Kampaamossa on hiljaista

Ylakerran ravintola avataan illallista varten nykyaan vasta puoli kahdeksalta. Onko se muka joku ihmisten aika menna syomaan? Silloin aletaan ennemmin jo valmistautua yopuulle.

No, silloin se nyt kumminkin avataan. Minulla oli eilisen kaupunkiretken jalkeen kova nalka ja olin ravintolan oven takana toiveikkaana jo seitsemalta. En viitsinyt enaa menna takaisin hyttiin odottamaan ovien aukeamista ja niinpa kiipesin yhden kannen ylos kylpylaosastolle ja tilasin itselleni taksi aamuksi kampaajan. Olin suunnitellut sita jo monta paivaa, alkoi nimittain juurikasvu olla hairitsevan nakyvaa.

Vieraalla kampaajalla kayminen on iso juttu: viimeiset reilut 20 vuotta minun hiuksistani on huolehtinut parturi-kampaamo Ellinooran Tuula eika kukaan muu. Ei ole ollut syyta vaihtaa. Tanaan sitten antauduin ruotsalais-etelaafrikkalaisen Devonan kasiin.

Kampaamossa ja koko hoitolapuolella oli kovasti hiljaista. Devona kertoi, etta varsinkin nyt Brasiliassa asiakkaita on ollut hyvin vahan. Joku tyontekijoista oli jopa niin kyllastynyt toimettomuuteen, etta lahti laivasta kokonaan pois. Devona oli ensimmaisella pestillaan, eika enaa aio tulla toista kertaa. Han asuu Etela-Afrikassa lahella Johannesburgia missa hanella on kaksi hevosta ja koiria. Ymmarran hyvin, ettei nuorta naista huvita olla sidottuna laivaan, jossa kampaajien pesti kestaa yhdeksan kuukautta kerrallaan.

Hiusten varjays ja leikkaus sujui hyvin (vaikka Tuula leikkaakin paremmin) ja maksoi 128 dollaria eli noin 91 euroa. Siita 15 dollaria on tippia eli Devonan palkkaa. Oletan, etta hanellakin on pieni pohjapalkka, mutta paaosa tuloista muodostunee tipeista. Ei mikaan ihme, jos joku lahtee pois, kun ei ole toita.

Lupasin eilen kuvan Copacabanan rannalta. Tassa, olkaa hyva. Aalto on juuri kastellut minun housuni polviin saakka.

Viisi kilometria pitka Copacabana lienee maailman tunnetuin hiekkaranta? Onhan se iso ja onhan siella hiekkaa, mutta tavallinen ranta se silti on. Ei se ole mitenkaan haikaisevan kaunis, vesi ei ole ihmeellisen kirkasta ja rantaa eivat reunusta ihanat palmupuut tai muut viheriot vaan  vilkkaasti liikennoity katu ja korkeat talot, joista useimmat lienevat hotelleja. Aallot ovat kaiken lisaksi niin voimakkaita, etten mina ainakaan uskaltaisi menna uimaan.

Copacabana on taas yksi esimerkki siita, miten tullaan kuuluisiksi ja erityisiksi, kun ollaan isoja. Ihan kuin tama laiva. Me olemme joka satamassa kaikkein suurin laiva ja heratamme paljon huomiota. Aina kun lahdemme pois, ymparillamme parveilee pienia veneita, joissa ihmiset huiskuttavat ja huutavat ja viheltavat ja valokuvaavat.

Yha enemman alan kallistua siihen, etta pieni on kaunista.

Mutta nyt minun pitaa lahtea vaihtamaan korttia. Aivan oikein, tanaan ei ole korttienvaihtopaiva, mutta minun korttini ei toimi ja jos aion menna huomenna Salvadorissa ulos, tarvitsen uuden kortin. Sen saaminen olikin viimeksi niin helppoa, ettei se voinut olla totta eika siis oikeasti ollutkaan.

Sambaa patsasjunassa

Kolmas kerta toden sanoi ja nyt on Rio de Janeiroa vartioiva  Kristus-patsas nahty lahelta. Tosin aamulla ehtii jo nayttaa silta, ettei tastakaan kerrasta tule mitaan, kun laivasta oli loydetty tarttuvaa tautia. Kyse oli joko tuli- tai tuhkarokosta ja ennen kuin kukaan paasi aamulla ulos, paikalliset viranomaiset kavivat tarkastamassa tilanteen. Se ei sitten kuitenkaan ollut niin paha, etta meidan olisi pitanyt jattaa maissa kayminen valiin.

