltalehden nettisivuilla työaikana vastaamassa kyselyihin. Ihmettelen vähän, kun kaikissa vastaavissa kyselyissä saadaan samansuuntaisia vastauksia, mutta silti tuntemani ihmiset yleensä ottaen viihtyvät töissään. Voi olla paljon töitä ja hankalia esimiehiä, mutta melkein kaikki pitävät työstään ja se on hyvin tärkeää heille. Ihan äkkiä ajatellen en keksi ketään, joka kiroaisi töihin menoa joka päivä.

Itse tunnen olevani oikealla alalla. Toimittajan työ on maailman mielenkiintoisin ammatti enkä tiedä mitään, mitä mieluummin tekisin työkseni. Ainoa vaikeus tässä on saada oma peruslaiska itsensä patisteltua tarpeeksi ahkerasti työn laitaan. Ja jos voisin palata ajassa taaksepäin ja olisin taas nuori, opiskelisin pitemmälle ja olisin ehkä tehnyt vähän hohdokkaamman uran. Toisaalta taas täytyy pitää mielessä, ettei vaikkapa päätoimittajan pesti ole enää sitä, mistä eniten pidän tässä työssä, ihmisten tarinoiden kuuntelemista.

Huomisen aion vielä olla täällä maalla. Sain tänään sen verran oikeita töitä tehtyä, että lunastin itselleni hyvän omantunnon ja voin viettää viikonloppua. Se tarkoittaa sitä, että voin vaikka haravoida pihaa ilman, että tunnen koko ajan olevani väärässä paikassa.

 

Puutarhaunelmia

Alkaa olla aika tehdä ensimmäiset kevätkylvöt. Ajattelin kylvää porkkanaa ja tilliä ja persiljaa, en mitään sen kummempaa.

Kasvimaani on vähän suureellinen siihen nähden, mitä siellä kasvatetaan. Olen raivannut yhtenäisen perunamaan ja sen lisäksi muutamia erillisiä palstoja. Nämä kaikki on erotettu toisistaan käytävillä, jotka olen ensin peittänyt mustalla muovilla ja sitten päällystänyt puuhakkeella. Tavoitteena minulla oli siisti kasvimaa, jossa siistien käytävien reunustamat siistit palstat ryöppyävät elinvoimaisia vihanneksia ja yrttejä. Totuus on hieman toinen. Käytävien pohjamuovit rispaantuvat ja repsottavat, puuhaketta ei koskaan ole tarpeeksi ja vihannekset tosin kasvavat, mutta sitä elinvoimaisemmin kasvavat rikkaruohot. Sekä myös tuliunikot, joita yhtenä vuonna kylvin reunustamaan koko kasvimaata. Nyt ne ilmestyvät milloin mistäkin ja valtaisivat koko alueen, ellen päättäväisesti paimentaisi niitä omaan ruutuunsa.

Kasvimaallani on myös Mietiskelypaikka. Se on pieni alue, jota reunustavat nukkeruusu-, lumimarja- keijuangervo- ja hanhikkipensaat. Vien sinne aina puutarhatuolin, vaikka en kertaakaan ole ehtinyt istua siinä saati mietiskellä.

Tarkastin tänään siemenvarastoni. Kaikkea tarpeellista löytyy ja vaikka pussien Parasta ennen -päivämäärät ovat jo kaukana takana, minulla on luja luottamus siihen, että siemenet itävät.

Kärsin valtavasta puutarhakuumeesta monta vuotta ennen kuin ostimme Vanhan Maatilan. Portsassa, ruusupensaan takana, ei ollut paljon mahdollisuuksia istuttaa mitään. Tein kukkapenkkejä minne pystyin ja osallistuin innokkaasti asukkaiden yhteistoimintaan pihan kohentamiseksi. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Luin jatkuvasti puutarhakirjoja ja -lehtiä ja aloin jo pitää itseäni melkoisena asiantuntijana. Odotin hartaasti sitä päivää, jolloin saisin oman pihan.

