sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Kohtaamisia

Puuhakas viikonloppu on takana (puuhakas? kyllä tuon kuvaamiseen pitäisi olla joku järeämpi sana) ja olen taas kaupungissa. Vanha Maatila on jälleen kerran putsattu talven jäljistä Tolua säästämättä. Viimeiseksi pesin hiirenloukut kiehuvalla vedellä. Hiiret ovat kannibaaleja; yhdestä loukusta tipahti pesuveteen pieni pää, kaiken muun lajitoverit olivat syöneet niin tarkkaan, että luulin loukkua tyhjäksi.

Muitakin luontoelämyksiä viikonloppuun mahtui. Illalla ihailin pellolla laiduntavaa peuraa. Minulla on mahdollisuus istua kaikessa rauhassa käsi poskella ikkunassa ja katsella kaunista eläintä, mutta se isäntä, jonka oraspellossa peura kulkee kaiket illat syömässä ja sotkemassa, ei tässä asiassa ole tasa-arvoinen minun kanssani.

Tänään törmäsin, ikävä kyllä, kyykäärmeeseen pihalla. Kohtaaminen päättyi surullisesti, sillä tapoin käärmeen. Sanoin sille ensin, että olen tosi pahoillani, mutta vaihtoehtoja ei nyt ole. Käärmeet saavat olla minun puolestani rauhassa kaikkialla muualla paitsi pihapiirissä. Enkä halunnut uskotella itselleni, että epäonninen kyy oli vain matkalla jonnekin - kyiden reviiri on aika pieni. Jos se olisi päässyt karkuun, se olisi ollut jonain toisena päivänä taas jonkun kulkureitillä, vaikkapa koiran tai lastenlasten. Puhumattakaan siitä, että joka kerta kun menen huussiin, olisin pelännyt, että se odottelee minua pytyn kannella.

Liioittelua, ehkä. Minulle tuli joka tapauksessa paha mieli kun tapoin eläimen. Kyylle kävi huonommin.


Tuskin olin selvinnyt tappohommistani ja saanut ruumiin hävitettyä, kun naapurin pieni tyttö ajoi pienellä vaaleanpunaisella pyörällään pihaan. Hän tuli pitämään minulle seuraa keittiöön sillä aikaa, kun tiskasin.

Pahoittelin sitä, että minulla ei nyt ollut yllätysvieraalleni mitään hyvää tarjottavaa, kun olin tullut maalle vain vähäisten eväiden kanssa. Tyttö halusi tietää, mitä minulla oli ollut eväänä. Kerroin, että leipää ja pullaa, mutta pullat olin syönyt kaikki jo eilen. Tytöstä se oli valtavan huvittavaa.

- Kyllä minä voin leipääkin ottaa, hän sitten sanoi suopeasti.

En viitsinyt lähteä kaivamaan eväskassejani kesken tiskauksen ja ehdotin, että tyttö voisi syödä vaikka keittiön pöydällä olleen banaanin. Se kelpasi.
Sitten me keskustelimme vesijohdosta. Tyttö halusi tietää, miksi meillä ei ole vesijohtoa. Selitin, että vesijohdon rakentaminen olisi aika iso työ, kun pitäisi kaivaa kovasti ja se olisi hankalaa.

- Eikö se - se mökkiläisen mies voi kaivaa tänne vesijohtoa, tyttö ehdotti.

Kyläläisille me olemme mökkiläisiä, eikä tyttö muista meidän nimiämme. Sanoin hänelle, että tuskinpa mökkiläisen mies on erityisemmin innostunut kaivamaan vesijohtoa, että kyllä minä kannan vettä tällä ämpärillä vaan. Tyttö oli hetken hiljaa ja minä jatkoin tiskaamista.

- Tuleekos sitä leipää, kuului hetken päästä.

Sanoin, että teen työni ensin valmiiksi. Voileivän tekoon asti emme kuitenkaan päässeet, sillä siinä samassa naapurin isäntä tuli hakemaan tyttöään kotiin.

Pieni naapurini on valtavan suloinen.En ehkä koskaan näe, miten hän kasvaa isoksi kun myymme Vanhan Maatilan ja lähdemme kylältä pois.

Mutta sen murehtimisen aika ei ole vielä tänä vuonna.   

6 kommenttia:

  1. Ihana naapurintyttö.♥

    Käärmeet ovat peloittavia...älä kanna huonoa omaatuntoa, vaikka sen päivät päättyivätkin...:)

    Mukavaa vappua sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käärmeet ovat inhottavia. Silti tuntuu ikävältä, että ei ole muuta keinoa kuin tappaa, jos pelkää jotain niin kovasti. Jos olisi oikein rohkea, kuljettaisi käärmeen pois pihaltaan elävänä, mutta siihen en pysty.

      Poista
  2. Olet sinä vain rohkea tyttö, minä en ikinäikinä uskaltaisi mennä lähellekään käärmettä, saati tappaa. Jäisi myös hiiret irrottamatta loukusta. Meillä käytetäänkin nykyään maalla tällaisia isoja hiiribaareja ja muovilaatikoita, joihin syksyllä viritetään myrkkyt. Meidän kannaltamme siistiä, tiedä sitten miten hiiri sen kokee.

    http://kotiinjapuutarhaan.fi/index.php?page=syottilaatikot-rotille-ja-hiirille

    Ymmärrän hyvin pointtisi käärmeen tappamisessa. Ajattelen ihan samoin, periaatteessa kaikilla luontokappaleilla pitää olla oikeus elää, ja elämää pitää kunnioittaa. Mutta joskus pitää valita, ja tässä tapauksessa pienen tytön terveys on suurempi hyvä, jonka tappamalla varmistit. Usein käärmeillä on samat reitit, se olisi tullut huomenna uudestaan ja loppukesällä tuonut koko perheen mukanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luulin ennen etten ikinä uskaltaisi mennä käärmeen lähelle, kärsin ihan kauheasta käärmekammosta. Mutta nyt kun vaihtoehtoina ovat olleet joko maalla olemisen kaikki hyvät puolet ja käärmeet tai ei maalla olemista ollenkaan, niin käärmekauhu on lievittynyt. Pakon edessä.

      Hiiribaarit ovat tehokkaita, mutta sitten raadot haisevat koko kesän jossain rakenteissa. Tehokasta keinoa hiiriä vastaan en tiedä, muita kuin kissan eikä sitä voi jättää maalle yksin.

      Poista
  3. Meillä oli yhtenä kesänä oikea "käärmetaksi". Pihalla ei ennen ollut törmätty kyihin kuin pari kertaa, mutta sinä kesänä niitä oli useampia. Mies ujutti käärmeen aina mäntysuopapulloon ja pyöräili sen kanssa jonnekin kauemmas ja päästi vapaaksi siellä. Minä olen lapsuuteni asunut saaristossa ja jotakuinkin tottunut rantakäärmeisiin, joita rannassa tapasi joka kerta, jos etsimään rupesi. Mutta toki kyy omalla pihalla on ikävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin oikea luonnonystävä tekee! Minulla ei vaan rohkeus riittäisi käärmeen saamiseksi pulloon - miksi ihmeessä muuten pulloon, eikö se ole tosi hankalaa?

      Poista