Makuuhuoneessa tapahtuu

Nyt on kuulkaa vanhan naisen sängyssä ollut eloa.

Päätin aamulla kokeilla vielä kerran sitä, että otan töpselin pois ja laitan takaisin ja yritän sitten laskea sängyn jalkopäätä kaukosäätimellä. Näin tein ja se toimi! Jalkopää laski ja sänky oli taas ihan normaali.


Vähän harmittikin, kun ajattelin, että olin vaivannut Unikulma-kauppiastani turhaan ja vielä vapaapäivänä ja että nyt en ainakaan kehtaa soittaa kun on sunnuntaiaamu.

Onneksi en soittanut.


Petasin sängyn kuten teen joka ikinen aamu ja menin tyytyväisenä lukemaan lehteä. Palasin yläkertaan noin tunnin päästä ja mitä näinkään: sängyn pääty sojotti taas kohti kattoa. Se oli taas noussut omia aikojaan.

Onneksi kaukosäädin toimi tällä kertaa ja sain päädyn alas. Syöksähdin sängyn alle kiskomaan töpselin irti ennen kuin pääty pompahtaisi taas yläviistoon.

Eläväinen yksilö tämä. Mutta vaihtoon menee, en minä jaksa sen kanssa.

Muuten meillä on ollut mukava päivä. Kaikki tytöt olivat käymässä ja Portsassa vietettiin perinteisestä pihakirpparipäivää.

Kuva on otettu keittiön ikkunasta.

Tämä on päivä, jolloin kuka tahansa saa myydä tavaroitaan oman ovensa edessä. Ihmiset tulevat tekemään ostoksia ja katsomaan Portsan kauniita pihoja ja haikailemaan puutaloidyllin perään. Ja kyllä tämä onkin viihtyisä paikka asua ollakseen niin lähellä Turun keskustaa. Meiltä kävelee kauppatorille noin kymmenessä minuutissa. Satama, rautatie- ja linja-autoasemat ovat niin ikään lyhyen kävelymatkan päässä. Jopa Ruissalon saarelle, yhdelle kansallisaarteistamme, on kävelymatka.

Tytöt ovat joskus myyneet joitain tavaroitaan kirpputoripäivänä, minä en. Tavaraa kyllä on mutta tuntuu, ettei sitä rojua kukaan kuitenkaan huoli.

Eilen meillä oli täällä pihatalkoot. Sen takia minäkin tulin maalta jo perjantai-iltana: olen ollut poissa niin monista talkoista, että nyt huono omatunto pakotti osallistumaan. Siivosimme ja kunnostimme pihaa yhdessä muutaman tunnin.

Portsassa ja varmaan monella muullakin asuinalueella on vuosikymmenien mittaan tehty paljon talkootöitä. Meidän toistasataa vuotta vanhassa taloyhtiössämme on alkuvuosikymmeninä asunut paljon ammattimiehiä, kirvesmiehiä, muurareita, maalareita ja muita osaajia. Nykyään teetetään aika paljon ulkopuolisilla, ostetaan työtä. Se voi talojen kannalta olla ihan viisasta, sillä asukasrakenne täällä on muuttunut. Nyt puutaloasuminen houkuttelee paljon luovan työn tekijöitä, yliopistoihmisiä ja hyvin palkatuissa mutta varsin teoreettisissa töissä ahertavaa väkeä, joille vasara tai porakone eivät ole jokapäiväisiä työkaluja.

Syksyllä tulee 25 vuotta siitä, kun me muutimme tänne ruusupensaan taakse. Silloin me olimme nuoria ja täällä asui paljon vanhoja ihmisiä. Nyt vanhukset ovat kaikki kuolleet, naapurit muuttuneet moneen kertaan ja me olemme iältämme yhtiön vanhimmat asukkaat.

Niin äkkiä se käy.   

Mieshenkilöä kaivataan

Kerroin kuukausia sitten, että ostimme uuden sängyn. Unikulma-sängyn, kummallekin henkilökohtaisesti jousitetun ja moottoroidun. Nukumme siinä täällä ruusupensaan takana, missä nytkin olen.

No, kuulkaas tätä: heräsin viime yönä siihen, että sänkyni jalkopää nousi omia aikojaan ylös. Niin ylös kuin koneisto antoi myöten.

- Mitä ihmettä täällä tapahtuu, minä kysyin itseltäni, makasin siinä kintut sojottaen kohti kattoa ja hapuilin kaukosäädintä sängyn reunasta.

Sain säätimen käsiini, painelin sitä aikani ja totesin, että mitään ei tapahdu. Pääpuoli nousi ja laski, jalkopää pysyi ylhäällä.

