perjantai 9. maaliskuuta 2012

Asia, jota en ole koskaan ennen ajatellut

Kun on elänyt yli viisikymmentä vuotta kuten minä, luulisi, että on jo ehtinyt ajatella kaikkia maailman asioita. Mitä vielä, tämän tästä tulee eteen joku aihe jota ei muista koskaan ennen pohtineensa. Minulle se on tällä viikolla ollut ongelmanratkaisu ja tarkemmin se, millaisia ongelmanratkaisumalleja olen itse oppinut ja millaisia opettanut omille lapsilleni?

Tärkein havainto on kuitenkin ollut se, etten ole koskaan ennen tullut edes ajatelleeksi sitä, miten ihminen oppii ratkaisemaan ongelmia ja miten tärkeä taito se kuitenkin on.

Lastenkasvatusoppaissa pitäisi puhua tästä. Niissä kyllä neuvotaan, että lasten nähden voi riidella kunhan sitten myös sovitaan lasten nähden ja opetetaan tällä tavalla, että asioista voi puhua. Lähtökohta on kuitenkin aina tuo vanhempien riita ikään kuin se olisi ainoa ongelma, joka perheitä kohtaa.

Tulee muitakin ongelmia. Sairautta, työttömyyttä, rahattomuutta, onnettomuuksia ja vahinkoja. Kaikenlaisia, kaikenkorkuisia esteitä tehdä asioita, joita tahtoisi. Kummallisesti käyttäytyviä ihmisiä, joista ei saa otetta. Tilanteita, joissa tulee täydellisesti väärin ymmärretyksi. Hankkeita, jotka kaatuvat ponnistuksista huolimatta. Pettymyksiä, jotka  viiltävät luihin asti.

Hyvät ongelmanratkaisukyvyt ovat kuin huippuluokan työkalupakki, josta löytyy sopiva, toimiva vekotin joka asiaan. Ei tarvitse olla erityisen älykäs eikä erikoisen rohkea, mutta jos tietää, että näin tällaisista asioista on ennenkin selvitty, ei lamaannu.

Olen yrittänyt muistaa ja eritellä, millaisen ongelmanratkaisumallin olen itse saanut. Valitettavasti tulos vaikuttaa aika heikolta. Se käsittää lähinnä syyllisten etsimistä, uhriksi asettumista ja asioiden kieltämistä mutta ei juurikaan asioiden korjaamiseen pyrkivää, rauhallista, asiallista ja päättäväistä toimintaa.

Olenkohan itse onnistunut yhtään paremmin omien lasteni kanssa? Täytyy varmaan kysyä.

Olisipa tätäkin osannut ajatella ajoissa!

Tämmöistä tämä on: kun kerran äidiksi ryhtyy, saa sitten lopun elämäänsä pohtia, mitä olisi pitänyt tehdä paremmin.

Vaikka tietoinen ongelmanratkaisumalli jäi antamatta, jotain sentään pystyin opettamaan. Muistan esimerkiksi erään kerran kun tulin jostain, mökiltä varmaan, kotiin ja siellä haisi hiukan kummalliselta. En ehtinyt kysyäkään asiasta mitään, kun kotona ollut teini-ikäinen tytär kertoi, että meillä oli ollut muuan kulkuri syömässä, peseytymässä ja pesemässä vaatteitaan. Tytär oli löytänyt likaisen maankiertäjän kadulta ja tuonut tämän mukanaan.

Olin juuri avaamassa suuni (taisin puoliksi avatakin) aloittaakseni jotain sen suuntaista kuin Kuinka sinä tuolla tavalla ja Etkö yhtään ajattele, mitä voi sattua, Tuo on ihan kamalan vaarallista

kunnes samassa

älysin sulkea suuni ja sanoa itselleni että :"Pirkko, sinähän olet aina sanonut lapsille, että ihmisiä on autettava aina kun voi".

Sitä saa mitä tilaa. 

8 kommenttia:

  1. Hyvällä itsetunnolla pärjää aika pitkälle. Epäonnistuminen on inhimillistä, vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja häpeään ei kuole.

    Lohduttava ajatus voi olla sekin, että voisi mennä huonomminkin.

    Marjut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos ei ole saanut hyvää itsetuntoa? Huono itsetunto ja puutteelliset ongelmanratkaisutaidot ovat aika heikko lähtöasema.

      Poista
  2. Tartuit taas todella tärkeään ja koskettavaan aiheeseen, kiitos. Ongelmista selviämiseen ei tosiaan kuka missään kiinnitä huomiota, vaikka elämässä selviytymisen ka ssennalta saattaa olla tärkein yksittäinen taito. Tosin meille kastepappi sanoi jotain tähän tapaan "... emme voi poistaa kiviä hänen polultaan, mutta voimme opettaa, miten kivien kanssa pärjätään, auttaa nousemaan ja puhaltaa jos kuitenkin on lyönyt varpaansa..."

    Kun osaisi itse olla hyvänä mallina lapsilleen ja osaisi siirtää sellaisen ajattelutavan että "kyllä me aina ongelmista selvitään". Olisi osattava myös (terveisiä itselleni!) keskittyä ongelman rakaisemiseen eikä ongelman vatkaamiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelman vatkaamisesta taitaakin syntyä vain sitkeä ongelma.

      Poista
  3. Jäin miettimään tuota ajatusta, että äidiksi ryhdyttyään lopun elämäänsä miettii, riittävätkö lapselle annetut eväät. Aina jää jossittelun varaa ja kysymyksiä. Uskon, että äidillä on myös lupa hyvillä mielin laskea lapsi lentoon ja luotaa siihen, että elämä kantaa. Oppia tyytymään siihen, ettei ole ollut täydellinen vanhempi eikä valmistanut täydellistä lasta. Jääpä lapsellekin kasvamisen tilaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman muuta pitäisi pystyä päästämään irti, mutta kun tietää tästä elämästä jo niin paljon enemmän niin tekee mieli säästää omia lapsia kolhuilta. Ja silti voisi muistaa, että lasten korvissa äitien neuvot ovat yhtä mielenkiintoisia ja varteenotettavia kuin äidin neuvot aikanaan olivat omissa korvissani. Siis yhtä tyhjän kanssa.

      Poista
    2. Äh, sanon mä. Liika ajattelu johtaa henkiseen spastisuuteen. Kasvatus luonnistuu parhaiten ns. lonkalta. Lapset oppivat ja totuttautuvat ihan siinä sivussa, jos vanhempien arvomaailma on edes jolteensakin hyväksyttävien normien mukainen. Ärsyttää kaikenmoinen kasvatuksen liiallinen analysointi ja ohjeistaminen. Lapset omaksuvat vanhempiensa arvomaailman ihan kasvattamattakin. Tyydyttävään lopputulokseen siis riittää, jos itse elää edes semi-kunnollista yhteiskuntavastuullista normieloa.

      Tämä kaikki siis isän näkökulmasta. Jos sallitaan.

      Poista
    3. Toisaalta ja toisaalta. Lapset omaksuvat vanhempien arvomaailman, mutta eikö vanhempien kuitenkin olisi hyvä välillä miettiä, millaisia arvoja ovat siirtämässä?

      Muuten olen samaa mieltä siitä, että kun asioita analysoidaan liikaa, niistä tahtoo tulla kovin monimutkaisia.

      Poista