Uudesta naiskuvasta

Mikä tekee ihmisestä rakastettavan?

Olen pohdiskellut tänään tätä, aiheen siihen antoivat nämä Eppu Nuotion Pii Marin -kirjat.

Pii Marin ei ole vähääkään rakastettava. Hän käyttäytyy huonosti, on itsekäs ja vähän viinaanmeneväkin. Silti ylikomisario Juha Heino, oikea miesten mies, muka rakastaa häntä. Miksi?

Piin kaltaisia naisia ei vanhaan hyvään aikaan olisi voinut olla kirjojen sankarittarina. Päähenkilöinä kyllä, mutta silloin kirjassa olisi kuvattu rappiota ja tarinalla olisi haluttu säikytellä ja opettaa.

Liza Marklundin luoma Annika Bengtzon, toimittaja kuten Piikin, on Piin hengenheimolainen. Kulmikas, äkkipikainen ja kaikella tapaa hankala ihminen. Molemmista naisista on jätetty pois kaikki perinteisen naisellisuuden tunnusmerkit. Kumpikaan ei osaa tai viitsi laittaa ruokaa, ei piittaa kotitöistä, ei kaihda kännissä olemista, ei välitä vaatteista eikä yritä miellyttää ketään.

Uuden ajan naiskuvan rinnalle ei kuitenkaan ole tuotu uuden ajan kuvaa miehestä. Mies, joka saa hankalan naispääosan esittäjän vaivoikseen, on perinteisen miehekäs, henkisesti ja fyysisesti vahva, neuvokas ja rohkea. Vaikka sankaritar selvittää ypöyksin isojakin murhamysteereitä, hän kuitenkin lopuksi heittäytyy helpottuneena pelastajamiehensä vahvoille käsivarsille. Tästä me naiset emme luovu.

Mutta mikä siis tekee ihmisestä rakastettavan? Siihen ei riitä se, että on olemassa. Se riittää vain lasten ja vanhempien välillä, vanhemmat rakastavat lapsiaan vain, koska nämä ovat olemassa. Aikuisten välisissä suhteissa se ei riitä mihinkään.

En ole vielä ajatellut asiaa valmiiksi, en ehkä koskaan pääsekään loppuun asti, tulokseen.
Siirryn saunan lämmitykseen ja jatkan ajatustyötä.

Musta on tylsä Ei Mikään

Hipuli on villasukka.

Tämä oli vastaus eiliseen kysymykseeni.

Sana taitaa olla Loimaan suunnalta kotoisin, en ole törmännyt siihen muualla. Enkä käytä sitä enää, se kuulostaa omissakin korvissani kummalliselta. Mutta lapsuuteni olen viettänyt enemmän tai vähemmän hipulit jalassa. Ja villahousut. Usein jopa kahdet päällekkäin.

Eilen, ystäväni lähdettyä, nostin ompelukoneen salin pöydälle ja tein uudistettuihin keittiön tuoleihin irtopäälliset. Nyt tuoleilla raaskii istua.

Raitakangas on samaa sarjaa kuin kukkakangaskin, värit ovat täysin samat.

Vihreä ja vaaleanpunainen on rauhoittava yhdistelmä. Pidän muutenkin hempeistä, pehmeistä pastelliväreistä. Nimitän niitä mielessäni muumiväreiksi, sillä Muumilaaksossa kaikki on maalattu pehmeän siniseksi, vaaleanpunaiseksi tai keltaiseksi.

Värit ovat tärkeitä ja niitä pitää olla. En koskaan voisi asua kodissa, joka olisi mustavalkoinen. Kun näen mustavalkoisia sisustuksia, epäilen aina, ettei asukkaiden päissä liiku kovin paljon. Olen varmasti väärässä, mutta mustavalkoisuus, sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti on mielestäni kapean, yksisilmäisen mielikuvituksettomuuden ilmentymä.

Olipa rumasti sanottu. Mutta näin minä ajattelen.

Musta ei ole mikään väri. Se on tyhjä Ei Mikään.

En ymmärrä sitäkään, että monet pukeutuvat aina mustiin vaatteisiin, ikään kuin menossa olisi ikuisesti jatkuva suruaika. Musta sopii harvoille, vaikka myyjät vakuuttavat, että "musta on aina tyylikäs". Eikä ole. Musta on tylsä.

