Nuoruus ja kuolema

Elämä on tänään herkistänyt kahdesta eri näkökulmasta, nuoruuden ja kuoleman.

Olin illalla Lauran kanssa hänen luokkatoverinsa Linan valokuvanäyttelyn avajaisissa. Tytöt opiskelevat Paasikivi-Opistossa ja näyttely on Linan lopputyö.


Flickan-nimisessä näyttelyssä on herkkiä kuvia nuoresta tytöstä ja pieni teksti, joka kertoi siitä, että vaikka kuvien mallit näyttävät naisilta, he kuitenkin ovat vielä tyttöjä. Koskettavia sanoja ja kuvia ja tietysti minun piti pyyhkiä silmiäni. Salaa tosin, etten ihan nolaisi tytärtäni joka oli kelpuuttanut äitinsä mukaan.

Kesken iloisen avajaishälinän minun puhelimeni soi. Ensin en aikonut vastata, mutta en sitten raaskinut olla tyly, kun soittaja oli minun veljeni. Hänellä oli murheellinen viesti: yhteinen lapsuudenystävämme Lasse oli kuollut.

Olemme tunteneet Lassen siitä asti, kun pojat aloittivat kansakoulun. Minä olin silloin viisivuotias.

- Me oltiin aina yhdessä. Kaikki koiruudet, mitä ihmisen lapset voi keksiä, tehtiin, veli muisteli. 

Minä olin komeaan Lasseen kauhean ihastunut. Äiti sanoi aina, että me menemme vielä naimisiin. Mutta emme me koskaan edes seurustelleet. Lassesta tuli minulle kuitenkin hyvä ystävä. Se, että osaan ihan vähän tanssia, on Lassen ansiota. Hän opetti minulle vaihtoaskeleita meidän pienessä keittiössämme magnetofonilla soitetun, Dannyn esittämän East Virginian tahtiin.

Maailma sitten vieroitti meidätkin, mutta en minä koskaan Lassea unohtanut. Kuollessaan hän oli vasta viidenkymmenenneljän.

Kirjastosta ja täytekakuista

Olo on kuin jouluaattona, kävin nimittäin illalla kirjastossa.

Menin palauttamaan sen tilkkutyökirjan josta ei ollut minulle apua ja lainaamaan uusia alan teoksia. Selasinkin aika joukon oppaita, mutta en tuonut yhtäkään kotiin. Sen sijaan minulla on nyt Torey Haydenin Aavetyttö, Helmi Krohnin kirjeitä vuosilta 1884-1936, Aila Meriluodon päiväkirjat vuosilta 1975-2004 ja Arne Nevanlinnan Hjalmar.

Aloitin Haydenista. Hän on amerikkalainen erityisopettaja, joka kertoo erikoisimmista tielleen sattuneista tapauksista. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa ja ihailen hänen työtään. Luulen, että hän on mukava ihminen.Sellainen, joka tekee työtään intohimosta eikä pelkästään rahan takia.

Intohimoisesta työhön suhtautumisesta tulee mieleen tapaus muutaman vuoden takaa. Istuin Aschanin konditoria-kahvilassa ja seurasin, kun eräs nainen tuli ostamaan täytekakkua. Tiskin takana oli nuori nainen, joka nuoruudestaan huolimatta oli tosi ammattilainen. Hän oli täydellisesti keskittynyt palvelemaan asiakastaan, osasi vastata kaikkiin asiakkaan kysymyksiin perusteellisesti ja suhtautui kaupan kohteena olevaan kermakakkuun sellaisella vakavuudella kuin se olisi ollut hänen kymmenen vuotta työstetty väitöskirjansa. Olin tosi vaikuttunut ja ajattelin, että tämä on nyt sitä, mistä käytetään sanaa Ammattitaito.

Ostiko se nainen sen kakun? Sitä en muista.

Turku on täydellinen risteilykaupunki

En aio jauhaa loputtomiin matkastani, mutta yhden asian haluan vielä sanoa, halusin sanoa jo monta kertaa matkan aikanakin.

Turku on loistava risteilykaupunki. Lähes täydellinen.

Perustelut: matkustajasatamasta on lyhyt matka ydinkeskustaan. Täysin mahdollinen kävellä ja ihailla jokirantoja. Lisäksi heti terminaalin edessä on huomattava nähtävyys, Turun linna.

