Matkalla ongelmajätteeksi

Sanoin eilen, että olen vähän vanha ja kulunut. Se on totta, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin jotenkin loppu. Se vain on asia jota ei voi muuksi muuttaa.

Puhuin aiheesta tänään ystäväni kanssa. Ensin kehuimme toisiamme vuolaasti, hän minua siitä, että jaksoin käydä lukion ja minä häntä siitä, että hän jaksaa kuntoilla. Ystäväni aloitti viime vuonna Tukholman maratonille tähtäävän valmennuksen ja kun hänet viimeksi näin, hän oli hoikistunut ja kiinteytynyt ja näytti upealta. Olemme suunnilleen samanikäiset. Ystävä oli käynyt pari päivää sitten kuntotestauksessa ja saanut tuloksen, jonka mukaan hänen kuntonsa vastaa 29-vuotiaan erittäin hyvässä kunnossa olevan ihmisen kuntoa.

Ihailen tällaista sinnikkyyttä aivan valtavasti. Monet muutkin ihailevat sitä, mutta kuten ystävä kertoi, usein ihailun perään lisätään, että hienoa, kun vielä tuossa iässä viitsit.

- Onko muka ikä joku syy olla tekemättä mitään, me kysyimme. Ja vastasimme, että ei totisesti ole. 

Omaa ikää ei kannattaisi ihan hirveästi ajatella enää sen jälkeen, kun sitä on tarpeeksi siihen, että kaikki ovet aukeavat. Ikää kannattaisi ajatella vain sellaisissa asioissa, joihin se ihan oikeasti vaikuttaa. Lapset kannattaa yrittää hankkia ennen kuin se on fyysisesti liian myöhäistä. Paljon muita asioita ei sitten olekaan.

Fyysisen iän unohtamisen ei tarvitse merkitä sitä, että yrittää näyttää nuorelta. Vanha nainen, joka yrittää näyttää nuorelta, on aina tuomittu epäonnistumaan. 


Halu näyttää nuorelta on tosin ymmärrettävää maassa, jossa vanhoilla naisilla ei ole mitään arvoa. Kun nainen tulee niin vanhaksi, ettei hän pysty enää antamaan kenellekään mitään, ei hoitamaan ketään eikä tekemään edes omaa ruokaansa, hänestä tulee ongelma. Kun julkisuudessa puhutaan vanhuksista, puhutaan aina ongelmista. Yksityisesti asiat eivät liene sen paremmin.

Tässä iässä, viisikymppisinä, emme kuitenkaan ole vielä vanhuksia. Matkalla ongelmajätteeksi voimme vielä opiskella, kuntoilla tai tehdä mitä tahansa, mikä meitä huvittaa.

Mistä tuli mieleeni, että tilkkupeiton päällinen on nyt valmis. Nyt pitää päättää, minkä värinen reunus siihen tulee.

Vaatteista ja ahdistuksesta

Tulin äsken muotinäytöksestä. Olin siellä työn puolesta ja livahdin pois vähän ennen loppua, etten joutuisi narikkaruuhkaan.

Olipa kauniita vaatteita ja kauniita malleja. Kaikki ihmiset ovat kauniita, kun vaatteet ovat sopivia, kampaus nätti ja meikki taiten laitettu. Muotinäytöksessä tuli taas todistettua, että kun ammatti-ihmiset valitsevat kokonaisuuksia, ne ovat aika onnistuneita.

Tuollaisissa paikoissa tuntee itsensä helposti nuhruiseksi. Kevät on muutenkin sellaista aikaa, jolloin kaikki näyttää vanhalta ja kuluneelta. Sitä ei helpota se tieto, että onkin jo vähän vanha ja kulunut.

Muutenkin on tänään ollut sellainen olo, että tekisi mieli paeta kaupungista maalle ja jäädä sinne. Aamulla alkoi ahdistaa, kun luin lehdestä, että Iso-Heikkilän koirapuiston viereen, ellei peräti sen paikalle, ollaan suunnittelemassa korkeita kerrostaloja.