38 metria korkea Cristo Redentor, Kristus Vapahtaja, on vihitty 1931. 700 tonnia painavan patsaan rakentaminen kesti kymmenen vuotta. Se on yksi nykyajan seitsemasta ihmeesta ja sen uloimmat kerrokset ovat ruotsalaista vuolukivea Malmosta.

Patsas sijaitsee 700 metria korkean Corcovado-vuoren huipulla. Sinne mennaan pienella junalla, joka kulkee sademetsan lapi. Autollakin paasee aika lahelle, mutta juna on hauskempi. Matkalla onnistuimme nakemaan jopa apinoita.

Ilma oli pilvinen ja patsaalta katsoen pilvet roikkuivat osittain myos alapuolellamme, mutta onnistuimme silti ihailemaan Rion maisemia. Ylhaalla on kahvila ja pari matkamuistomyymalaa, seka pieni kappeli.

Henkilokunta oli talla kertaa innostunut lahtemaan retkelle nin, etta olimme saaneet linja-auton tayteen. Meilla oli myos paikallinen opas, joka ehti kertoa vahan muistakin asioista kuin vain nahtavyyksista. Han mainitsi muun muassa, etta kaikkien brasilialaisyritysten, joissa on enemman kuin 101 tyontekijaa, on pakko palkata kymmenen prosenttia vajaakuntoisia tyontekijoita.

Juttelin oppaan kanssa kun odottelimme ryhmaa takaisin patsaalta junapysakilla. Kysyin, miksi kaikki brasilialaiset lapset eivat koulussa. Hyva kysymys, han sanoi ja selitti, etta kaikilla olisi teoriassa mahdollisuus menna kouluun. Kaikkien vanhemmat vain eivat halua laittaa lapsiaan kouluun, he kayttavat naita mieluummin apunaan kerjaamisessa. Ja kun sosiaalityontekijat yrittavat menna faveloihin patistelemaan vanhempia ryhdistaytymaan, nama heittelevat virkailijoita kivilla.

- Kaikilla on mahdollisuus saada apua, mutta jos he ottavat sita vastaan, heidan on myos noudatettava tiettyja saantoja ja sita he eivat halua, opas kertoi. Sitten han jatkoi, etta tilanne on kuitenkin kaikin tavoin parempi Brasiliassa nyt kuin kahdeksan vuotta sitten. Silloin hanen mukaansa huumekauppiaat mellastivat niin, ettei kaduille juuri ollut asiaa ilman asetta. Vuonna 2002 virkaansa valittu, vasemmistolainen presidentti Lula Da Silva on saanut aikaan suuria muutoksia maan turvallisuuteen ja talouteen. Silvan toinen kausi paattyi viime vuonna ja hanen seuraajakseen valittiin samasta puolueesta Dilma Roussef, maan ensimmainen naispresidentti.

Kun ryhmamme oli taas koossa, menimme junaan, jonne meita tuli viihdyttamaan myos joukko soittajia. He pitivat soittimillaan sen paivaista metakkaa joka kaiketi oli sambaa. Eras nainen innostui tanssimaankin ahtaalla kaytavalla. Tanssiin ryhtyminen nayttaa tapahtuvan taalla aika herkasti, silla missa tahansa voi nahda jonkun vahan ketkuttelemassa tyon lomassa. Nain esimerkiksi teki virkailija, jonka varsinaisena tyona oli ohjata turisteja hissiin patsaan juurella. Se hissi vei meidat tosiaan vain patsaan luokse, itse patsaaseen ei paase sisalle.

Kavimme myos Copacabanan hiekkarannalla. Kerron siita tarkemmin huomenna, silla tahan en kuitenkaan saa kuvaa mahtumaan.

Hyttikin siivottiin vihdoin eilen. Vessapaperia ei muistettu tuoda, mutta siivoojan karry oli kaytavalla ja kavin hakemassa sita itse. Aiheesta oli kuitenkin keskusteltu niin isoilla kirjaimilla, etta viela illalla joku siivouspuolen paallikoista kavi kysymassa, onko meilla siivottu ja olemmeko tyytyvaisia. Vakuutimme olevamme ja nyt siivous hoitunee ainakin muutaman paivan taas paremmin.

