Muistokirjoitus

Olen tällä viikolla saanut tiedon kahden hyvän kollegani kuolemasta. Molemmat olivat ihmisiä, jotka jättivät suuren jäljen minuun.

       

Toinen auttoi minua aikoinaan kovasti työssäni. Toinen tarjosi monta hervotonta nauruhetkeä kun hän intoutui kertomaan kommelluksia, joita oli omassa työssään tehnyt. Niitä riitti. Tämä viimeksi mainittu elää myös minun puutarhassani Vanhalla Maatilalla, sain häneltä muutamia  tavattoman elinvoimaisia perennan taimia muutama vuosi sitten.

Uutiset sopivat piinaviikon tunnelmiin. Kevät on lähdön aikaa, valoa kohti.

Tällaiset viestit ovat aina pysähtymisen paikkoja. Hetken aikaa täytyy miettiä elämän lyhyyttä, katua tekemättömiä tekoja ja päättää, että tästä lähtien kaikki on toisin.

Ja jatkaa sitten entiseen tapaan.

Toinen edesmenneistä, se, jolta sain ne perennat, oli aikoinaan minun kanssani samalla kurssilla Taideakatemiassa; erikoistuimme draamakirjoittamiseen. Kurssin lopuksi  teimme laivaristeilyn. Oli kevät ja ilma  niin lämmin ja aurinkoinen, että saatoimme istua ulkokannella.

Meillä oli pullo kuohuviiniä. Kollega sai tehtäväkseen avata sen, koska me muut arvelimme, että hänellä on eniten kokemusta niin vaativaan työhön. Korkki aukesikin, lensi kovalla paineella tiehensä ja samalla kuohuviinit suihkusivat avaajan päälle. Hän näytti aivan suihkusta tulleelta ja niin huvittavalta, että me nauroimme kippurassa. Hän itse ei ihan heti nähnyt asiassa mitään huvittavaa, mutta jo hetken päästä hänkin nauroi.

Kaikkein parhaiten muistan hänen naurunsa. Ja vaikka hän pitkän uransa aikana kirjoitti varmasti tuhansia lehtijuttuja huomaan nyt, etten ole koskaan lukenut niistä ainuttakaan.

Ei minuakaan jutuistani tulla muistamaan, se on varma.