Etsijä löytää ja saa lahjan

Alan olla lopen kyllästynyt siihen, että avaimeni ovat tuon tuostakin hukassa.

Olin pakannut tavarani maalle lähtöä varten, siivonnut kotona tiskipöydän ja laittanut kenkäni järjestykseen eteisessä. Kaikki oli valmiina, ei muuta kuin avaimet mukaan ja menoksi. Ja sitten niitä avaimia ei tietenkään ollut missään. Ei taskussa, ei eteisen lipaston päällä, ei kassin sivutaskussa eikä avainnaulakossa. Jo kauan sitten olen nöyrtynyt etsimään myös kaikki epätodennäköiset paikat kuten jääkaapin, tiskikoneen ja roskiksen, mutta ei niissäkään.

Voisiko joku keksijänikkari kehittää avaimet, jotka palaavat itsekseen asemapaikalleen? Ei pitäisi olla vaikeaa, mallia voi ottaa itsestään työskentelevästä ruohonleikkurista, joka osaa mennä lataamaan itsensä kun tuntee siihen tarvetta.
Olisi aika mukavaa olla täysin huoleton, puuhastella niitä näitä ja sivusilmällä panna merkille että kas, tuossahan avaimeni ryömivät kohti kotiasemaansa, olinkin jo vähän kaipaillut niitä.

Vaihtoehto on jalkapallon kokoinen, neonvärinen ja soiva avaimenperä, mutta se ei ole yhtä käytännöllinen.

Ne avaimet olivat sitten toisen kassin sivutaskussa, yhdessä silmälasieni kanssa. Juuri siellä, missä oli tarkoituskin.

Maalla minua odotti sydäntä lämmittävä näky.

Raine oli viikon mittaan tehnyt polttopuita. Ilman, että minä olin sanonut asiasta mitään. Ja tätä osaan totta vie arvostaa!

Asia on nimittäin niin, että tässä polttopuuasiassa jouduin huomaamaan olleeni perusteellisen väärässä. En ymmärtänyt asiaa niin kauan kuin asuimme vain kaupungissa, mutta kun ostimme Vanhan Maatilan, se selvisi minulle ja valehtelisin, jos sanoisin, etten ollut järkyttynyt.

Olin erehtynyt kuvittelemaan, että kaikki miehet rakastavat polttopuiden tekemistä, että se jos mikä on miehelle sopivaa askaretta. Kun vain antaa niille moottorisahan käteen, näyttää suuntaa puupinolle ja päästää irti, jatko sujuu itsestään. Kunhan vielä muistaa ruokkia miekkosen säännöllisesti ja ottaa yöksi sisälle niin puupinot kasvavat silmissä.

Eihän se niin ollut. Miehet näköjään rakastavat yleisesti yhtä kiihkeästi polttopuiden tekoa kuin naiset leipomista ja ruoanlaittoa.

Ja nyt siis täällä on ahkeroitu puiden kanssa.  Parempaa nimipäivälahjaa en olisi voinut saada.

Kiitos vielä muillekin, jotka muistivat nimipäiväni!

Hyviä uutisia

Kävin luuntiheysmittauksessa tänään ja tulokset olivat hyviä. Luitteni kunto on parantunut, osittain jopa huomattavasti. Nyt arvot eivät enää olleet osteoporoosin puolella.

Lääkärini ohjeisti minua nyt siten, että jatkan tutun sunnuntailääkkeeni ottamista vielä vuoden. Sitten saan jättää sen ainakin vuodeksi ja sen jälkeen katsotaan jatkoa. Mitään pysyvää parantumista ei tietenkään ole tapahtunut, mutta ei huononemistakaan.

Osteoporoottiset luut eivät vahvistu itsestään. Tarkoitan sitä, että on turha odottaa jotain ihmeparantumista, jos ei tee aktiivisesti mitään. Uskon, että aika tunnollisesti ottamani lääke on suurin syy hyviin tuloksiin. Olen myös syönyt kalkkia ja d-vitamiinia ja liikkunut aika paljon.