Ei siinä nukkumisesta enää mitään tullut, vaikka kellahdinkin viimein loppuyöksi viereiseen, tyhjään sänkyyn. Aamulla, heti, kun kello tuli yhdeksän ja Unikulman liike avattiin, soitin sinne.

Unikulma ei onneksi ole mikään puhelinoperaattori, siellä vastattiin heti ja luurissa oli kauppias itse. Hän ei edes ollut liikkeessä, vaan mökillään, kukaties juuri aamukahvia nauttimassa ja ihailemassa tyyntä järvenselkää. Selitin huoleni hänelle ja kerroin kaikista tekemistäni toimista, joilla olin yrittänyt saada sänkyä henkiin.Kauppias kuunteli ja otti osaa vakavissaan ja pahoitteli, että kun hän nyt on täällä satojen kilometrien päässä ja tuntuu siltä, ettei ole muuta keinoa kuin vaihtaa sängyn moottori.

- Onko siellä mieshenkilöä paikalla, hän sitten kysyi.

Ja nyt tullaan siihen, miksi kirjoitan tänään juuri tästä. Mikä ihana kysymys! "Onko siellä mieshenkilöä paikalla?" Ei siis niin, että onko siellä ketään, joka ymmärtää moottorisänkyjen moottorien vaihdosta vaan yksinkertaisesti vain mies. Se riittäisi. Kunhan on mies.

Jos olisin moottorisänkyjen aineenvaihdunnasta väitellyt tekniikan tohtori, olisin ehkä loukkaantunut. Mutta kun en ole, pieninkään feministi minussa ei ilmoittautunut. Minulle sopii kertakaikkiaan ja erinomaisesti se, että mieshenkilöiden oletetaan hoitavan moottorien vaihdot, renkaiden vaihdot, rikkoutuneet laitteet ja kojeet ja kaikki, mikä painaa paljon.

- Ei, valitettavasti täältä ei nyt löydy mieshenkilöä kuin vasta  viikon päästä, vastasin kauppiaalle. Sitten lisäsin, että juuri tästä syystä moottorin vaihdolla ei ole kiirettä, voin nukkua mieshenkilön sängyssä korjaajaa odotellessa. Kauppias oli selvästi helpottunut ja lupasi apua heti alkuviikosta. Olimme molemmat tyytyväisiä, toivotimme toisillemme hyvää viikonloppua ja lopetimme puhelun.

Luotan siihen, että Unikulma tulee ja korjaa minun sänkyni pikapuoliin. Sen suhteen olen rauhallisella mielellä.

Enkä ole isommin huolissani, vaikka kesän aikana on sattunut yhtä ja toista ja perheemme mieshenkilö toden totta on lähiaikoina kotiutumassa. Kyllä hän varmasti ymmärtää.

- Mitäs sinä olet puuhaillut, hän kysyy.
- Enpä juuri mitään. Hajottanut puutarhakalusteet, klapikoneen ja moottorisängyn ja hommannut sinut poliisin kirjoihin, minä vastaan.

Kun tuli se parkkisakkokin hankittua miehen autolla.

Siivousmietteitä

Tulin kaupunkiin tänään, mutta ensin piti leikata ruohot.

Sitten mieleeni juolahti, että voisin oikeastaan pestä jääkaapin ensin. Lämmitin puuhellalla ison kattilan vettä sitä varten ja kun vettä kerran oli, siivosin saman tien pari keittiön kaappia. Ja pesin ikkunat. Vein matot ulos, imuroin ja pesin lattian. Sitten olikin jo iltapäivä ja ilta, ennen kuin pääsin ruohonleikkuuseen ja sain sen tehtyä.

Välissä hoidin yhden pienen työasian. Ajattelin, että aika hauskaa tällainen työ, jossa vain sovitaan treffejä ja sitten käydään niillä (ja joskus joku kehtaa kysyä, että maksaako se, ikään kuin olisin joku maksettu seuralainen!).

Ennen maalta lähtöä otin muutaman kuvan. Tämä on teille.

Olen muistaakseni laittanut tästä samasta ruukusta kuvan alkukesästä. Silloin olin juuri istuttanut nämä Agri-Marketin alennuspöydältä viidelläkymmenellä sentillä ostamani riippapelargoniat. Annoin niille uuden mahdollisuuden ja ne totisesti tarttuivat siihen.

Muuten olen tänään miettinyt median vastuuta paniikin lietsomisessa. Nythän me saamme kuulla jokaisessa uutislähetyksessä, miten kurssit syöksyvät ja perikato uhkaa jo huomenna. Jos olisin osakesijoittaja, olisin nyt hädissäni.