Siivottomuus jatkuu

Hyva uutinen: vatsa ei ole vaivannut tanaan. Huono: siivooja ei ole vielakaan kaynyt.

Ei siivottomuus muuten haittaisi, mutta alkaa vessapaperi loppua. Raine soitti eilen jollekin siivouspaallikolle ja kysyi (ehka vahan purevasti) mista han kenties voisi kayda itse noutamassa vessapaperia, kun sita nyt kuluu vahan enemman kun vaimokin on taalla. Tama siivouspaallikkomikalie lupasi kutakuinkin valittomasti ja henkilokohtaisesti toimittaa sita meille. Arvatkaa, toimittiko? Ei toimittanut.

Cel, joka on seilannut talla laivalla noin kuusi vuotta miehensa mukana kertoi, etta alkuvuosina hyttisiivous toimi erinomaisesti. Silloin heillakin oli kaynyt siivooja kaksi kertaa paivassa. Namahan ovat paitsi siivoojia, myos hyttipalvelijoita, jotka toimittavat hytteihin kaikkea, mita taalla tarvitaan. Tai joiden siis pitaisi.

Tanaan olemme Santosissa mika tietaa sita, etta matkustajat vaihtuvat ja etta meilla tanne jaaneilla oli korttienvaihtopaiva. Se sujuikin lahes ilman ongelmia. Olimme lahdossa ulos Celin kanssa ja kavimme infosta kysymassa, miten menettelemme korttien kanssa. He eivat tietenkaan tienneet mutta olivat talla kertaa oma-aloitteisia ja hetken odottelun jalkeen meilla kummallakin oli uusi kortti. Sittenhan mitaan ongelmia ei enaa ollut.

Olemme saaneet taas huonon laituripaikan kaukana terminaalista ja sen takia tarvitaan jalleen linja-autoja kuljettamaan matkustajia terminaaliin ja takaisin. Mekin menimme sellaiseen ja otimme terminaalista taksin. Viimeksi olin Santosin vanhassa kaupungissa Rainen kanssa, talla kertaa menimme kaupungin uuteen keskustaan. Sen edustalla on suuri hiekkaranta, jossa nain sunnuntaina oli paljon ihmisia, vaikka ilma onkin aika pilvinen.

Niin no, on niita ihmisia siella,  vaikka kuvassa ei naykaan.

Juttelin aamulla promenadikahvilassa eraan tyontekijan kanssa, joka on kotoisin taalta Santosista. Han sanoi, etta kaupat aukeavat sunnuntaisin yhdeltatoista. Se ei kuitenkaan ihan pitanyt paikkaansa, silla vain muutama liike oli auki. Toiset avasivat kahdeltatoista ja ostoskeskukset vasta kolmelta iltapaivalla. Kiertelimme Celin kanssa vahan aikaa kaupungilla, kavimme avoinna olleissa vaatekaupoissa hypistelemassa vaatteita, katsastimme uimarannan ja lahdimme sitten aika pian takaisin laivalle.

Nain matkustajien vaihtuessa tuntuu silta, etta he ovat yhta aikaa joka paikassa. Menin kaupungilta tultuani syomaan ylakerran ravintolaan  ja se oli niin taynna ihmisia, etta vain vaivoin loysin itselleni istumapaikan. Ruokaa en paljon loytanytkaan, kun en viitsinyt tungeksia. Soin siina kumminkin vahaista saalistani ja katselin uusia matkustajia. Ihmettelen, miksi on niin julmetun tarkeaa paasta istumaan saman poydan aareen kaikkien sukulaisten ja tuttavien kanssa, joita matkalla sattuu olemaan? Kun kaiken lisaksi on viikko aikaa istua heidan kanssaan. Mutta naille ihmisille se nayttaa olevan, silla vaikka poydat olisivat kuinka taynna, siella vaivataan tarjoilijoita jarjestamaan jostain vapaata kuuden hengen poytaa.

Huomenna olemme taas Riossa. Nyt paatimme ottaa lusikan kauniiseen kateen ja osallistua henkilokuntaretkelle jota viimeksi ylenkatsoimme. Jospa talla kertaa onnistuisi se Kristus-patsaalla kayminen.

Vatsasta puhe

Luulin, etta vatsavaivat menivat jo ohi, mutta olin vaarassa. Tanaan minua ei ole huvittanut menna edes kannelle kavelemaan, silla vatsaan sattuu.