Mittaus tehtiin lääkärikeskus Pulssissa ja se maksoi lääkärin lähetteellä 76 euroa. Itse toimenpide on helppo ja täysin kivuton. Ainoa ikävä puoli siinä on se huvittava kostyymi, jossa kuvattava joutuu esiintymään: omat alusvaatteet ja halvat tarralenkkarit talon puolesta. Mieluusti olisin kuvissa vähän nätimpänä, mutta aina ei voi valita.

Kerron näistä taas näin tarkkaan siksi, että joku teistä on mahdollisesti nyt menossa ensimmäistä kertaa tutkimuksiin tai kaipaa muuten tietoa.

Tämä oli päivän hyvä uutinen. Huonoja ei ole. Joten lyhyestä virsi kaunis; palaillaan huomenna. 

Löysin sisäisen insinöörini ja lähdin puistoon

Valtava tekninen läpimurto tapahtui tänään: osasin ihan itse etsiä uudet kanavapaikat televisioon. Ja kun vielä onnistuin vaihtamaan profiilikuvani, olenkin jo melkein valmis insinööri.

Muuten kyllä harmittaa se, että television kanavapaikkoja pitää mielivaltaisesti muutella ja tuottaa ihmisille vaivaa. Olisivat ne vanhatkin kelvanneet. Ja sitten käy vaikka niin kuin taannoin eräässä turkulaisessa kodinkonekorjaamossa: muuan daami toi radionsa korjaamoon ja kertoi, että sieltä ei kuulu mitään.

- Rouva hyvä, kyllä me voimme sen tännekin ottaa, mutta kai te tiedätte, että nyt on menossa radiolakko, korjaaja sanoi.

Se rouva en ollut minä ja tästä on jo paljon aikaa. Ei kai radioita enää korjata missään.

Kuvittelin aamulla, että saisin tänään paljonkin aikaiseksi. Tulokset jäivät kuitenkin varsin vähäisiksi. Tein vähän töitä ja opiskelin vähän eikä kummastakaan tullut juuri mitään. Kävin myös koirapuistossa ja siellä oli sentään mukavaa, koiralla ainakin.

Isompi koira on meidän Nonna, pieni vuoden vanha norwichinterrieri. Pikkukaveri pääsi töppöjaloillaan yllättävän ketterästi lujaa juoksevan Nonnan perässä. Se näytti hauskalta, aivan kuin pölyhuisku olisi pomppinut pitkin puistoa.

Iso-Heikkilän koirapuisto on aika iso ja siitä hyvä, että siellä on kentän lisäksi myös metsää. Koirilla on siten monipuolista maastoa juoksennella. Huono puoli on se, että usein puistossa joutuu olemaan yksin. Parhaiten siellä tapaa muita koiria joskus neljän-viiden jälkeen iltapäivällä, kun ihmiset pääsevät töistä ja tulevat ulkoiluttamaan lemmikkejään.

Nonna tulee puistossa melkein kaikkien kanssa hyvin toimeen. Vain samankokoisille nartuille se saattaa äristä mutta ei sitäkään aina. Nonna on hyvä leikkikaveri, sillä se jaksaa juosta ja leikkiä ja on iloinen ja hyväntahtoinen.  Siis puistossa ja vapaana, kadulla remmissä se on ihan toinen koira.

Käyn puistossa aika usein ja olen tavannut siellä paljon erilaisia koiranomistajia (en sentään aina ole yksin). Jotkut ajavat autolla aidan taakse, tyrkkäävät koiran portista sisään, polttavat yhden tupakan ja kutsuvat sitten koiransa takaisin autoon ja ajavat tiehensä. Silloin aina toivon, ettei se olisi sen koiran pääulkoilu sinä päivänä.

Sitten on todellisia koiraharrastajia, jotka puuhailevat koiriensa kanssa vaikka missä aglilityissä ja tottelevaisuuskoulutuksissa, näyttelyistä puhumattakaan. Heidän koiransa ottavat kadehdittavan hienosti kontaktia omistajiinsa ja ovat hyvin hoidettuja.

Joillakin taas ei ole minkäänlaista auktoriteettia koiriinsa. Kun eläimet pääsevät vapaiksi, ne ottavat vapaudestaan kaiken irti ja viis veisaavat omistajan kutsuista. Kotiinlähtö on aina suuri esitys: omistajaparka jahtaa koiraansa pitkin puistoa ja saa sen kytkettyä vasta sinnikkäiden yritysten ja nameilla houkuttelun jälkeen.