Näinä vuosina, kun olemme asuneet Portsassa, ympäristöön on rakennettu vähän väliä uusia taloja tai teitä. Vielä toistaiseksi lähellä on palanen luontoa, pieni metsäkaistale junaradan varressa. Käyn siellä lenkillä koiran kanssa ja näen siellä ensimmäiset valkovuokot ja muut kevätkukat. Kun tytöt olivat pieniä, me kävimme poimimassa vadelmia polun varrelta. Miten koirapolulle käy, kun ihmisiä, koiria, maastopyöriä ja mopoja tulee koko ajan lisää?

Ottavatko yhdyskuntasuunnittelijat koiria huomioon? Että jos jonnekin rakennetaan kahdeksankerroksinen kerrostalo, siellä varmasti tulee asumaan myös muutamia koiria.

Ehkä minä vielä muutankin maalle.

Aamupäivällä kävin juttukeikalla Loimaalla ja samalla pistäydyin tervehtimässä siellä asuvaa tätiäni. Hän antoi minun mukaani oikean aarteen, 72 vuotta vanhan ristiäismekon. Sen kangas on minun isoäitini vihkipuvusta vuodelta 1927 ja ristiäismekko on ollut tätini yllä 1939.

Se, että mekko on nyt minulla, johtuu puhtaasti sukupuolesta: olen omassa sukupolvessani suvun ainoa tyttö. Tädillä on itsellään poikia, mutta hän ei luota heidän arviointikykyynsä siinä vaiheessa, kun he joskus pääsisivät päättämään, mitä ristiäismekolle tehdään. En minäkään luottaisi. Nyt minä säilytän tuota pientä vaatetta vuorostani. Tekisi mieli ripustaa se seinälle, mutta pelkään, että valo ja riippuminen rikkoisivat vaatteen. Sehän ei ole mikään ylellinen, hienoista kankaista tehty luomus vaan vaatimattoman piikatytön vaatimattomasta hääleningistä ommeltu.

Kuva jäi vinoon, vaikka yritin pyöritellä sitä moneen kertaan. Siitä nyt kumminkin näkee, mistä puhuin.

Muotinäytöksessäkin oli muutamia asuja, jotka oli tehty kierrätysmateriaaleista. Yhteen hääpukuunkin oli selvästi käytetty vanhat verhot.  

Tapasin esimerkillisen ihmisen, ostin kirjoja ja valehtelin

Tapasin tänään ihmisen, joka lähtee joka aamu kello 5.30 tunnin lenkille. Illalla, työpäivän jälkeen, hän harrastaa vielä ainakin toisen tunnin jotain muuta liikuntaa.

- Se antaa valtavasti energiaa ja hyvää mieltä, jaksan ihan mitä vaan, hän sanoi. Se oli helppo uskoa, sillä hän näytti todelta hyvinvoivalta ja kauniilta.

Kaikkein vaikuttavinta tässä on se, että tuo ihminen on alkanut harrastaa liikuntaa vasta viisi vuotta sitten. Kipinä, jonka hän tuolloin oli saanut, ei ollut sammunut. Liikuntaharrastuksen aloittaminen oli todella johtanut pysyvään elämänmuutokseen.

Useimpien kohdalla päästään vain kohtaan Liikuntaharrastuksen aloittaminen.

Olen pari kertaa saanut juoksuherätyksen ja päättänyt aloittaa lenkkeilyn. Ensimmäisellä kerralla pääsin Ruissalontien alkupäähän ja sitten minun juoksukengistäni irtosivat pohjat. Ne olivat näet vanhat ja kaapissa jouten maatessaan hapertuneet kelvottomiksi.

Toisella kertaa  sain kantapäähäni luupiikin, joka ei ole vieläkään parantunut.

Vaikka olisinkin kyennyt juoksemaan, en missään tapauksessa kykenisi tekemään sitä 5.30 aamulla. Tästä olen ihan varma, vaikka en ole yrittänytkään.

Onnistumistarinoita on ihana kuunnella, niistä saa itsekin voimaa. Jos ei samanlaiseen onnistumiseen, niin ehkä johonkin muuhun.