Tuliko nyt varmasti selväksi?

Paras lopettaa tänään tähän. Kuumuus tekee näköjään huonotuuliseksi. Eikä televisiostakaan tule mitään.

Antoisa retki Raumalle

Eläinlääkärireissu Nonnan kanssa sujui todella hyvin, samoin pissanäytteen otto ennen sitä.

Lähdin eilen aamulla ulkoiluttamaan koiraa hyvin varustautuneena: taskussani oli steriloitu lasipurkki ja kädessäni sopivan kokoiseksi arvioimani muovikulho. Kun koira sitten laski takamuksensa, työnsin kulhon alle ja siinä se. Turhaan pelkäsin, ettei se onnistu.

Näytteessä ei ollut mitään hälyttävää. Nyt Nonnalla on lääkitys virtsankarkailuun, ensimmäiset lääkkeet on otettu (piilotettuna sulatejuustoon) ja kaikki näyttää olevan hyvin.

En päivittänyt blogia eilen, sillä ystäväni tuli tänne ja vietimme mukavan illan kahdestaan. Ensin tosin teimme pienen retken Raumalle. Rauman Vanhassa Kaupungissa on hauska käydä ainakin kerran kesässä.

Raumalla vietetään parhaillaan Pitsiviikkoja, mutta se ei tuonut mitään väentungosta sivukaduille.

Kauniisiin pihoihin on hauska kurkistella. Asukkaat tuskin pahastuvat siitä, kun kerran ovat jättäneet porttinsa auki.

Kävimme syömässä torin varrella olevassa ravintolassa. Saimme hyvää lounaspastaa ja erittäin hyvää palvelua.

Saimme me muutakin sillä reissulla. Esimerkiksi rankan sadekuuron niskaamme ja pysäköintisakon.

Mitä siitä opimme? Sen, että sateenvarjo on hyödyllinen kapistus ja että kannattaa uhrata muutaman sekunti liikennemerkeille silloinkin, kun muutkin ovat pysäköineet sinne, minne aiot.

Illan vietimme mukavasti sukkia kutoen. Se kuulostanee mummojen touhulta ja tässä tapauksessa ilman muuta onkin sitä, mutta ei tämä meille mitään uutta ole. Olemme aina tehneet käsitöitä. Muinaisella 70-luvulla virkattiin pitsejä ja isoäidin neliöitä, nyt kudotaan sukkia ja virkataan taas isoäidin neliöitä ja tässä välissä on tehty melkoinen määrä erilaisia käsitöitä.

Meillä muuten kudotaan sukkia, en suostu neulomaan niitä.

Kuka muuten tietää, mikä on hipuli?
Kerron sen huomenna.

Keitin lasipurkin ja muistelin menneitä

Keitin pienen lasipurkin huomista varten. Laitan siihen sen pissanäytteen, jonka toivon mukaan onnistun ottamaan koiralta aamulla.

Purkin keittäminen toi elävästi mieleen ne sadat kerrat, kun olen keittänyt jotain vauvojen juttuja. Tuttipulloja, tutteja, vaippoja, vaatteita, juomavettä.

Vauvoja ei sentään keitetty.

Mahtavatko vauvojen äidit enää nykyään keittää mitään?

Jos joku ei tiedä, niin keittämällä steriloitiin erilaisia tavaroita ja asioita. Vauvoille ei esimerkiksi saanut juottaa vettä, jota ei oltu ensin keitetty. Ja jäähdytetty, tietysti.

Oli se aika puuhastelua. Käytin kangasvaippojakin, enkä suinkaan ollakseni ympäristöystävällinen. Asuntovelallisena nuorena äitinä en vain kestänyt ajatusta, että minun pitäisi pistää suuret summat kertakäyttövaippoihin. Esikoisella käytettiin vielä sideharsovaippoja ja muoviliinaa, kuopus käärittiin jo Suuren Käsityölehden ohjeilla ompelemiini kestovaippoihin.

Keittämällä tulee puhtaaksi. Vaippa-aika on aika pitkä, mutta ne viimeiset kestovaipatkin olivat vitivalkoisia vielä sittenkin, kun kuopus ei enää tarvinnut niitä. Olen jopa saattanut antaa ne jollekin toiselle vauvalle, en muista.