Katsoin aamuteeveen lähetyksen, jossa Suomen Yrittäjien varatoimitusjohtaja Timo Lindholm arvioi talousnäkymiä. Kuulin omin korvin, mitä hän sanoi, eikä se minusta kuulostanut siltä, miksi se oli tulkittu jo seuraavissa uutisissa. Ei Lindholm(kaan) ennustanut välitöntä maailmanloppua, totesi vain, että huolestuttavia asioita tapahtuu.

Huolestuttavien asioiden tapahtuessa median tehtävä olisi mielestäni kertoa asioista mahdollisimman todenmukaisesti ja niin, ettei tarpeetonta epävarmuutta ja huolta aiheuteta. Eikä niin, että  jätetään kaikki "ehkä", "mahdollisesti" ja "pahimpien uhkakuvien toteutuessa" - toteamukset pois ja muutetaan varaukset vastaansanomattoman todeksi.

Tämä media ainakin pyrkii levittämään vain hyvää mieltä. Antaa pörssikurssien mennä minne lystäävät, minä vain kehuskelen ahkeroinnillani.
Siitä tulee hyvä mieli, minulle.

Kalenterin herrana

Käytin aamupäivän tulevien aikataulujeni järjestämiseen. Kävin eilen Laitilan Kirjakaupassa ja ostin uuden kalenterin.

Siinä se nyt on, tyhjänä ja puhtaana ja valmiina ottamaan vastaan kaikki muistiinpanoni.
( Huomatkaa myös uudet kynäni, herkullisen värisiä, vai mitä?)

Tiedän, että moni haaveilee oman kalenterinsa herruudesta, vapaudesta itse päättää kaikesta. Tällaisessa vapaassa ammatissa kalenterin herruus on hyvin lähellä, sillä aika vähän tulee menoja, joiden ajankohta määrätään jostain muualta. Se on etuoikeutettua, joskaan ei täysin vailla varjopuolia.

Vapauden vastaparina on vastuu ja ajankäytön hallitseminen on vastuullista hommaa jos mikä. Itsensä joutuu pitämään kovassa kurissa ilman ulkopuolisia työnjohtajia jotta ei lipsuisi siitä, mitä on tullut luvanneeksi ja livahtaisi tekemään jotain muuta, hauskempaa. Työ on kuitenkin työtä ja ihan samalla tavalla se välillä väsyttää ja kyllästyttää kuin niitäkin, jotka tekevät töitään kuukausipalkalla ja työnantajan tiloissa.
Ristiriitaista kyllä, vapaa ammatti sopii parhaiten niille, joilla on erittäin korkea työmoraali ja valtava itsekuri. Uskokaa pois, en puhu nyt itsestäni.

Uuden kalenterini myötä päätin kokeilla uutta ajanhallintamenetelmää. Merkitsin kalenteriini ensin tiedossa olevat menot kuten avoimen yliopiston tiedotustilaisuuden ja hammaslääkäriaikani. Sitten päätin, mitkä päivät aion olla täällä maalla. Loput käytän töihin, joita varten on paras olla kaupungissa.

Saa nähdä, miten se toimii. Mutta se ei ainakaan toimi, että täyttelen kalenteriani miten sattuu ja sitten huomaan, ettei minulla ole yhtään ainoaa päivää, jolloin ehtisin maalle. Ja kun täälläkin on oltava, ruoho kasvaa vielä monta viikkoa. Ja muutenkin, haluanhan minä muutenkin olla täällä.

Ajanhallinta on suosittu aihe ja siihen saa apua esimerkiksi elämäntaitovalmentajalta. Minäkin tykkäisin siitä työstä, sillä olen kova neuvomaan muita ja neuvon silloinkin, kun ei pyydetä. Yleensä ei pyydetäkään.

Nytkin osaisin heti neuvoa monta ajanhallintatapaa, jotka eivät toimi.

Omavaraista

Jos joku yrittää kommentoida tätä tai jotain muuta blogia, niin olkaa kärsivällisiä. Olen huomannut, että kommentti ei lähde juuri koskaan ensimmäisellä klikkauksella. Ja aina ei onnistu ollenkaan: yritin esimerkiksi kommentoida Preferitan blogia, mutta en osannut täyttää oikein vaadittavia kenttiä.

Kommentit ovat tervetulleita, nehän kertovat siitä, että joku on lukenut näitä juttuja eikä vain käynyt vilkaisemassa, että mikähän tuokin on?

Ja sitten päivän aiheeseen. Tein tänään kesäkeittoa oman kasvimaan aineksista.