Aamupäivällä syntynyt hyvä mieli kohosi lähes euforiaksi, kun päädyin surffailemaan nettiantikvariaatteihin.  Helmiä lukiessani minulle on herännyt kiinnostus saada muutamia hänen kirjojaan. Oikeastaan kiinnostus heräsi jo pääsykoekirjoja lukiessani kun niissäkin sivuttiin ko. opuksia. Olen tarkistanut kirjastojen valikoimat, mutta heillä ei näitä teoksia ole, ymmärrettävää kyllä. Tänään - vasta - tulin ajatelleeksi, että nettiantikasta voisi löytää ja niinpä: parin klikkauksen perästä olin Vaisaaren kirjakaupan valikoimissa, joista löysin sekä Surun lapsen että Kaksi ihmistä ja vieläpä todella halvalla. Ja nyt ne ovat tulossa minulle! Jos aikaisemmin kuvasin kirjastossa käyntiä kuin jouluaatoksi, niin nyt oloni oli kuin viisivuotiaan syntymäpäiväsankarin.

Minulla on pieni kokoelma Helmin pikkusiskon, Aino Kallaksen kirjoja. Haluaisin saada vielä Kallaksen esikoisromaanin, Kirstin. Yksi kappale ensipainosta näkyi olevan nettihuutokaupassa, mutta jo pohjahinta, 200 euroa, on liikaa.

Päivän liikuntasuoritukseksi saan kirjata illan ratsastustunnin ja iltapäivän reippaan lenkin Nonnan kanssa. Tänään koiran kanssa kävely sujui hienosti ja ohitimme jopa pari vierasta koiraa ilman suuria välikohtauksia. Olin varannut taskuuni kuivattua lihaa, herkkua, jota herkkävatsainen Nonnakin voi syödä.

Lenkin loppupuolella oli kuitenkin käydä köpelösti. Näin jo kaukaa, että vastaan oli tulossa nainen neljän vinttikoiran kanssa. Nonna menee pois tolaltaan, jos koiria on monta ja etenkin jos ne ovat vinttikoiria, sitä laihaa ja kaiken aikaa häntä koipien välissä tärisevää laatua. Jäin siis odottamaan, että vastaantulija kääntyisi kadunkulmasta, mutta näin ei tapahtunut. Vetäydyin ajoradalle, pysyttelin  kadun reunaan pysäköityjen autojen takana, kaivoin lihat taskustani ja aloin heilutella niitä koiran nenän edessä. Ja mitä tekeekään vinttikoiranainen?

-No mihin se kaveri nyt katosi, nämä on niin kovia tervehtimään, hän toimitti ja tuli täyttä päätä koirineen kohti.

Vetäydyin kiireesti kauemmas. Selitin, että koirani saattaa ryhtyä räyhäämään ja siksi pidän parempana ohittaa matkan päästä.

- Ai, pureeko se, nainen kysyi.

Ihan varmasti, minä ajattelin, mutta en sanonut. Sen sijaan sanoin, että tuskinpa sentään.

Tämmöistä tänään. Kaikenlaista ehti tapahtua, vaikka on ihan tavallinen tiistai.

Aika vaihtaa pesukone?

Tanssiva pesukone oli oikein erityisen riehakkaalla tuulella tänään. Vessakopperoisessa oli tunnelmaa, kun Raine makasi koneen päällä, minä turvasin sivustaa ja kone pani että klonkklonkklonk niin, että ihan varmasti naapuri ja naapurin naapurikin saivat osansa.

- Ja MITÄ sinä oikein olet laittanut sinne koneeseen, Raine tiedusteli metakan yli, mutta minä en sanonut mitään. En voinut, koska minua nauratti niin sydämen pohjasta, että vedet juoksivat silmistä. Kuvittelin, miten mainio kohtaus meillä oli siinä menossa ja kuinka se sopisi vaikka mainokseen: "Olisiko aika vaihtaa pesukone?"
 
Kyllä olisi, mutta se on toinen juttu.

Muutakin hauskaa on tapahtunut. Tein pannukakun. Tämähän ei ole mitään niille miljoonille naisille, jotka tekevät pannukakkuja vasemmalla kädellä koska tahansa, mutta minulle se on ja sitä suuremmalla syyllä, että se onnistui. Ei olisi onnistunut, ellen olisi etsinyt reseptiä netistä ja noudattanut sitä. Kaikki yritykseni tehdä pannukakkuja silmämääräisillä arviomitoilla ovat aina epäonnistuneet. Molemmilla kerroilla.