Kävin tänään taas Turussa, kampaajalla. Iltapäivällä tyhjensin huusin ja siivosin vähän talossa.

Huusin tyhjennys on helppoa, sen kun vain nostaa pytyn kottikärryihin ja kärrää pois. Kumosin pytyllisen tuonne vähän matkan päähän metsään (omaamme) ja haravoin niittojätettä päälle. Kelpaa jätösten nyt maatua siellä paksun apilankukkapeitteen alla. Sinne ne saavat myös jäädä, niin paljon en viherrä, että veisin huusikompostia kasvimaalle.

Kiviaidan takana kukkii vaaleanpunainen ruusu. Se on ainoa, mikä on jäljellä alkuperäisestä ruusuistutuksestani. Tuo isompi puska on malva tai malvikki, en muista, kumpi.

Kello on jo yksitoista illalla ja ulkona on aika hämärää. Kesän valoisat yöt ovat kohta muisto vain. Koira nukkuu yöuntaan, sikeää, eikä tiedä, mikä sitä aamulla odottaa. En minäkään tiedä, mutta mielenkiinnolla odotan.

Suostuisiko koira pissaamaan kauhaan?

Nonna oli taas yöllä kastellut sänkynsä. Nyt lakkasin toivomasta, että vaiva menisi itsekseen ohi ja tilasin eläinlääkärin. Nonna on siis koira.

Sain ajan Laitilan eläinlääkäriltä torstaiaamuna yhdeksältä. Meidän pitää viedä mukanamme koiran pissanäyte. En ole koskaan ottanut sellaista ja pohdimme Marian kanssa aamupäivällä puhelimessa, miten se mahtaisi parhaiten onnistua. Maria kertoi nähneensä jossain koiraohjelmassa, miten näytteenotto oli sujunut hyvin, kun koiran omistaja oli varustautunut pitkävartisella kauhalla. Jospa minäkin otan sellaisen? Lähden torstaiaamuna anivarhain ulkoiluttamaan koiraa kauha ja näytepurkki mukanani. Heti, kun Nonna kyykistyy, tyrkkään kauhan alle.

Veikkaan, että siitä ei tule mitään. Nonnarukka on syntymäsäikky ja lopettaa varmaankin pissaamisen ikiajoiksi, jos sitä tuolla tavalla pelotellaan. Mutta yritettävä on, niin lääkäri sanoi.

Tein tänään taas vähän kivihommia. Olen joskus kerännyt kiviä tähän hankalaan navetan kulmaukseen, jossa ei edes ruoho kasva. Olin vain heittänyt kivet sinne sen kummemmin pohjustamatta ja nyt tuo kiveys näytti jo tosi epäsiistiltä. Tein sen uudestaan. Otin kivet pois, laitoin kasvuharsoa alle estämään rikkaruohojen kasvamista, toin päälle hiekkaa ja ladoin kivet uudestaan.

Hiekan keskellä näkyvä pieni puska on kivikkokasvi, joka on ihan omia aikojaan päättänyt kasvaa tuossa. Annoin sen olla, tosin karsin sitä vähän kun se oli jo niin iso.

Loppupäivän tein - arvatkaa mitä - niin juuri, leikkasin ruohoa. Nyt ne on taas kertaalleen leikattu ja piha näyttää siistiltä ainakin huomiseen puoleen päivään asti. 

Olen sentään pitänyt pari ruokataukoa. Syödessäni olen lukenut Eppu Nuotion Pii Marin -dekkareita. Lainasin koko sarjan Laitilan kirjastosta.

Nuotio on erittäin hyvä kertoja. Hän osaa pitää jännityksen yllä tiputtelemalla vihjeitä ja vääriä johtolankoja joka toisella sivulla. Lisäksi hän ei sorru ylenpalttiseen väkivallan ja sen seurausten kuvailuun.

Pii Marin on toimittaja, joka ei ole tainnut vielä yhdessäkään kirjassa ehtiä tekemään yhtään juttua. Hänen aikansa menee rikosten parissa puuhailuun, sillä joka paikkaan, minne Marin menee, ilmestyy ruumis.

On se jännittävää, mutta ei käy kateeksi. Olen ihan tyytyväinen siitä, että kun minä menen jonnekin työn puolesta, sinne yleensä ilmestyy vain kahvia ja pullaa.