Muutamilla on tapana huudella koiransa nimeä koko ajan. Huli tai Puli ei saisi ottaa askeltakaan, ei missään nimessä leikkiä rajusti, ei juosta kauas eikä lähellekään eikä ylipäätään olla koira. Mitä koira sitten ymmärtää siitä, että se kuulee omaa nimeään jatkuvasti? "Puli! Puli! Puli! Pulipuli!" Ei se varmaan mitään siitä ymmärrä, mutta kaipa se on siihen tottunut.

Kaupunkilaiskoiralle koirapuisto on ainoa paikka, missä voi juosta vapaana. Yritän omalta osaltani käyttää puistoa ja pitää sen siistinä jotta meillä olisi jatkossakin paikka, minne suunnata päivälenkillä. Olen käynyt muissakin Turun koirapuistoissa, mutta Iso-Heikkilän puisto on paras niistä.

Sillä aikaa, kun koirat leikkivät, me koirien emännät juttelimme niistä. Kävimme läpi kullanmurujen luonteenpiirteet, allergiat, vatsantoiminnat ja ruokavaliot.
Ihan samaan tapaan kuin äidit hiekkalaatikolla.

Me ollaan ihan pihalla kaikki

Päivän liikunta-annos on varmasti riittävä. Tein iltapäivällä ensin pitkän lenkin vain huvin vuoksi ja päätin sitten vielä mennä kävellen yliopistolle. Täältä Ruusupensaan takaa katsoen yliopisto on toisella puolen Turkua.

Kun en ollut aikaisemmin taittanut ko. matkaa kävellen - tai olen, mutta en ottanut aikaa - en tiennyt, kuinka kauan minulla menisi siihen. Nyt tiedän, että kolme varttia riittää. Neljäkymmentä minuuttia on liian vähän, se tuli todistettua.

Matkalla tuli mieleeni, että jotain evästä olisi hyvä olla mukana, syömisestä oli jo aikaa ja pitkä ilta olisi edessä. Mietin reittiäni ja mahdollisuuksiani poiketa jonnekin ostamaan jotain pientä ja terveellistä ja ehtiä silti ajoissa luennolle. Totesin mahdollisuuteni varsin vähäisiksi, kunnes tulin kauppatorille ja näin, että siellä oli vielä yksi hedelmäkoju auki. Kiersin sen kautta, otin kaksi kotimaista omenaa ja kysyin, mitä ne maksavat.

- No ei nuo mitään maksa, ota maistiaisiksi, myyjä vastasi.

Enhän minä nyt ilmaiseksi sentään. Myyjä ilmoitti hinnaksi kymmenen senttiä, mutta kun minulla ei ollut euroa pienempää rahaa, sulloin kassiini useampia omenoita ja annoin euroni kiltille myyjälle.

Tuomiokirkkotorin kohdalla tajusin, etten millään ehdi ajoissa.

Mikä ei kuitenkaan estänyt minua napsimasta näitä kuvia, kun kerran olin päättänyt sen tehdä. Tosin kuvakulmia tai juuri mitään muutakaan en ehtinyt miettiä, kun pyyhälsin pitkin Piispankatua...

 ...kiipesin Henrikinkatua ylös...

 ...ja puuskutin lopulta rappusia Luonnontieteiden talon neljänteen kerrokseen.

Myöhästyin vain pari minuuttia, eikä luento ollut ehtinyt vielä alkaa.

Tänään etsimme muun muassa labiaalisia vokaaleja ja palataalisia nasaaleja ja käsittelimme ei-identtisiä sonorantteja ja frikatiiveja. Luennoitsija pahoitteli sitä, että tehtävät olivat niin lapsellisen helppoja ja perusteli sitä sillä, että nämä yksinkertaiset jutut on parasta harjoitella tällä tavalla.

Niinpä.

Luentotauolla  tunnustin kurssikavereille olevani ihan pihalla. He sanoivat tuntevansa samoin. Jotenkin aistin hetkessä jopa kollektiivista kiitollisuutta siitä, että kukaan ei ollutkaan yksin pihalla olon kanssa.