Toiset saavat paansarkya kaikesta mahdollisesta, minulla oireilee vatsa. Muistan, etta jo pienena tyttona joskus ajattelin, milta mahtaisi tuntua, jos vatsaan ei sattuisi enaa koskaan? Vielakin haaveilen siita, mutta ei se ole tehnyt tuota keskivartaloa yhtaan sen yhteistyokykyisemmaksi.

Olen kuitenkin selvinnyt aika vahalla kun ottaa huomioon, mita kaikkea olen talla matkalla syonyt. Esimerkiksi taman aamiaisen, joka ei ole taalta laivalta, vaan jostain Arizonasta Ameriikan-turneereitilta. Jos yopaikassamme ei oltu tarjottu kunnon aamiaista, etsimme aina ensi toiksemme jonkun kuppilan, josta sellaisen sai. Ja tama tassa kuvassa on nyt aito, amerikkalainen aamupala. Minakin soin kaiken, vaikka muuten olen aamuisin yksi-banaani-ja-kaksi-siivua-leipaa-iankaikkisesta-iankaikkiseen -ihminen.

Kylla tama tasta taas. Huomenna varmaan kaikki on paremmin.

Selasin kalenteria tanaan ja huomasin, ettei enaa ole kuin kolme ja puoli viikkoa siihen, kun lahdemme kotiin. Kasilla alkavat olla viimeiset hyvat mahdollisuudet keskittya paasykoekirjoihin. Olen nyt lukenut niita kaikkia sen verran, etta asiat alkavat olla jollakin tapaa hallussa. Tanaan ryhdyin tekemaan tiivistelmaa vaikeimmasta kirjasta. Alleviivaukset olen tehnyt jo aikaisemmin.

Yksi opiskelun kynnyksista on oppia, miten itse parhaiten oppii. Mina en opi mitaan pelkastaan lukemalla. Olen huono keskittymaan ja ajatukseni lahtevat helposti omille teilleen. Tarvitsen kaikenlaista askartelua lukemisen ohessa: tiivistelmia, kuvia ja sita, etta asiat voi jotenkin yhdistaa johonkin tuttuun. Lukioaikana minulla oli kaytossa iso piirustuslehtio - on se kotona vielakin -, johon piirtelin varikkaita kuvia ja muistilaatikoita erityisesti biologiasta ja matematiikasta. Kieltenopintojen tueksi liimailin keltaisia muistilappuja keittiokaappeihin ja vessan seinaan ja kaytin ahkerasti kirjojen mukana tulleita cd-levyja. Niissa yhdistyivat mainiolla tavalla kuulo, nako- ja tuntoaisti, kun paasi itsekin kirjoittamaan.

Se, etta me ihmiset olemme erilaisia oppijoita saa minut aina toivomaan, etta kouluikaisten lasten vanhemmat olisivat lempeita jalkikasvuaan kohtaan eivatka pakottaisi naita lukemaan. Etta ensin ainakin selvittaisivat, oppiiko piltti lukemalla mitaan vai ei.

Laivaelamasta ei nyt tanaan ole taman enempaa kerrottavaa. Ehka kuitenkin se, etta meidan mukava costaricalainen hyttisiivoojamme ei ole enaa moneen paivaan kaynyt. Taalla on pulaa hyttisiivoojista ja kun heista on pulaa, heidat otetaan ensimmaiseksi pois miehistohyttien siivouksesta. Totta kai. No, on taalla kaynyt yksi jos toinen sen jalkeen, mutta kovin epasaannollisesti, nytkaan ei kahteen paivaan ketaan.

Ei meilla kotonakaan joka paiva pesta vessaa tai vaihdeta lakanoita. Mutta kun paahousekeeperi puolustelee tata siivottomuutta silla, etta hanelta puuttuu tyontekijoita. Eihan se missaan muuallakaan ole puolustus, eivat tarjoilijat voi sanoa, etta tanaan tarjoillaan vain osalle asiakkaista tai konepuolen miehet ilmoittaa, etta koneet kayvat vain puoli paivaa, kun on henkilokuntapula. Tasta taalla nyt kiistellaan, paivittain melkein.

Porsasjuhlissa ei porsastella

Meilla oli taas pienet henkilokuntakekkerit taalla. Alhaalle, tyopajaan, oli katettu herkullinen buffet, jossa lajien runsauden korvasi hyva maku.