Ihmeellisen hauska iltapuoli kun ajattelen aamupäivää. Olin eräässä infossa ja tapasin ihmisen, joka oli viime viikon elinkeinofoorumissa, siellä missä minäkin olin. Hän oli pois lähtiessään ajanut kolarin, jossa molemmat autot tuhoutuivat lunastuskuntoon. Kukaan ei onneksi ollut loukannut. Kolarissa ollut oli vieläkin järkyttynyt, tietysti, eihän tapauksesta ole kuin pari päivää.

Olin tietysti osaaottava ja voivottelin ja olin vilpittömästi yhtä mieltä siitä, että Datacityn ympäristö on kaamea liikennesumppu ja sitähän minä sanoin jo viime viikolla. Mutta sitten kuitenkin, myöhemmin, tajusin etten taaskaan tainnut oikeasti kuunnella, mitä minulle sanottiin. Että se toinen oli tosissaan järkyttynyt, yhä pois tolaltaan ja siitä hänen olisi pitänyt antaa puhua. Ne muut asiat olisivat voineet vähän odottaa.

Helmiäkin olen ehtinyt lukemaan. Se on aika synkkä kirja. Helmi Krohn ei ollut mikään humoristi ainakaan kirjeissään. Ajalle ja säädylle tyypillinen häveliäisyys saa kirjeet myös tuntumaan piinallisen muodollisilta ja kaksinaismoralistisilta. Kirjeissä käsitellään suuria ja intohimoisia tunteita, mutta samalla kirjeen saajaa teititellään, vuosikausia. Ja edes parhaiden ystävien kesken ei voida puhua läheskään kaikesta.

Kirjekokoelmia ei tarvitse meidän polveltamme saati nuoremmilta julkaista. Mitä meistä jää? Blogeja? Jäävätkö blogit ikuisiksi ajoiksi jonnekin?

Tätä miettien menen nukkumaan ja toivon, että Turun Sanomat tulee huomenna ajoissa. Se on alkanut ikävästi myöhästellä.

Työsunnuntai

Käsittääkseni aika monet haaveilevat siitä, että voisivat tehdä ansiotyötä kotona. Aina silloin tällöin törmään aiheeseen liittyviin kysymyksiin niillä keskustelupalstoilla, joita itse seuraan. Joku kysyy, mitä kotona voisi tehdä ja toiset neuvovat, että ryhdy puhelinseksityöläiseksi tai freelancetoimittajaksi. Molempia pidettäneen niin helppoina töinä, että niihin noin vain ryhdytään.

Tämä oli nyt vain tämmöinen alustus, ei mikään kannanotto mihinkään. Itse olen ihan tyytyväinen kotoa käsin työskentelijä ja tänään päiväni meni seuraavasti: kirjoitin kolme juttua, tein kolmasosan tilkkupeitosta, pesin monta koneellista pyykkiä, laitoin ruokaa ja luin Helmiä. Kaikkea yhtä aikaa.

Se onnistuu sillä tavalla, että Helmi kulkee kainalossa vessakopperoiseen, jossa vahdin Tanssivaa Pesukonetta samalla, kun ruoka valmistuu uunissa ja toisella aivopuoliskolla mietin, miten avaisin jutun, jossa ei varsinaista kärkeä ole. Miettiminen jatkuu myös ompelukoneen ääressä ja siinä jos missä onkin hyvä ajatella. Kirjoittamiselle taas otetaan aikaa sieltä täältä ja niin vain käy, että kun ilta ehtii, on kaikki valmista.

Ulkona olen käynyt vain sen verran, että hain kellarista ison ruukun, johon istutin syksyllä pikkunarsisseja. Ne olivatkin yltyneet kasvamaan vallan mahdottomasti. Uskon, että ne vankistuvat ja vihertyvät muutamassa päivässä, ellei kova yöpakkanen pääse yllättämään.

Koiran kanssa en ole tänään tehnyt mitään, Niina on hoitanut Nonnaa tämän päivän. On mukavaa, kun ulkoiluttamisen voi jakaa ja saa joskus vapaapäivän siitä. Ihan sama kuin pienten lasten hoidossa - lapset ovat rakkaita, mutta on ihanaa, kun joku toinen ottaa välillä vastuun.