Mutta nyt kiiruhdan avaamaan television, unohdan kaikki työt ja opiskelut ja uppoan nettideittailun ihmeelliseen maailmaan. "Klikkaa mua" on alkamassa!

Vanhoja luitani ei colata

Aamun lääkärireissusta ei ole mitään tuloksia kerrottavana, sillä sain ajan luuntiheysmittaukseen torstaiksi. Sitten tiedetään, voidaanko lääkitys jopa lopettaa vähäksi aikaa vai pitääkö turvautua järeämpiin tuotteisiin.
- Mitään ihmeparannuksia tässä taudissa ei tapahdu, lääkäri sanoi ja ilmoitti, että osteoporoosilääkitys tulee joka tapauksessa olemaan osa minun elämääni aina.

Luuntiheysmittaus, DEXA, on ainoa luotettava keino selvittää, mikä luiden kunto on. Kun se tehdään muutaman vuoden välein ja mielellään samalla koneella, voidaan nähdä, onko menty parempaan vai huonompaan suuntaan. Suomessa on vielä hetki sitten ollut myös yksi laite, jolla verinäytteestä on voitu selvittää, mitä luissa tapahtuu ja millä vauhdilla. Tämä laite oli Turun Yliopistollisessa Keskussairaalassa, mutta se tuhoutui taannoisessa tulipalossa. Uutta ei hankita, tiesi lääkärini.

Kysyin, onko osteoporoosista jotain uutta tietoa sitten viime käyntini. Uusia lääkkeitä on keksitty, mutta mikään niistä ei paranna luukatoa.

Tiesin, että tupakointi, vähäinen liikunta, riittämätön d-vitamiinin saanti, kortisonilääkitys ja kova kahvinjuonti ovat pahaksi luille. Nyt kuulin, että myös colajuomat ovat sitä, lääkäri nimitti niitä oikeiksi luumyrkyiksi.

Silläkin uhalla, että olen vaivojani valittava pahainen mummo, aion kertoa jatkossakin mitä luilleni kuuluu. ja toivon, että otatte selvää omistanne.

Asiasta toiseen. Minulle soitettiin tänään Lastentautien Tutkimussäätiön asioissa. Menossa on rahankeräys, johon minun toivottiin osallistuvan.

- Voitte lahjoittaa joko 40, 60 tai 80 euroa, soittaja kertoi.

Minä en tämmöistä ymmärrä ollenkaan. Jos hyvän hyvyyttäni osallistun johonkin keräykseen, niin haluan totta vieköön itse päättää, kuinka paljon lahjoitan. Tämän myös kerroin soittajalle.

- Jaa-a, hän vastasi. Minä en voi tälle mitään, minä olen vain tällainen soittelija.

Harmi. Koska hän oli vain soittelija ilman valtuuksia ja minä potentiaalinen lahjoittaja joka en kuitenkaan halunnut lahjoittaa 40, 60 enkä 80 euroa vaan jotain muuta, lahjoitus jäi tekemättä.

Vähän samanlainen juttu sattui kesällä Laitilan Hesburgerissa. Kävin ostamassa itselleni hampurilaisen ja ranskalaiset. Nuori kesätyöntekijä otti tilaukseni ja kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes ilmoitin ottavani ruoan kanssa vettä. Kassaa naputellut käsi pysähtyi ja nousi korvalliselle.

- Niin mutta kun tähän tulee cokis.
- Niin mutta kun minä en juo limonadia ruoan kanssa, vastasin.
- Mutta se tulee tähän, kesäpoika intti.

Nämä ovat vissiin jotain luonnonilmiöitä, ennalta määrätyt keräyssummat ja limonadit jotka tulevat vaikka ei tahtoisi.
Minkäs siinä sitten ihminen mahtaa.

Mutta en siltikään ottanut sitä cokista. Maksamaan taisin joutua.

Kuinka meillä on näin siistiä?

Ruusupensaan takana lämpiää sauna. Pöllämystynyt emäntä istuu kirjoittamassa ja yrittää muistella, milloin on viimeksi käynyt kotona ja miksi ihmeeessä täällä on niin siistiä. Ajatella, en tosiaan muista, siivosinko ennen maalle lähtöä? Ja jos, teinkö oikein suursiivouksen vai mitä mahdoin?