Kun se päivä sitten tuli, seisoin pihani laidalla ja tunsin itseni täysin avuttomaksi. Vuosia hoitamatta ollut suuri piha oli jotain ihan muuta kuin kirjojen värikuvat englantilaisista puutarhoista. Kaiken lisäksi minulla oli typerä päähänpinttymä siitä, että vanhassa talossa ja pihapiirissä ei sovi käyttää muita kuin vanhanajan aitoja työkaluja. Olin ostanut vanhaintavarainkaupasta ikivanhan sirpin ja kuvitellut, että siitä on suurikin apu. Kun sitten seisoin sirppi kädessäni puolentoista hehtaarin tontilla, jossa heinä ja ohdakkeet kasvoivat polviin saakka, aloin tajuta kuinka naurettavan väärässä olin ollut.

Ensimmäisenä kesänä meillä ei ollut kasvimaata. Sellaisen raivaamiseen ei ollut aikaa, tärkeämpää oli saada rikkinäisten ikkunoiden tilalle ehjät ja talo muutenkin edes välttävästi asuttavaan kuntoon. Halusin kuitenkin kasvattaa perunoita ja siihen olin löytänyt mainion niksin jostain perinnekirjasta: saaristolaiset kasvattivat perunoita pehkukasoissa, joihin he laittoivat silakoita perunoiden ravinnoksi.

Oivallista, tuumin minä. Kasasin kuivista heinistä ja muusta kasvijätteestä komean kasan, hommasin muutaman siemenperunan ja vähän tuoreita silakoita ja peittelin kaikki kasaani.

Oli lämmin kevät ja pari päivää pehkukasani haisi mojovasti. Sitten eräänä aamuna se oli pöyhitty ja kaikki silakat oli syöty, ketut olivat löytäneet apajan. Syksymmällä saimme kasasta viisi perunaa, jotka keitin ja jotka nautimme juhlallisesti perheen kesken.

Myöhemmin perunoiden kasvatus on sujunut paljon paremmin. Joinakin vuosina olen kokeillut punajuuria ja kurpitsoita, mutta nyt keskityn vain sellaisiin kasveihin, joita tulee käytettyä ja joiden tiedän kasvavan. Perunoita, porkkanoita, herneitä, tilliä, ruohosipulia, persiljaa. Yrttejä kasvatan niin paljon, että niitä riittää pakastimeen talveksi.

Kasvimaa on siis kohtuullinen, mutta muuten puutarhaunelmat odottavat vielä toteutumistaan. Yritystä ei ole puuttunut, olen istuttanut paljon pensaita ja monivuotisia kasveja, mutta aika huonolla menestyksellä. Varsinkaan pensaat eivät tunnu viihtyvän. Esimerkiksi Poppius-ruusu, joka on antanut nimen tälle blogille, ei ole suostunut kasvamaan täällä, vaikka se kaupungissa kasvaa komeasti. Samoin tavalliset, valkoiset juhannusruusut ovat jääneet kitukasvuisiksi. Eikä Laitila kuitenkaan ole kuin 60 kilometriä Turkua pohjoisempana.

Kyllä minua aina vähän harmittaa, kun luen lehtijuttuja ihmisistä, jotka ovat kunnostaneet vanhan talon ja saaneet puutarhan kukoistamaan ja tehneet kaiken tämän parissa vuodessa. Se ei minun kokemusteni mukaan ole mitenkään mahdollista. Semmoiset tarinat lienevät sukua kalajutuille.

Suojelin luontoa ja herättelin kameraa

Olin haravoimassa, mutta lopetin kun alkoi sataa. Pihan kevätsiivousta riittää vielä moneksi päiväksi.

Iltapäivällä tyhjensin huusin. Se on helppoa eikä vie kuin vartin. Meillä on kaksireikäinen, kompostoiva huusi eli istuinpaikkojen alla on kaksi isoa muovisaavia ja niiden alla metallinen haihdutussäiliö. Saavien pohjissa on reikiä, joista neste valuu haihdutussäiliöön ja siinä olevaan huussiturpeeseen. Itse saaveihin ripotellaan väliaineeksi sitä, mitä sattuu olemaan, joko lehtipuuhaketta tai kuivia lehtiä.