Ai niin, teinhän sitten vielä yhden asian, käänsin sipulikeittoreseptini englanniksi ja lähetin sen Ukrainaan Olegille. Hän on yksi Rainen "pojista" laivalta ja on nyt myöskin lomalla kotonaan. Laivalla meillä tuli puhetta sipulikeitosta ja Oleg kertoi, että hän on vaimonsa kanssa yrittänyt tehdä sitä, mutta huonoin tuloksin.Minulla on hyvä resepti ja lupasin lähettää sen.

Luin tähän asti kirjoittamani läpi ja huomasin, että tehtyjen töiden luetteleminen vaikuttaa vähän itsekehulta. Se ei ole tarkoitus, vilpittömästi. Halusin vain kuvata, millaista oikeasti on tehdä töitä kotona. Se on tätä päällekkäin ja lomittain tekemistä samalla, kun sellaiset määreet kuin "työaika" tai "viikonloppu" saavat uuden sisällön.

Vaikka en minä tiedä muusta kuin tästä toimittajan työstä. Puhelinseksityö taitaa olla enemmän iltapainotteista?   

Kevään avaus Vanhalla Maatilalla

Aamulla varustin itseni termospullollisella kahvia, kahdella juustoleivällä ja kunnon lapiolla, otin Nonnan mukaani ja ajoin Laitilaan.

Lapiohommat jäivät paljon odotettua vähäisemmiksi. Aurinko oli sulattanut paljon lunta ja se, mikä varjon puolella olevan oven eteen oli kinostunut, oli helposti lapioitavissa.

Astuminen Vanhan Maatilan keittiöön oli taas kuin harras kotiinpaluu. Seisoin hyvän tovin kynnyksellä, haistelin ilmaa, sanoin talolle päivää ja pahoittelin, että se on joutunut olemaan itsekseen koko pitkän talven. Tuntui niin hyvältä päästä sinne.

Ensi silmäyksellä kaikki oli ihmeen siistiä. Tarkemmin katsoen näin hiirten jäljet, mutta mitään tuhoja ne eivät olleet tehneet. Tervehdin tuvan sohvalla istuvaa tilanhoitajapariskuntaa ja tiedustelin, miten talvi on sujunut. Tämä tyttärien Aatamiksi ja Eevaksi ristimä pari on ensimmäinen työ, minkä tein sen jälkeen, kun olimme ostaneet Vanhan Maatilan. Ajattelin, että talon ei ole hyvä olla asumaton eikä se nyt olekaan.

Rakastan pelargonioita ja minulla oli vielä viime syksynä isoja, monta vuotta vanhoja yksilöitä. Hävitin ne kuitenkin melkein kaikki kun tiesin, etten voi olla talvella hoitamassa niitä. Pelargonioiden talvettaminen tosin on hyvin helppoa, ne eivät vaadi juuri mitään, mutta sitäkään en siis olisi voinut tarjota. Kukkien joukossa oli muutamia, joista en raaskinut luopua ja ne toin ulkoa sisälle ja annoin niille tilaisuuden yrittää. Ilokseni ainakin kolmessa ruukussa oltiin selvästi hengissä. Annoin niille vähän vettä ja leikkasin varret melko lyhyiksi. Eivätköhän nuo kesällä taas kuki.

Päivä oli tavattoman kaunis. Taivas ei ollut harmaa eikä harmaampi vaan taivaansininen ja aurinko lämmitti tosissaan. Pihatammen alla oleva keinu oli kuiva ja niinpä istuin siihen syömään eväitäni. Termospulloni on pieni, mutta kahvi säilyy siinä aika hyvin kuumana, kun laittaa pullon villasukkaan. Otin toisen juustoleivistäni, jaoin juustot Nonnan kanssa ja söin leivän. Toinen leipä jäi vielä kassiin, jonka jätin keinuun siksi aikaa, kun kävin sisällä. Kun palasin, kassi oli hangella, koira nuoleskeli huuliaan eikä juustoleipää enää ollut. Keittiön kaapissa oli onneksi viimevuotista näkkileipää, otin sitä lopun kahvini kanssa.

Kesäkotimme ympäristössä on kaikkia lounaisen Suomen luontoon kuuluvia eläimiä susista villisikoihin ja peuroihin. Tähän saakka ne eivät ole koskaan tehneet mitään vahinkoa meidän tontillamme. Nyt vahinko oli tapahtunut: kaksi nuorta omenapuuta oli syöty niin, ettei niitä pelasta enää mikään. Kuori oli kaluttu ainakin  metrin matkalta kokonaan. Syylliset ovat tietysti rusakoita, mutta eniten saan syyttää itseäni, kun laiminlöin puiden suojaamisen syksyllä.  