Tällaista tämä nyt sitten on: kun ei ole enää lapsia kotona, siellä näyttää juuri siltä miltä siellä näytti, kun lähdin. Outoa. Todella outoa.

Viikko - tai kauanko menikään - maalla ei sujunut ollenkaan niin tehokkaasti kuin kuvittelin. Kukkapenkkiprojektinikin jäi pahasti kesken.

 

Otin kuvan viime töikseni ennen lähtöä Turkuun. Viikon aikana sain kaivettua kasvit ylös penkistä ja tasattua tuon reunan. Aion upottaa suoriin reunoihin kestopuureunukset, joista yksi on jo mallina. Ei se sieltä sitten enää näy, kun kasvit taas kasvavat penkissä.

Etualalla näkyvä  ruusupensas saa jäädä paikoilleen. Haluaisin rakentaa sen ympärille luonnonkivistä jotain, mutta vielä en tiedä, mitä.

Asiasta seuraavaan. Huomenna minulla on vähän jännittävä aamu, sillä menen tapaamaan osteoporoosilääkäriäni. Sen seurauksena päädyn luultavasti taas luuntiheysmittaukseen, sillä viime kerrasta on ainakin kaksi vuotta aikaa. Tosin on ihan mahdollista, ettei mittaus järjesty vielä huomenna.

Minusta on tärkeää puhua osteoporoosista, sillä se jäytää niin monien ihmisten luita ilman, että nämä itse tietävät siitä mitään. Kannustan mitä lämpimimmin kaikkia käymään luuntiheysmittauksessa! Jos hyvä tuuri käy, ns. kantapäämittaukseen voi päästä vaikka ilmaiseksi jossain messuilla tai apteekkien teemapäivillä. Itsekin menin joillakin messuilla tuollaiseen mittaukseen kun ilmaiseksi sai vaikka en mitenkään osannut odottaa, että minun luissani olisi jotain vialla. Sitä tietä sitten päädyin lääkärille ja tarkempaan mittaukseen ja sain osteoporoosilääkityksen. Ilman tuota - pakko sano onnekasta - sattumaa en nytkään tietäisi osteoporoosistani mitään. En ennen kuin vaikkapa selkänikama luhistuisi tai ranneluu napsahtaisi poikki kun yrittäisin hakata saunapuita.

On helppo tuudittautua siihen uskoon, ettei minua mikään voi vaivata, koska tunnen itseni täysin terveeksi. Juuri sen takia osteoporoosi on niin salakavala tauti, se ei ilmoittele itsestään millään tavalla ennen kuin joku paikka menee rikki. Sitä parempi, mitä aikaisemmin se löydetään, sitä enemmän voidaan tehdä. Tämän asian kanssa ei kannata pistää päätä pensaaseen.

Tuliko selväksi? Että nyt sitten vaan mittauttamaan omia ja tyttärien luita.

Vielä yksi juttu: olen yrittänyt vaihtaa profiilikuvaani. Olen itse yrittänyt ja kun en onnistunut, pyysin apua kuopukselta. Hänkään ei osannut, joten tilanne on vakava. Tähän mennessä olemme onnistuneet vasta saamaan vanhan kuvan pois. Mahtaako kenelläkään olla kokemusta asiasta ja hyviä neuvoja? Ne olisivat nyt kovasti tarpeen.

Suhde äitiin on aina vaikea

Luen parhaillaan Reko ja Tiina Lundánin kirjaa Viikkoja, kuukausia.  Se on tosikertomus kirjailijasta, joka sairastuu syöpään ja kuolee siihen, Reko Lundánin oma tarina.

Olen vasta puolessa välissä, mutta luin tänään luvun, joka antoi aiheen tämän päivän kirjoitukselle. Siinä kirjan naiskertoja, Minna, kuvaa kohtauksen itsensä ja äitinsä välillä. Äiti on aina valmis siirtämään omia menojaan tullakseen lastenvahdiksi, äiti löytää roskiksista tavaroita, joita tytär voi hyvinkin tarvita, äiti tuo pakastimen täyteen marjoja ja etsii ihmeparantajan sairaalle miehelle. Tytär ei oikein tykkää äidin hääräilyistä, mutta ei saa suutaan auki ennen kuin perheen ahdistava tilanne saa maljan kuohumaan yli äyräittensä. Sitten huudetaan ja itketään ja kadutaan vähän ajan päästä.