Puuhastelu kuivikkeiden ja turpeiden ja säiliöiden kanssa tuntui hätävarjelun liioittelulta, kun samaan aikaan naapurin isäntä ruiski valtavasta tankista sikojen jätöksiä pellolleen. Mutta tietysti jonkun edes pitää yrittää suojella luontoa ja nyt voin puhtaalla sydämellä vakuuttaa, ettei ainakaan minun ylijäämätuotteistani ole pienintäkään uhkaa Laitilan saati koko Suomen ekosysteemille. Toivon myös ettei meidän koskaan tarvitse hankkia tänne kymppitonnin puhdistuslaitteistoa, vaikka käynkin vessassa monta kertaa päivässä. Luotan siihen, että päättäjillä tuikkii tässä kohtaa edes pieni maalaisjärjen valo.

Kaksireikäinen huussi ei muuten ole sitä varten, että siellä voisi rattoisasti istua rinnatusten jonkun kanssa. Ei, se on sitä varten, että ensin käytetään toista paikkaa ja kun saavi tulee täyteen, siirrytään toiseen. Se täyteen tullut ehtii maatua mukavasti ennen kuin se pitää tyhjentää.

Aamulla kävin ensimmäisellä juttukeikalla täältä maalta käsin. Lähdöstä oli tulla jännittävä, kun tarkistin varusteitani ja huomasin, ettei kamerassa ole yhtään henkeä. Vara-akkua ei tietenkään ollut enkä olisi mitenkään ehtinyt lataamaan. Otin akun pois ja lämmitin sitä vähän aikaa kädessäni ja kas vain, kamera heräsi henkiin: täällä oli vain niin kylmä, että akku oli hyytynyt. Kamera oli ollut yön tuvan pöydällä ja tuvassa lämpötila laski noin kymmeneen asteeseen. Onhan se kylmää, mutta ihmettelen silti, miksi akku ei siitä selvinnyt kun kameran sentään pitäisi toimia pakkasessakin? Ja on toiminutkin, monet kerrat.

Muualla talossa on sentään lämpimämpää. Tupaa ei kannata lämmittää, sillä siellä me emme juuri ole. Kangaspuut siellä ovat, mutta nekin seisovat nyt tyhjillään enkä ole vielä päättänyt, mitä seuraavaksi kudon. Ja mistä saan kuteita? Täällä Laitilassa oli vielä viime vuonna mainio käsityöliike, joka myi myös matonkuteita, mutta nyt se on lopettanut. Omat vanhat lakanani ja tyynyliinani olen jo aikoja sitten käyttänyt matonkuteiksi.

Palvelujen katoaminen pieniltä paikkakunnilta on surullista. Itse yritän käyttää Laitilan palveluja mahdollisimman paljon, mutta eivät ne tietenkään sillä tule autetuiksi. Toisaalta ymmärrän senkin, että jos täällä asuu vakituisesti, matka Turkuun ostoksille käy elämyksestä.

Tässä tämän päivän elämykset. Nyt alkaa hartioissa tuntua, että on tullut haravoitua. Huomenna vielä enemmän.

Työajasta ja jeesuskasvoisesta miehestä

Kirjoitan tätä päivitystä tavallista aikaisemmin, kello on vasta neljä iltapäivällä. Olen kuitenkin menossa ratsastustunnille, sen jälkeen saunaan (jonka Raine ystävällisesti lupasi lämmittää) ja sitten nukkumaan, sillä aamulla on aikainen herätys. Pitää olla kahdeksalta Mynämäellä töissä.

Kahdeksalta jossain oleminen merkitsee kuudelta nousemista. Tarvitsen sen ajan; jos joutuisin lähtemään kiireellä suoraan sängystä, olisin ihan sekaisin koko päivän.

Sitä paitsi kahdeksalta jossain oleminen on ylipäätään liian aikaista.

Työajat voisivat olla paljon nykyistä joustavammat muillakin kuin freelancetoimittajilla. Miksi ihmisten pitää raahata itsensä työpaikalle seitsemäksi, kun se monille merkitsee vielä aamuyötä? Maailmassa, jossa tapahtuu iltaisin ja öisin ja jossa monet heräävät kunnolla vasta iltapäivällä, eletään agraariyhteiskunnan tahtiin, ikään kuin me edelleen lähtisimme lypsylle joka aamu.

Päivän kuva on otettu edellisiltana. Se ei liity aikateemaan mitenkään, olkoon vaikka ensimmäinen osa nyt alkavasta sarjasta Luontohavaintoja. Valkohäntäpeurat ovat jokailtainen näky tässä talon edustalla. Ne käyvät myös puutarhassa.