 

Porkkanat olivat vielä pieniä ja sokeriherneissä oli paljon matoja, mutta hyvää oli silti. Tuntuu mukavalta, kun on pystynyt itse kasvattamaan oman ruokansa, edes joskus.

Meillä on tässä maata sen verran, että voisimme teoriassa olla omavaraisia. Siitä, että omistaa vähän  maata on kuitenkin todella pitkä matka siihen, että tosissaan pystyisi tuottamaan oman ruokansa ja kykenisi vielä säilömään sen talven yli. Siihen vaaditaan sellaista osaamista ja säilytystiloja, joita meillä ei ole.

En käytä kasvimaalla mitään lannoitteita. Joskus se voisi olla hyväksi, mutta kun kaikki näkyy kasvavan kohtuullisesti ilmankin, niin en viitsi lannoittaa. Varsinkin peruna kasvaa tosi hyvin. Kasvatan sitä samassa paikassa vain joka toinen vuosi, sitähän ei saisi kasvattaa aina samassa kohtaa tautien takia. Perunat ovatkin hyviä, mutta perunarupea niissä on aina, nytkin. Tänä vuonna lajike on Siikli.

Koristekasveille, omenapuille ja marjapensaille annan syyslannoitetta, en muuta. Pitääkin muistaa käydä ostamassa.

Naapurin isäntä oli ajanut leikkuupuimurinsa ulos tänään. Nyt jostain kaukaa pellolta kuuluu puimurin ääni. Toinen isäntä kävi paalittamassa heinää jo toisen kerran samasta pellosta tänä kesänä. Kyllä nyt on kaikki kasvanut nopeasti ja hyvin.

Kuuntelin radiosta, miten EU-ruokakassien jakoa aloiteltiin jossain päin Suomea. Kassien tarve on haastateltavan mukaan kasvanut valtavasti. Ruoka-apukassissa on kuivatavaroita kuten jauhoja ja näkkileipää.

Mietin siinä, että kaikkein köyhimmät ihmiset eivät saa syödäkseen mitään tuoretta, ainakaan silloin, jos asuvat kaupungeissa. Sivusta on helppo neuvoa, että menkää marja- ja sienimetsään mutta milläs menet, jos sinne meneminen maksaa?

Kesäkeittoa jäi vielä huomiseksikin. Se on halpaa ja hyvää ruokaa, silloinkin, kun aineet joutuu aineet joutuu ostamaan kaupasta.

Jo saapuu syys

Silmälasit on tilattu. Saan puolentoista viikon päästä plus kakkosen lasit, joiden alaosalla näkee lukea ja yläosalla näkee näyttöpäätteen. Kai niillä muutakin näkee, luulen.

Tarjouskuponki jäi käyttämättä, sillä euron kehyksissä ei ollut sopivia. Voin laittaa kuvan tänne sitten, kun saan uudet lasit päähäni.

Tässä kuva ilman silmälaseja. Siinä on toimittaja työssään tänään iltapäivällä Turun Wanhalla Vaakahuoneella.

Ja sitten selitykset: tuo juoma on alkoholiton, enkä minä vielä ole jutunteossa vaan vasta juttupalaverissa päätoimittajan ja kollegoiden kanssa. Aloitettiin syksy näin vähän juhlallisemmin ja vaihdettiin samalla kesän kuulumiset.

Toimittajilla on juoppo maine, vaikka siihen ei enää nykyään taida olla aihetta. Ennen oli toisin. Tiedän esimerkiksi yhden nyt jo edesmenneen toimituksen, jossa työntekijöiden ensimmäinen tehtävä aamulla oli hakea päätoimittajalle pullo viinaa. Mutta tämä tapahtui joskus 70-luvulla.

Minulla on nuoresta asti ollut periaatteena tehdä työt selvin päin. En ole varmaan koskaan työtehtävissä ottanut alkoholia. Nykyään sitä ei tarjotakaan usein, mutta vielä 80-luvulla pitkät lounaat ja kosteat iltainfot kuuluivat asiaan. Tilaisuuksia juomiseen olisi ollut runsaasti.

Jotta en vaikuttaisi liian hyveelliseltä niin selitys tähän überraittiiseen työntekoon löytyy heikosta viinapäästäni. Siinä, missä kovapäisemmät kirjoitustyöläiset olisivat tulleet korkeintaan himpun verran iloisemmiksi, minä olisin jo kontannut ja oksentanut. Niin että on tosiaan viisaampaa pysyä mehulinjalla.