Kohtauksessa oli jotain kovin tuttua. Väitän, että sitä samaa tapahtuu aika monessa perheessä.
Nyt ymmärrän molempia osapuolia kun nuorempana olisin ymmärtänyt vain tytärtä.

Minunkin äitini oli aina valmis siirtämään omia menojaan tullakseen lastenvahdiksi. Hän siivosi ja laittoi ruokaa ja teki kaiken aina paljon tehokkaammin kuin minä itse. Hän oli aina valmis antamaan vähästään ja mainitsi sitten lämmittäneensä itselleen samaa makkarasoppaa kolme päivää peräkkäin. Hän oli niitä naisia, joiden kuolinilmoituksiin laitetaan värssy "Et mitään pyytänyt vaan kaikkesi annoit".

Olinko minä kiitollinen? Ehkä joskus, mutta usein olin raivoissani. Olin tietysti kiitollinen, jos olin itse pyytänyt apua ja saanut sitä. Mutta raivoissani, jos minulle tyrkytettiin kysymättä jotain, jota en halunnut ja josta sitten kuitenkin olisi tarvinnut olla kiitollinen. Ei sellaisen uhrautumisen edessä voi muuta kuin olla raivoissaan. Nytkään en voi sanoa muuta, kuin että hän teki hyvän hyvyyttään minun edestäni valtavasti asioita, joita en olisi ansainnut ja joista en osannut tuntea kiitollisuutta.

Mutta nyt alan itse olla siinä asemassa, missä oma äitini näitä uhrauksiaan teki. Osaanko olla viisaampi, toimia paremmin? Olen jotenkin ollut huomaavinani, että vaikka meillä keski-ikäisillä naisilla olisi yhtä ja toista sanottavaa omista äideistämme, me luulemme itse olevamme eri asemassa. Mehän olemme järkeviä, nykyaikaisia naisia, joilla on hyvä suhde omiin lapsiimme. Lapsemme suorastaan odottavat, että me soittaisimme, tupsahtaisimme oven taakse, toisimme yllätyslahjoja ja tarjoaisimme itseämme seuraksi sinne ja tänne.

Tai jos kuitenkin on niin, että omat tyttäremme ja poikamme ruotivat meidän huonoja puoliamme ystäviensä kanssa yhtä kiivaasti kuin me aikoinamme. Huonoja puolia, joita riittää ja riittää.

Kyllä on vaikea tietää, miten pitäisi toimia. Sydän käskee huolehtia ja ottaa selvää, järki käskee pitää suun kiinni ja pysyä loitommalla. Perhelehtien lukijapalstoilla on jatkuvasti katkeria kirjoituksia, joissa joko aikuiset lapset valittavat, että vanhemmat eivät enää välitä tai vanhat vanhemmat valittavat, että aikuiset lapset joko eivät välitä tai haluavat koko ajan ja uuvuksiin asti jotain. Ole siinä sitten järkevä ja mieliksi kaikille.

Sen ainakin tiedän, että olisin niin halunnut oman äitini elävän enemmän itselleen. Olisi ollut mukava tietää, että hänellä olisi ollut hauskaa ystäviensä kanssa ja kiinnostavia harrastuksia ja omia menoja, joista ihan mielelläni olisin sitten myöhemmin kuullut. Olisin ollut onnellinen tietäessäni, että hän olisi ollut onnellinen. Ikävä kyllä minä taisin tuoda aika vähän onnea hänen elämäänsä.

Lundánien kirja on synkkä, sen tiesin jo silloin, kun lainasin sen. Ei pitäisi lukea niin synkkiä kirjoja, tulee itsekin ihan synkäksi. On tosi kurjaa pohtia jotain äitisuhdetta sitten, kun se toinen osapuoli on peruuttamattomasti poissa.
Joten te, joilla äiti tai isä vielä on tässä maailmassa, miettikää nyt, mitä haluaisitte heille sanoa. Ja sanokaa se sitten.