Olen ajatellut, etten kirjoittaisi politiikasta enkä uskonnosta, näitä kommentaattoreja löytyy ilman minuakin. Yritän pysyä ainoassa asiassa, jonka todella tunnen ja vähän ymmärränkin, omassa elämässäni. Mutta sen verran nyt poikkean, että yleinen riemu Osama Bin Ladenin kuolemasta tuntuu pahalta. Ei niin, että puolustaisin häntä millään tavalla. Silti tuntuu omituiselta, luonnottomalta, kun arvovaltaiset ihmiset kiittelevät ihmisen kuolemaa julkisesti.

Tämmöinen mökin akkakin osaa ennustaa, että terrorismi ei tähän lopu. Jeesuskasvoisen, lempeän näköisen Bin Ladenin marttyyrikruunu on kirkas hänen seuraajiensa silmissä ja yhtä kirkasta lienee viha niitä kohtaan, jotka marttyyrin tekivät.

Mitenkähän lapset mahtavat ymmärtää tämän kuolemantapauksen? Vanhemmilla on vaativa tehtävä edessään kun he selittävät, miksi kaikki ovat niin iloisia. Miksi oli oikein tappaa ihminen, joka "puolusti itseään loppuun saakka"?

Kun joku on tehnyt tarpeeksi pahaa, tämäkin on oikein - näin sitä varmaan selitetään. Mutta mitä lapset todella ymmärtävät? Kuinka paljon pahaa on tarpeeksi pahaa? Ja kun kerran tappaminen on väärin, niin miksi se nyt oli oikein?

Tällaista sekavaa jorinointia tänään. Luulen muuten, että olen hiljalleen dementoitumassa. En muista enää mitään. Tai siis melkein mitään.
 Esimerkki: Raine valitteli aamulla sormeaan, joka oli turvoksissa ja ilmeisen kipeä.

- Oi oi, minä sanoin osaaottavasti. Oletko loukannut sen jonnekin?

Kiukkuinen, tyrmistynyt mulkaisu.

- Siis minä olen sanonut monta kertaa, että löin siihen vasaralla! Sinä et muista!

Asia oli minulle ihan uusi.

- Et kai? En yhtään muista.
- Et muista enää mitään! Lapsetkin valittaa, että sinä et ikinä muista, mitä ne sanoo. Tai sitten sinä et välitä.

Hups. Tuo pisti kyllä miettimään asioiden tilaa.

Enkö muista vai enkö välitä ja kumpi siinä tapauksessa on pahempi?






  

Etätöihin maalle?

Veikkaan, että aika monet huokailevat viikonloppuisin kesämökeillään: "Voi kun olisi ihanaa tehdä töitä täältä käsin" ja lähtevät kuitenkin kaupunkiin kun eivät tiedä, miten unelman saisi todeksi. Aika harvoja töitä voi oikeasti siirtää kotona tai mökillä tehtäviksi.

Kirjoittajan työn voin siirtää melkein minne tahansa ja siksipä minäkin nyt yritän totutella tähän maalaiskirjeenvaihtajan rooliin. Ei ole ihan helppoa tämä. Vaikka välineet ovat järjestyksessä ja toimivat, en ainakaan tänään vielä saanut itseäni siihen kuosiin, jossa tuntisin olevani virkanainen. Koirankarvaiset fleecehousut ja Rainen vanha villapaita päällä olen auttamatta liian nukkavieru edes soittamaan minnekään. Ei niin, että kaupungissakaan olisin mikään hieno nainen, mutta on minulla sentään vähän siistimmät vaatteet.

Voisihan täälläkin pukeutua paremmin, mutta mitäs ideaa koko maallaolossa sitten enää on? Tämä on yksi näistä ristiriidoista ja vaikeuksista, joita maalaisunelmiaan toteuttava kaupunkilainen kohtaa,

On muitakin. Ei pääse suihkuun aamulla. Kengät eivät mahdu jalkaan, kun niissä täytyy pitää villasukkia. Puita pitää kantaa yhtä mittaa. Ja vettä. Roskaa tulee hirveästi. Maalle haluavat uneksivat yksinkertaisesta elämästä, mutta oikeasti tämä on paljon hankalampaa ja monimutkaisempaa kuin kaupungissa.

Valitanko? En. Kai.