Vahvojen juomien kanssa voi sattua kaikenlaista. Esimerkiksi tällaista: yhden tuttavani mies oli aikoinaan töissä Hymy-lehdessä. Eräänä iltana hän oli sanonut käyvänsä kioskilla ostamassa tupakkaa. Kului kaksi viikkoa eikä miehestä kuulunut mitään. Sitten hän soitti.

- Olen Veikko Ennalan kanssa Rio de Janeirossa.

Aviomiehestä tuli sittemmin ex, tuskin kuitenkaan tämän yhden karkuretken takia.
Ja Veikko Ennala oli muuten loistava kirjoittaja, yksi parhaista. 

Vanhuuden oireita

Olen koko kesän säilönyt yöpöydälläni Instrumentariumin tarjouskuponkia. Siinä luvataan, että Plussa-kortin haltijat saavat silmälasinkehykset eurolla, kun ostavat koko lasit. Tarjous menee umpeen viikon päästä ja tänään sain niin paljon toimeksi, että kävin tilaamassa itselleni ajan Laitilan Instrusta näöntarkastukseen.

Olisin tarvinnut laseja jo monta vuotta sitten. Tai olen tarvinnut ja hankkinutkin, Tiimarista. Minulla on monta paria lukulaseja, toinen toistaan kamalamman näköisiä. Nytkin minulla on yhdet päässä kun en kerran näe enää lukea enkä kirjoittaa ilman. Enkä enää kunnolla näillä tiimarilaseillakaan ja sen takia nyt hankin kunnon rillit.

Miten se on ollutkin niin vaikeaa. Olen selittänyt itselleni ja muillekin, että olen niin nuuka, etten millään raaski pistää isoa summaa niin olemattomaan asiaan kuin silmälasit. Se on osa totuutta, mutta ei kaikki. Suostun haparoimaan hämärässä, arvailemaan, mitä eteeni työnnetyissä kaavakkeissa lukee, lykkäämään tekstiviestin lukemista tuota tuonnemmaksi ja ostamaan ruokapakkauksia, joiden sisällöstä minulla ei ole täyttä varmuutta siksi, etten tahdo tunnustaa tulevani vanhaksi.

Silmälasit ennakoivat tukisukkahousuja, hammasproteeseja, inkontinenssia sekä sosekeittoa ja tuolijumppaa vanhustenkerhossa. Ne ovat ensimmäinen askel tielle, jolle kukaan ei halua lähteä.

Mutta nyt olen nöyrtynyt ja huomenna kymmeneltä menen optikolle. Sitten onkin ajettava Turkuun, sillä syyspuolen ensimmäinen juttupalaveri on iltapäivällä.

Ihana, vapaa kesä alkaa olla ohi. Yritän vielä olla täällä maalla mahdollisimman paljon, voinhan tehdä töitä täältäkin käsin. Yrittää ainakin.

Laitan vielä muutaman tänään otetun kuvan.

   Sanoin täällä joskus aikaisemmin, etten kehtaa laittaa kuvaa uudesta perennaistutuksestani, koska se näyttää niin hölmöltä. Tässä se nyt kuitenkin on, molemmista suunnista kuvattuna. Ja nyt tämä viime syksynä tehty istutus on jo paremman näköinen. Istutin siihen 86 kasvia. Kaikki taisivat selvitä talven yli.

Kesäkukat ovat parhaimmillaan. Keittiön ikkunoiden takana olevissa koreissa on ahkeraliisoja ja maahumalaa. Vaikka maahumala on vihon viimeinen kiusa puutarhassa, siitä tulee tosi nätti kukkalaatikoissa.

Edessä olevassa penkissä on särkynyt sydän, kuunliljoja ja kevätpikkusydämiä. Viimeksi mainitut näyttivät menneen huonoon kuntoon aivan yllättäen, vaikka niiden pitäisi vielä tässä kohtaa kesää voida hyvin. Kun katsoin tarkemmin, näin, että suuri osa kasveista oli poikki. Ja samassa muistin, että olin edellisenä päivänä naureskellut Nonnalle, joka seisoi keskellä penkkiä ja heilutti innoissaan häntäänsä kun oli löytänyt puskista jotain tosi kiinnostavaa. Eipä tullut yhtään mieleen, että koira voi tehdä pahaa jälkeä kukkapenkissä.

Nonna on nyt syönyt lääkkeensä kiltisti. Sulatejuusto toimii tässä asiassa hyvin, sinne saa pillerin näppärästi piiloon ja koira nielaisee ahneuksissaan juuston kokonaisena. Lääke annetaan kaksi kertaa päivässä.

Näin. Koiralla on inkontinenssi ja minulla silmälasit. Ehkä se on kumminkin näin päin helpompaa.