Lastasin auton täyteen petivaatteita ja verhoja. Olen usein pessyt kaiken jo syksyllä ja säilyttänyt talven yli kaupungissa. Viime syksynä minulta kuitenkin jäi monta asiaa tekemättä ja nyt ne ovat vastassa. Kaupunkiin paluuni jälkeen pesukone ja kuivausrumpu ovatkin käyneet koko illan ja työ jatkuu huomenna.

Kesäkotiin asettuminen vaatii aina suuren ja perusteellisen siivouksen. Se on raskasta, mutta palkintokin on hyvä. Kun kaikki on valmista, on ihanaa kulkea ympäri taloa ja ihailla työn jälkiä. Ja parasta kaikesta on tietysti mennä kevättuulelta tuoksuvaan sänkyyn puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Se on ylellistä. Sitä autuutta on nyt kuitenkin vielä vähän maltettava odottaa, menee ainakin pari viikkoa ennen kuin ehdin saada kaiken kuntoon. Ei muuten, mutta kun on muutakin hommaa.

Laitilan kodillamme on nimikin, kaikki tutut tietävät kyllä. En kuitenkaan halua laittaa sitä blogiin, ihan kaikkea kun ei ole viisasta kertoa. Sen takia olen päättänyt, että rakas kesäpaikkamme on täällä Vanha Maatila. Sitähän se onkin, vanha ja entinen.

Pullot varpailla ei voi olla iloinen

Päivä alkoi vähän huonosti. Avasin tiskipöydän alakaapin oven ja sain varpailleni röykkiön tyhjiä limsapulloja. Pahus, kun pisti vihaksi. On se kumma, että pulloja ei saada kauppaan vaan niitä pitää sulloa sinne kaappiin niin kauan kuin suinkin mahtuu. Yksikään niistä ei muuten ollut minun.

Päivä kului jutunteossa Turun seudulla. Kotimatkalla piti käydä ruokakaupassa ja päädyin Lidliin. Matkan varrella olisi ollut monta muutakin kauppaa, mutta hylkäsin ne koska ne ovat liian isoja. Kun on väsynyt ja nälkäinen, ei halua lähteä työntämään kärryjä minnekään, missä pitää kävellä puoli kilometriä ennen kuin edes pääsee ruokaosastolle. Lidl on helppo, pieni ja halpa. Siwakin on helppo ja lähellä, mutta sen valikoima on aika pieni ja se on myös kalliimpi.

Kurjan aamun vastapainona pääsin Lauran laittamaan valmiiseen ruokapöytään. Kyllä nyt on vatsa pullollaan ja vähän enemmänkin, sorruin nimittäin pieneen heräteostokseen ja ostin riisisuklaata. Olen syönyt melkein kaiken.
Riisisuklaaseen liittyy muuan lapsuudenmuisto. Kun emme vielä olleet koulussakaan, äitimme otti pienen Tarmo-nimisen karjalaispojan päivähoitoon. Jostain syystä me inhosimme poikaparkaa ja teimme välillä hänen olonsa aika kurjaksi. Tarmossa oli kuitenkin kaksi hyvää puolta: hänellä oli rattikelkka ja äiti, joka oli töissä Hellaksella. Sitä kautta saimme aina joskus riisisuklaata, joka oli harvinaista ja ihanaa herkkua.

Juttujen kirjoittaminen jäänee sunnuntaihin. Huomenna aion käydä mökillä ja tänään en enää jaksa kirjoittaa muuta kuin tämän. Sunnuntaissa työpäivänä ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Se on rauhallinen eikä houkuttele mihinkään muuhun kuin korkeintaan ulkoiluun ja sitäkin ehtii harrastamaan jos tahtoo.

Näin tänään kevään ensimmäiset leskenlehdet. Muistin, että istutin syksyllä pikkunarsissien sipuleita isoon ruukkuun ja vein kellariin. Jokohan ne uskaltaisi nostaa ulos? Jos onnistaisi, voisi saada pääsiäiseksi kukkivan ruukun porraspieleen.