Minulle ei viela ole ihan selvinnyt, milla logiikalla naita juhlia jarjestetaan. On ilman muuta selvaa, etteivat ne koske koko tuhatpaista henkilokuntaa. Eivathan ihmiset taalla edes tunne toisiaan, elleivat tee samoja toita tai muuten ole laheisemmin tekemisissa. Naissa juhlissa, joihin me olemme osallistuneet, on sahko- ja konepuolen ihmisia, paaasiassa filippiinilaisia, jotka myos vastaavat ruoanlaitosta.

Talla kertaa ruoan valmistamiseen naytti menneen koko paiva. Ainakin tama possu on saanut viettaa paivansa uunissa. Taalla matkustajille ei todellakaan jarjesteta mitaan possujuhlia, joten ihmettelen, mista tama yksilo on ylipaataan laivaan joutunut. Oli mista hyvansa, niin ainakin se naytti maistuvan.

Porsaan lisaksi oli paistettua kanaa, riisia ja kiinalaista vihanneskastiketta. Oikein, oikein hyvaa kaikki. Juhlien puitteet oli yritetty laittaa siisteiksi: tyopaja oli verhoiltu lakanoilla ja olipa jostain loydetty yksi diskovalokin kattoon pyorimaan.

Filippiinilaiset nayttavat rakastavan karaokea. Mita tahansa juhlitaankin, karaokelaitteet ovat paikalla. Niin nytkin. Joukossa on erittain hyvia laulajia, joten mukavahan sita oli kuunnella.

Juhlissa oli tietysti myos juotavaa. Olutta, viinia ja vahan vakevampaakin. Juomia otetaan kuitenkin vain vahan, silla paissaan heiluminen ei taalla oikein tule kysymykseen. Vapaa-aikanaan jokainen saa tietysti tehda, mita haluaa, mutta toissa on oltava selvin pain. Saannot ovat ankaria, henkilokunnalle voidaan tehda puhalluskokeita milloin tahansa ja kiinni jaamisesta saa aika helposti potkut. Taalla ei paljon tunneta sympatiaa heikkouksia kohtaan eika lopputileista neuvotella. Se, joka tekee tarpeeksi pahan virheen, saa passin kouraansa ja lahtee seuraavassa satamassa pois laivasta.

Kerroin eilen Salvador de Bahiassa nakemistani kasitoista, mutta enpa laittanut yhtaan kuvaa. Nyt laitan. nama innovatiiviset tekeleet on valmistettu juomatolkkien sulkijoista. Hienoa kierratysta ja hienoa tyota. Miten mahtaa metallinen verkkopaita toimia?

Joko olen kertonut, etta hinnat ovat nousseet laivan kaupoissa nyt, kun olemme taalla Brasiliassa? Kavin tanaan promenadilla tarkoituksenani ottaa kuva viinakaupan suklaahyllysta. Ajattelin, etta kukaan ei muuten usko, miten kallista se voi olla. Mutta kun paasin kauppaan, kaikki suklaat oli ostettu. Kaikki pienet 14,95 dollarin Tobleronet ja  14,95 dollarin pienet suklaalevyt. Nama brasilialaiset ovat tosi kovia ostamaan ja ilmeisesti aika varakkaita..
14,95 dollaria on noin kymmenen ja puoli euroa, jos dollarin kurssi on 1,40.

Raine tiesi, etta hintojen nousu johtuu siita, etta me olemme tulossa Eurooppaan, eika Euroopassa ole sellaista juomarahakulttuuria kuin Amerikassa. Se taas johtaa siihen, etta juomarahoista elaneen henkilokunnan osan palkkoja joudutaan nostamaan.

Ehka niin. Mutta emme me viela ole Euroopassa. Ehka tama on harjoitusta tulevan varalle.

Kiertoajelulla

Salvador de Bahiaan on aikoinaan tuotu paljon orjia Afrikasta. Heidan jalkelaisiaan asuu taalla edelleen runsaasti ja kaupungilla voikin nahda poikkeuksellisen paljon afrikkalaista alkuperaa olevia ihmisia. Orjuuden muisto elaa joka puolella ja nyt silla tietysti tehdaan bisnesta. Ravintoloissa tarjoilijat saattavat olla pukeutuneita orjuuden aikaisia asuja muistuttaviin pukuihin, kaupoissa myydaan pienia orjapatsaita, koruliikkeissa orjanaisten kayttamia, onnea tuovia koruja ja jopa satamassa oli vastassa orjanaisiksi puettuja hahmoja, kun aamulla tulimme tanne.