Maalle asettumisen vaikeus johtuu nyt tietysti siitä, että on niin kylmä. Lämpömittari oli aamulla nollassa, ulkona siis. Sisällä oli liiankin lämmin, kun pidin eilen tulta uuneissa. Meillä on omassa pienessä makuukamarissamme peltikuorinen pönttöuuni, joka lämpiää nopeasti ja hyvin. Kun yöllä täytyy kuitenkin pitää ovi kiinni, ettei koira tule sängyn viereen makaamaan, lämpötila nousee helposti 25-26 asteeseen, ylemmäskin.

Ajoimme illalla huvin vuoksi Mynämäelle katsomaan yhtä myytävänä olevaa vanhaa taloa. Talo oli pienempi kuin meidän, mutta ulkoa katsoen ihan sievä, keltainen, mansardikattoinen puutalo. Katsojia oli paljon ja ehkä joku heistä jo ihastui paikkaan. Me emme, sillä meillä on omastakin takaa korjattava kivijalka ja sinne tänne kenottavia ulkorakennuksia. Joskus vain on hauska käydä katsomassa vieraita taloja, sen jälkeen on hyvä tulla takaisin tänne ja todeta, että onhan tämä sentään aika ihana.

Olen ihan varma - ja sanoin sen Rainellekin taas kerran, kun tulimme Mynämäeltä - että jos Vanha Maatila olisi joskus myynnissä, se menisi aika äkkiä. Kun joku nainen vain astuisi autosta ja näkisi sen saman, minkä minä näin vähän yli kymmenen vuotta sitten, se olisi siinä. Mikään järkipuhe sortuvista navetoista ja toivottomista remonteista ei enää auttaisi.

Miehet näkevät tulevia töitä, naiset rakentavat tunnelmia. Ihan hyvä työnjako.

Maalle

Pakkasin aamulla itseni ja Nonnan sekä monta kassia tavaraa autoon ja ajoin maalle. Aikomukseni on olla täällä enemmän tai vähemmän pysyvästi syksyyn asti.

Varustin itselleni toimituksen tuvan pöydälle: kannettava, puhelin, lehtiöt, kalenteri, laturit, kortinlukija, muistitikku, kamera. Yritin saada tämän näyttämään mahdollisimman asialliselta jotta pystyisin tekemään täällä töitä enkä ainoastaan kuopimaan pihaa. Vaikka työtähän sekin on.

Nonna riemuitsee vapaudestaan. Se ajoi ensi töikseen fasaanikukon ylös männyn oksalle. En tiennyt, että fasaanit pystyvät lentämään niin korkealle. Närkästynyt kukko rääkyi vastalauseitaan ja minä olin sille armollinen, vaikka se käykin syömässä vihannesmaalle pistettyjä siemeniä. Vein koiran sisälle siksi aikaa, että fasaani ehti luikkia pakoon.

Koiran turkki kiiltää ja tuoksuu hyvältä. Pesin sen eilen perusteellisesti, sehän asuu nyt samoissa tiloissa allergisen miehen kanssa. Täällä maalla yhteiselo onnistuu vähän paremmin kuin kaupungissa, täällä on enemmän tilaa ja kaikki ovat enemmän ulkona.

Meillä ei ole täällä mitään muita mukavuuksia kuin sähkö. Veden kantaminen sisään ja ulos kyllästyttää välillä, mutta muuten vaatimattomuus ei haittaa. Huusi on kompostoivaa mallia ja sen tyhjentäminen onnistuu minultakin helposti.

Asuin lapsena vielä vaatimattomammissa oloissa, paljon pienemmässä talossa kuin tämä. Haaveilin usein sisävessasta ja kylpyammeesta. Olin varma, että ihmiset, joilla on lämmin sisävessa, eivät koskaan voi olla onnettomia. Ja nyt, kun minulla on kolme sisävessaa ja kylpyamme, tulen vapaaehtoisesti tänne, missä taas on juostava pihan poikki kylmään huusiin. Onni ei sittenkään riipu vessasta.

Tänäänkin on ollut kylmä. Tein tulet uuneihin ja laitoin ruoan puuhellalla. Ulkona on satanut vuoronperään räntää ja rakeita.

Raine oli nähnyt pari päivää sitten karhun. Pitäisiköhän hankkia kulkusia koiralenkkejä varten ettei tule yllätyskohtaamisia?