Turku on sopivan kokoinen, kävellen ehtii moneen paikkaan ja nähtävää riittää koko päiväksi. Museot ja galleriat, Vanha Suurtori, kirkot - kaikki ovat hyvin hoidettuja ja kauniita. Kauppoja on paljon ja niissä myydään hyvää tavaraa, jota ei ole tehty vain turisteille. Myyjät ovat kielitaitoisia ja antavat asiakkaiden katsella rauhassa.

Turku on turvallinen.Turistin todennäköisyys tulla ryöstetyksi on lähes olematon. Taksit ja poliisit ovat luotettavia.

Miinusta tulee siitä, että Turkuun on hankalaa ja kallista tulla. Muuten olen vilpittömästi, täydestä sydämestäni sitä mieltä, että risteilykaupunkina Turku päihittäisi jokaisen paikan, jossa laivan kanssa kävimme. Niissä kaikissa oli hyviä puolia, mutta ei niin paljon samassa paikassa kuin täällä Turussa. 

Tämän halusin sanoa, tämän sanoin ja matkasta puhuminen loppuu tähän.

Selasin  netistä tilkkupeittomalleja, kun en lainaamastani kirjasta löytänyt sopivaa. Ihastuin kovasti string-tekniikalla tehtyihin peittoihin ja punnitsin vakavasti mahdollisuuksiani saada sellainen aikaiseksi. Järki voitti toistaiseksi ja olen kallistumassa helpompaan neliömalliin. Neliöitähän ne stringitkin ovat, mutta ne on koottu suikaleista. Vähän isommista kuitenkin kuin ne stringit, joita jotkut nimittävät alushousuiksi.

 

Tilkkupeitto työn alle

Ostimme ennen joulua uuden sängyn ja silloin jo sanoin, että se tarvitsee uuden päiväpeiton. Nyt sen tekeminen on merkittävästi edistynyt, sillä kävin tänään ostamassa kankaat.

Ensin kävin kuitenkin kirjastossa lainaamassa tilkkutyökirjan. Ei niin, ettenkö olisi niitä tehnyt, tilkkupeittoja. Olen tehnyt montakin, mutta vain yksinkertaisia, nopeasti syntyviä malleja. Olen kärsimätön ja aina jossain vaiheessa työtä tulee mitä-sillä-niin-väliä-on -olo ja siksi kaikki peitot ovat jollakin tapaa kakkoslaatua. Jos ei muuten, niin huolimattomat tikkaukset vetävät reunat kieroon.

Tällä kertaa kaikki tulee olemaan taas kerran paremmin.

Kankaat on ostettu Turun Eurokankaasta ja siitä pienestä kangasliikkeesta, joka on Ra-Ken vieressä Yliopistonkadulla. En muista kaupan nimea, mutta siellä on paljon hyviä tilkkutyökankaita kohtuuhintaan. Myyjä tosin varoitti, että puuvillan hinta on noussut ja uudet kankaat tulevat olemaan jopa 80 prosenttia nykyista kalliimpia.Sama koskee myös vaatteita.

Näistä olisi nyt tarkoitus se peitto tehdä. Mallia en ole vielä päättänyt. Minulla ei ole mitään erityisiä tilkkutyöhön tarkoitettuja työkaluja kuten leikkureita, olen aina leikannut tilkut yksitellen saksilla sen jälkeen, kun olen ensin piirtänyt ne kankaan nurjalle puolelle. Se on toiminut kohtuullisen hyvin, kun on tarkkana.

Kerron työn edistymisestä täällä.

Muuten Suomen arkeen palaaminen sujuu hitaasti. Minuun on iskenyt kauhea väsymys, tuntuu, että osa aivoista on vaipunut lähes koomaan. Väsymyksestä huolimatta olen nukkunut huonosti, mikä on varsin epätavallista. 

Osa tästä väsymyksestä johtuu varmasti rajusta hiilihydraattihyökkäyksestä, jonka olen saanut aikaan ahmimalla keitettyjä perunoita ja ruisleipää, herkkuja, joista laivalla saattoi vain uneksia. Tuhoisa yhdistelmä on täydentynyt lakritsalla, jota olen pihistänyt Lauran keittiön kaappiin unohtuneesta karkkilaatikosta. Tiedän, että kerjään vaikeuksia, mutta juuri nyt en mahda syömähimoilleni mitään.

Syömähimoista puheen ollen: unohdin tänään maksamakkaran kauppaan. Kankaanostoreissulla päätin, että kävelen kotiin Siwan kautta ja ostan tuoretta ruisleipää ja maksamakkaraa. Oikein hekumoin ajatuksella, miten sitten kotona laitan sitä maksamakkaraa reilusti leivän päälle ja nautin. Ja sitten kotiin päästyäni huomasin, että olin kyllä ostanut makkaran, mutta en ottanut sitä mukaani.