Lahdin aamulla Celin kanssa kaupungilla, silla molempien miehet olivat kiinni toissaan. Kavimme kasityolaiskojujen tayttamassa kauppahallissa emmeka muuta jaksaneetkaan. Halli on suuri ja siella on kojuja kahdessa kerroksessa. Jaksoimme katsoa vain osan niista, mutta se ei haittaa, silla mehan tulemme viela takaisin tanne.

Tavallisimpia myyntiartikkeleita tallaisissa kaupoissa taalla kuten myos Uruguayassa, Argentiinassa, Chilessa ja Perussa ovat puiset tai pavuista kootut helminauhat. Brasiliassa on myos paljon puuvillavaatteita, hyvin kauniitakin. Samoin kirjailtuja tai reikaompelein somistettuja poytaliinoja. Hinnoissa on reilusti tinkimisen varaa. Hallissa nain aivan samanlaisen nahkalaukun, minka jo ostin vanhasta kaupungista 85 realilla eli noin 40 eurolla. Hallissa siita pyydettiin 320 realia. Ennen kuin paasimme kojun luota pois, hinta oli laskenut 170 realiin. Enka mina edes kysynyt siita mitaan, naytin vain Celille, etta tuollaisen olen jo ostanut.

Kaikenlainen yksityisyritteliaisyys kukoistaa. Virallisten kauppojen ja kojujen lisaksi taalla on vaikka minkalaisia myyjia myymassa ties mita. Myyjat eivat missaan ole kauhean paallekayvia, mutta mikaan rauhassa katseleminen ei silti onnistu muualla kuin hienommissa liikkeissa.

Vaihtorahaakaan nailla yrittajilla ei koskaan ole, vaikka paiva olisi jo pitkalla. Se tuli tanaankin todistettua moneen otteeseen. Viimeksi asken, kun tulimme Rainen kanssa laivaan. Tulin nimittain keskipaivalla takaisin ja me lahdimme sitten Rainen kassa iltapaivalla kahdestaan. Terminaalin ulkopuolella karkkyy aina joukko takseja ja nyt innostuimme lahtemaan kaupunkikierrokselle. Saimmekin oikein antoisan ja pitkan kierroksen pienen ja hurjaa vauhtia ja hyvin taitavasti ajavan taksin kyydissa. Naimme kaupungin keskeiset nahtavyydet kuten merimuseon, jonkun vanhan linnoituksentapaisen, nakoalapaikan, vanhaa kaupunkia ja pari uimarantaa. Se, etten tarkemmin tieda nahtavyyksien nimista tai tarkoituksesta, johtuu siita, ettei kuskimme osannut sanaakaan englantia.

Jaimme kyydista pois ylhaalla vanhassa kaupungissa ja menimme siistin nakoiseen ravintolan syomaan. Tilasimme Filet Mignonit ja saimmekin oikein kauniit annokset. Fileet jaivat kuitenkin syomatta, silla ne maistuivat pilaantuneilta. Ja sitten me taas otimme taksin (kamalaa taksilla ajoa) ja tulimme takaisin laivaan, tosin mutkan kautta kun kuski vei ensin meidat vaaraan paikkaan, eihan hankaan ymmartanyt sanaakaan englantia. Niin ja sitten hanellakaan ei ollut vaihtorahaa.

Taksit taalla eivat ole samaa luokkaa kuin Suomessa. Viimeisin taksimme oli virallinen, valko-puna-sininen auto, mutta siina ei silti ollut turvavoita takapenkilla. Kiertoajelutaksimme oli ihan tavallinen pikkuauto ja siina oli takapenkilla turvavyot - ne pysyivat koossa pakkausteipin avulla.

Viimeksi tulleille matkustajillemme Salvador de Bahia oli risteilyn toinen ja viimeinen satama. Nyt olemme kaksi paivaa merella ja sitten he lahtevat pois. Tuntuu, etta se on aika vahan, kun kuitenkin on kyse risteilysta. Mutta kaipa nuo jo ostaessaan ymmarsivat, mita olivat hankkimassa.

Tapojen turmelusta

Ensin yksi kysymys: kuinka moni teista menisi ravintolaan syomaan pelkissa alushousuissa?