Tuoleista, täydellisyyden tavoittelusta ja lähiruoasta

Olenpa taas ollut huolimaton, olen hukannut tuoleista ottamani Ennen-kuvat. Pöh.

Jälkeen-kuva sentään on, kas tässä.

Tuolit olivat alkuaan harmaat, viininpunaisella kankaalla päällystetyt. Nyt maalasin ne valkoisiksi Helmi-kalustemaalilla ja päällystin Laitilan Helmikankaasta ostetulla englantilaisella Clarke & Clarke -puuvillalla nimeltään Bird Trail.

Anjalle kiitos maalausneuvoista! Noudatin niitä niin hyvin kuin pystyin, vain vesiohenteista pohjamaalia ei ollut saatavilla. Tuolit on siis pohjamaalattu liuotinohenteisella maalilla, Helmi on vesiohenteista.

Pehmusteena käytin verhoomosta ostamaani lumpputäytettä. Se on tummanharmaata ja koska se jonkin verran kuulsi päällikankaan läpi, tein päälliseen myös vuorin valkoisesta lakanakankaasta. Siihen puolestaan käytin yhtä Anttilasta ostettua Kotikulta-merkkistä lakanaa, joka osoittautui niin huonolaatuiseksi, että poistin sen käytöstä parin kerran jälkeen ja jätin odottamaan sitä päivää, jolloin saan toimeksi värjätä sen ja repiä matonkuteiksi.

Istuinosan reuna on viimeistelty vaaleanpunaisella reunanauhalla, siitä ei muuten tullut siistiä.

Olen tyytyväinen lopputulokseen. Tosin tuolit ovat nyt niin vaaleat, etten taida raaskia istua niillä ollenkaan. Tätä osasin onneksi ajatella jo etukäteen ja niinpä ostin samaan sarjaan kuuluvaa, saman väristä, mutta raidallista kangasta istuintyynyihin. Ne ovat vielä tekemättä.

Aamulla kävin mattopyykillä. Laitilan keskustassa on hyvä pesupaikka eikä siellä ollut tänään ruuhkaakaan.

Iltapuolen kyykin kasvimaalla kitkemässä. Kuvittelin kitkeneeni rikkaruohot ihan äskettäin, mutta aikaa on tainnut vierähtää vähän enemmän, ei-toivottujen kasvien määrästä päätellen.

Kitkiessäni tein päässäni listaa töistä, jotka pitäisi ihan välttämättä tehdä ja myös niistä, jotka haluaisin tehdä vaikka tuntuu, etten koskaan ehdi ja totesin taas kerran, että täydellinen puutarha on toivottoman kaukana. Sitten lohdutin itseäni ajatuksella siitä, että puutarhakirjojen ja -lehtien hienot puutarhatkaan eivät oikeasti ole täydellisiä, vaikka siltä näyttävät. Niitä on trimmattu ja puleerattu viikkokausia ennen kuvien ottamista ja ne ovat parhaimmillaan juuri sillä hetkellä. Jo seuraavana päivänä niissäkin on ruoho vähän pitempää ja jossain nostaa päätään voitonriemuinen rikkaruoho, ihan varmasti.

Sitä paitsi tänään oli juhlapäivä. Nostin ensimmäisen kerran tänä vuonna perunoita omasta maasta. Vain yhden varren, mutta se riitti minulle. Laitoin veden kiehumaan, heitin sinne nipun tilliä ja vähän merisuolaa ja kävin kaivolla pesemässä perunat.

Hyvää oli. Ja luomua. Ja taatusti lähiruokaa.

Kehtaako sanoakaan, että söin ne säilykelihapullien kanssa?

Perinneretkellä Muumimaassa

Retki Muumimaahan kuuluu minun ja vielä kotona asuvan kuopuksen jokakesäiseen ohjelmaan. Tänään oli taas se päivä.

Naantalin Muumimaailma on paras tietämäni perhematkailukohde. Se ei tarkoita sitä, etteikö parempia voi olla, en minä niissä kaikissa ole käynyt. Mutta linnanmäet ja puuhamaat ja sen semmoiset olen käynyt katsastamassa ja niiden rinnalla Muumien kotilaakso on paras.