Mikä siinä sitten muu auttoi kuin lähteä takaisin Siwaan. Otin kuitinkin mukaan varmuuden vuoksi.

Myyjä kassalla oli vaihtunut.

- Onkohan tänne jäänyt maksamakkara, minä kysyin.
- En minä vaan tiedä, ei minun aikanani ainakaan, myyjä sanoi ja jatkoi työtään.
- Niin kun minä kävin täällä hetki sitten ja ostin maksamakkaran eikä sitä ollutkaan missään ja minulla on kyllä kuittikin, selittelin siinä ovensuussa kuittiani heilutellen.
- Katotaan vihosta, kyllästyneen näköinen myyjä sanoi ja otti tiskin alta vihon. Hän selasi sitä hetken.
- On täällä. Jäänyt herkkumaksamakkara, hän sitten ilmoitti.


Niin minä sain maksamakkarani takaisin ja kiikutin sen tyytyväisenä kotiin.
Mutta arvatkaa mitä juuri nyt tajusin?

Olen unohtanut syödä sitä.

Huomiseen.

Toimittajien pohjasakkaa

Pitäisi vähitellen ryhtyä ajattelemaan työntekoa pitkän loman jälkeen. Muistaakseni ihan kaipasin sitä kun makasin joutilaana laivalla.

Selasin lehtiä, joita kollegat olivat toimittaneet poissaoloni aikana. Juttujen aiheet - käännetty arvonlisäverovelvollisuus, sijoitusnäkymät tai vaalipaneelit - eivät saaneet minua katumaan sitä, että lähdin.

Löysin laivan kirjastosta Himoshoppaajan tunnustukset. Tunsin tarinan päähenkilön kanssa yllättäen suurta yhteenkuuluvuutta. Yllättäen siksi, että minä en ole himoshoppaaja enkä korviani myöten veloissa. Yhteenkuuluvuus syntyi, kun minulle selvisi, että kirjan päähenkilö oli taloustoimittaja, joka ei ymmärtänyt taloudesta hölynpölyäkään. Ei edes omastaan, josta minä sentään ymmärrän sen verran, että osaan laskea omat rahani. Aika usein joudun kuitenkin kirjoittamaan asioista, jotka tuntuvat tavattoman hämäriltä ja vaikeilta. Itsekin ihmettelen, miten niistä syntyy tolkullisia juttuja.

Himoshoppaaja väitti, että taloustoimittajat ovat toimittajakunnan pohjasakkaa. Että jos ei muualle kelpaa, niin päätyy kirjoittamaan  taloudesta ja yrittämisestä.

Ehkä näin on. Mutta kyllä vain pohjasakassakin on parempi pyöriskella kuin vaikkapa kirjoittaa, miten 21-vuotias Missi-Anni on toipunut kipeästä erosta vaikean, kolme kuukautta kestäneen suhteen jälkeen Mahmudin kanssa ja kuinka Anni nyt hehkuu seestyneenä, kypsänä aikuisena ja on lujasti päättänyt, ettei koskaan enää ennen ensi perjantaita aloita uutta suhdetta. Tai ainakin kysyy ensin miehen nimen.

Juuh. Ja tähän ei sitten ole kuvaa. Ei aina voi olla.

Nonnan kanssa opiskelemaan

Ilmoitin itseni ja Nonnan äsken Johanna Tammialan Koirakoulun ohituskursseille. Ensimmäinen vapaa kurssiaika oli vasta toukokuun lopussa, mutta onhan se jotenkin lohdullista: me emme ole ainoita, joilla on ohitusongelma.

Ohitusongelma.

No joo, ehkä se on vähän hienosteleva ilmaus siitä helvetinmoisesta rähinästä, jonka Nonna aloittaa, kun pitäisi mennä toisen koiran ohi. On se.

Ohitusongelma.

Niin no. Minulla on kyllä tosiongelma joka kerta, kun pidän rimpuilevaa, raivopäistä koiraa kaikin voimin kiinni. Ja väistelen sen hampaita, sillä jos vastaan tulee aivan erityisen kuohuttava koirayksilö, Nonna menee täysin raiteiltaan ja kerran (mutta tämä tapahtui vain kerran) sen hampaat osuivat minun reiteeni.

  Tästä pikku rääpäleestä on nyt kasvanut pihan kauhu ja kulmakunnan huonotapaisin koira.