Tuskin kukaan. Mutta namapa menevat, nama brasilialaiset. Eika asia kaunistu siita, etta kyseessa ovat uimahousut, alusvaatteista puhutaan kuitenkin ja joka tapauksessa, mista tahansa nakokulmasta katsottuna, ne ovat ravintolaan liian vahan! Nakokulmasta... juuri niin.

Olin asken syomassa ylakerran ravintolassa ja aikeissa  istua, kun huomasin, etta tuoli oli ihan marka. Joku oli istunut siina marissa uimahousuissa. Naita uimahousuveikkoja nain useampiakin. Eivat osaa edes lukea, silla ravintolan ovella lukee isoilla kirjaimilla, etta paljaat jalat, topit ja lyhyet sortsit eivat ole sallittuja.

Niin juu, uimahousuja ei tosiaan mainita erikseen.

Oi voi tata tapojen turmelusta. Tuskin kannattaa enaa edes mainita miehia, jotka ovat kasvaneet lippalakkiensa sisaan?

Samaa aihetta sivuaa seuraava. Meilla oli taas eilen pelastusharjoitukset. Olen joka kerta ollut liian aikaisin (lue: siihen aikaan kuin on maara) omalla pelastusasemallani ja saanut odotella hyvan tovin. Eilen seisoskelin kannella, odotin harjoituksen alkua ja paatin, etta talla kertaa en mene ennen kuin melkein kaikki muut ovat tulleet. Oma asemani on neloskannen ravintolassa, mutta asemia on seka nelos- etta viitoskansilla myos ulkona. Kuvan ihmiset tulivat maaraikaan omille asemilleen, joissa henkilokunta paimensi heidat seisomaan jonoon. Tassa he saivat sitten seista noin kolme varttia, silla kun itse menin sisalle ja omalle paikalleni, siella ei viela ollut paljon ketaan, tallakaan kertaa.

Myohastelijoille ei juolahda mieleen, etta harjoitus ei voi alkaa, ennen kuin kaikki ovat paikalla. Etta jos kolmestatuhannesta matkustajasta 2999 on paikalla ja yksi ei, niin ne 2999 odottavat sita yhta.

Itse harjoitus ei ole kummoinen. Me vain kuuntelemme kaiuttimista tulevat ohjeet hatatilan varalle ja katsomme, kun henkilokunta nayttaa, miten pelastusliivit puetaan paalle. Muuta ei tarvita.

Nyt tuli tammoista valitusta, mutta osaavat ne muutkin valittaa. Kun eilen menin syomaan, oli ravintolassa parhaillaan menossa oikein kohtaus. Muuan nainen valitti kiihkeasti ruoasta. Han antoi palautettaan buffet-poydan edessa ravintolapaallikolle ja kahdelle tarjoilijalle. Kun menin siita ohi, kuulin, miten ravintolapaallikko kysyi, etta mita Te sitten haluatte?
- Meilla on taalla joka paiva lihaa, kalaa, ja kanaa, han sanoi.Totta.

Se ei ollut tarpeeksi eika riittavan hyvaa, silla nainen jatkoi ja jatkoi. Ehdin hakea ruokani, loytaa paikkani ja syodakin hyvan aikaa, ennen kuin valikohtaus tuli siihen pisteeseen, etta nainenkin meni istumaan. Hetken paasta ravintolapaallikko toi hanelle lautasellisen leipaa. Muuta han ei ottanut. Han oli tosi vihainen. Sitten hanen miehensa tuli ravintolaan ja nainen paasi purkamaan sisuaan tahan. Mies katseli hiljaisena ikkunasta ulos, kun vaimo dramaattisesti elehtien kuvaili kohtaamiaan vaaryyksia.

En tieda sen tarkemmin, kun en kuullut, mita nainen sanoi, mutta ruumiinkieli kertoi riittavasti.

Eihan tama ruoka taalla saisi Gordon Ramsaylta kiitosta, mutta kylla sentaan jotain aina loytyy. Tanaan soin perunamuusia ja palapaistia ja se oli ihan hyvaa. Olen nyt enimmakseen kaynyt ylhaalla syomassa, silla miehiston messista en oikein tahdo loytaa mitaan syotavaa.

Lahdemme kotiin tasan kuukauden paasta. Eilen aloin ensimmaisen kerran miettia, mita laittaisin ruoaksi sitten, kun paasen omaan keittiooni. Makkarasoppaa. Laskisoosia. Niita nyt ainakin.