Miksikö? Eihän siellä ole mitään, joku ehkä ajattelee. Ja juuri siksi. Kun Muumimaassa ei ole heitto- tai pyöritysvempaimia, liian kovaa soitettua taustamusiikkia tai sitä kaikkein pahinta,  kovaäänisistä suollettavaa mainospuhetta vaan pelkästään muumihahmoja, jotka taivaan kiitos eivät edes puhu, tilaa jää tarinalle, jonka jokainen saa keksiä itse.

Tämä hahmo, noita, tosin puhuu. Seisoimme tässä vähän aikaa ja seurasimme, kun pieni, enkelinkiharainen tyttö veti kädestä vielä pienempää kaveriaan ja jäi seisomaan turvallisen matkan päähän noidasta.

- Hei muistaksää kun mä olin viimeks täällä niin mulla oli eri kaveri, tyttö sanoi.
- Muistan, noita valehteli.
- Mää soitin noitarumpua viimeks.
- Haluatko nytkin soittaa, noita kysyi ja nousi.

Tämä oli hirmuisen jännittävää. Tohkeisuus melkein pisaroi enkelinkiharaisen huivin alta.

- Ei sinne mökkiin saa tulla, hän sanoi.

Noita haki rummun mökistä ja pyysi tytön istumaan portaille. Rohkea tyttö istui noidan viereen, otti rummun ja palikan ja alkoi soittaa.

- Lyö tuohon Muumipapan kuvan päälle. Papalta putoaa silloin hattu päästä Muumitalolla, noita neuvoi.

Palikka heilui ja rumpu kumisi. Me jatkoimme matkaa.

Vaikka Muumimaa onkin perhekohde en ymmärrä, miksi ihmiset tuovat sinne vauvoja. Mikäs sinä, jos vauva nukkuu koko reissun, mutta jos hän jo istuu rattaissa ja tuijottaa säikähtyneenä ympärillään pyöriviä suuria, karvaisia hahmoja luulen, että lapsi saa enemmän vahinkoa sielulleen kuin mitään, mitä vanhemmat kuvittelivat antavansa. Muumimaa sopii kaikille muille paitsi ihan pienille lapsille.

Esimerkiksi vähän isommille lapsille.

Tai äideille.

Muumimaareissu on varmasti monelle lapsiperheelle kesän kohokohta. Toivon aina, että vanhemmilla olisi kärsivällisyyttä antaa lasten ottaa retkestä kaikki irti. Miksi maksaa kallista lippua, jos on jo tullessa kiire pois? Sitten syntyy kauheita tragedioita, kun Valtteri menisi vielä kerran liukumäestä ja tuskastunut äiti uhkaa, että jos et nyt tule, jäät tänne yksin.

Miksi Valtteri ei voisi mennä? Antaisitte kaikkien valtterien mennä niin monta kertaa, että saavat tarpeekseen. Lapsen takiahan siellä retkellä ollaan, vai kuinka?

Oma retkemme noudattaa aina samaa kaavaa. Kun saamme tarpeeksemme Muumilaaksosta, ajamme Muumijunalla Naantalin Vanhan Kaupungin rantaan. Käymme syömässä, tänään Trapissa. Ostamme litran herneenpalkoja rannan kauppiaalta. Usein Laura on syöttänyt herneet sorsille, mutta tänään sorsat olivat poissa. Kävelemme Mannerheiminkatua ja käymme kaikissa kaupoissa ja toteamme, että kaikki on hirmuisen hienoa ja kamalan kallista.

Olisin halunnut laittaa monta kuvaa kauniista Naantalista, mutta kameran akku tyhjeni. Naantali on valtavan kaunis ja idyllinen ja aina kun käyn siellä ajattelen, että täällä olisi ihanaa asua. Olen sitä joskus ehdottanutkin, mutta Raine ei ole lämmennyt ajatukselle.

Kun kesäretkemme oli tehty ja auto haettu kalliista Muumiparkista (kahdeksan euroa!) vein Lauran Turkuun ja palasin itse tänne Laitilaan. Jatkoin kesken jäänyttä työtäni keittiön tuolien parissa, naulasin koristenauloja ja totesin ostaneeni niitä liian vähän. Tuolit eivät vieläkään tulleet ihan valmiiksi.

Sen verran valmiita ne kuitenkin ovat, että laitan niistä huomenna kuvan tänne. Huomiseen, siis.