Kuvassa Nonna on juuri tuotu Venäjältä ja se on uudessa kodissaan eli meillä ensimmäistä päivää. Pallo on Nonnan ensimmäinen oma tavara, eikä se vielä tiedä, mitä pallon kanssa tehdään. Parin päivän sisällä se tosin keksi - pallo revitään ja syödään.

Nonna ei ollut sisäsiisti, vaikka se oli noin puolivuotias. Sisäsiisteyden oppiminen oli kuitenkin pikkujuttu kaikkien muiden ongelmien rinnalla, joita riitti ensimmäiset kaksi vuotta. Silloin Nonnasta oli kuitenkin kasvanut iso, kaunis neito, jonka silmiin oli syttynyt ilo. Se oli koirapuiston suosituimpia leikkikavereita, sillä se jaksoi aina juosta eikä riidellyt koskaan kenenkään kanssa.

Ja sitten se alkoi rähistä vastaantulijoille, kun olimme lenkillä.

En oikein osaa sanoa, milloin se alkoi tai milloin siitä tuli suuri ongelma. Nyt se kuitenkin on sitä ja minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olen lukenut Koirakuiskaajan ja Koirankorjausoppaan ja monta muuta kirjaa, mutta missään ei ole neuvottu keinoa, joka toimisi oikeasti. 

Epäilemättä vika on minussa kun en osaa. Ja nyt siis olemme menossa kursseille oppimaan.

Tämä ei ollut mikään äkkinäinen päähänpisto. Pitkällä laivamatkallani minulla oli aikaa miettiä ja mietinkin muun muassa sitä, mitkä asiat ihan oikeasti haluaisin tehdä. Koiran kouluttaminen hyville tavoille nousi aina ensimmäisten joukkoon. Ymmärsin kuitenkin, etten selviä siitä yksin kun en kerran keksi mitään, mitä vielä voisin yrittää enkä edes tiedä, mitä olen tehnyt väärin. Tammialan Koirakoulu lupasi nettisivuillaan yksinkertaisia, koiran laumakäyttäytymiseen perustuvia harjoituksia.

Nyt olen siis tehnyt jotain yhden tärkeän asian eteen. Seuraavaksi ilmoitan itseni yliopiston pääsykokeisiin.

Äät ja ööt taas paikoillaan

Kotona jälleen, vatsa täynnä makkarasoppaa ja näkkileipää. Taivas.

Kotimatka oli uuvuttava: Teneriffalta Madridiin, sielta Barcelonaan, sitten Tukholmaan ja viimein Turkuun. Barcelonan lento oli peruutettu, mutta sitä ei kerrottu missään. Odottamista ja epätietoisuutta ja viimein, aamuyön jo alkaessa, pääsimme Barcelonaan ja lentokenttähotelliin vähäksi aikaa nukkumaan. Tukholmassa istuimme viisi tai kuusi tuntia kentällä odottamassa Turun konetta, joka sekin lopulta oli myöhässä.

Oli ihanaa päästä ulos laivasta viimeistä kertaa. Joskus vielä kaipaan sitä, mutta en nyt.

Laura oli kentällä vastassa. Hän oli uurastanut kotona, siivonnut ja käynyt kaupassa ja säilönyt lehdet numerojärjestyksessä ja laittanut saunan päälle. Keittiön pöydällä odotti kimppu myöhäisiä syntymäpäiväkukkia kaikilta tytöiltäni. Voisiko kotiinpaluu enää olla suloisempaa?

Tänään olen puhunut puhelimessa, selannut sähköpostini ja facebookin. Käynyt Nonnan kanssa lenkillä ja koirapuistossa. Pessyt pyykkiä. Laittanut ruokaa. Todennut, ettei kymmenen viikon kestolotto ollut tuottanut senttiäkään.

Matkan aikana minusta tuntui monta kertaa, että olemme juuri ja juuri ehtineet jonkin suuren katastrofin alta pois. Arizonan joukkomurha. Chilen maanjäristykset. Japanista lähtenyt tsunami. Välimeren laiva- ja lentoliikennettä uhkaileva Gaddaf. Jopa hirveä lumimyräkkä, joka alkoi eilen heti, kun pääsimme kotiin.

Mutta kun sain oven kiinni ja television auki, vanhat tutut teemat soljuivat sieltä turvallisesti ja tutulla kielellä. Mitä siitä, jos jossain muualla ihmiset hautautuvat mutaan tai naittavat pieniä tyttöjään vanhoille miehille? Meillä noustaan tai kaadutaan sen mukaan, pääsevätkö homot naimisiin.