Rakastan kaikkia Suomen kirjastoja ja kaikkia muitakin

Meidän piti mennä tänään uimaan, mutta ilma muuttui niin pilviseksi, ettei enää huvittanutkaan.

Vanha Maatila ei ole mikään rantamökki, mutta onneksi Särkijärven mainio uimaranta on lähellä. Siellä on tosi mukava, pitkälle matala ranta, jossa pientenkin lasten on hyvä polskia.

Uimareissun sijasta teimme taas retken kirjastoon. Viimeksi kävimme siellä eilen, mutta lapset olivat jo lukeneet kaikki lainaamansa kirjat.

Rakastan kirjastoja. Kirjastot edustavat ehdottomasti elämässäni kaikkea hyvää, kaikki kirjastot, joissa olen käynyt. Laitilan kirjasto on melko uusi, kaunis rakennus ihan keskustassa. Siellä on hyvä kirjavalikoima, iso lukusali ja ystävällistä henkilökuntaa. Joskus, kun haluan vähän hemmotella itseäni käyn kirjaston vessassa ihan vain siitä ilosta, että saan pestä käteni hanasta tulevalla lämpimällä vedellä.

Kirjastossa kuuluu olla hiljaa. Minun mielestäni. Olen kuitenkin mielipiteeni kanssa aika yksin, sillä tavan takaa joku kailottaa täyteen ääneen hyllyjen väleissä. Liian äänekkäästä kännykän käytöstä varoitetaan, mutta ei olisi liikaa, vaikka yleisestä hiljaa olemisesta vielä muistutettaisiin. Kun nyt kerran kaikille ei pälkähdä päähän, että kirjoihin ja lehtiin uppoutuneet ihmiset saattaisivat arvostaa lukurauhaa.

Kirjaston jälkeen söimme jäätelöä.

Mansikat on tuosta omasta mäensyrjästä poimittu. Ihmettelen, etteivät linnut ole käyneet syömässä houkuttelevan punaisina paistavia marjoja. Onko niistäkin tullut niin kranttuja, että vain puutarhamansikat kelpaavat? Räkättirastas on ainakin tehnyt pesänsä mahdollisimman lähelle minun pientä mansikkamaatani, ikään kuin ollakseen parhaissa asemissa sitten, kun tulee valmista.

Nonnakin rakastaa jäätelöä. Siis rakastaa todella. Se tulee ylenpalttisen iloiseksi kun huomaa, että ihmiset ovat aikeissa avata jäätelöpaketin. Eihän sille raukalle jää muuta kuin pelkkä pahvi, mutta jotkut osaavat tosiaan iloita vähästäkin.

Satuja ja tosielämän sattumuksia

Huomasin, että lukijani, jotka ovat ilmoittautuneet etusivulla, ovat kadonneet. Vannon, etten ole tahallani hävittänyt teitä mihinkään! Tämä on taas näitä tekniikan temppuja, joiden edessä olen täysin aseeton.

Hain lastenlapset uudestaan tänään tänne maalle, joten nyt ei ole luvassa pitkiä lurituksia. Luimme äsken iltasaduksi tarinan epäonnisesta possusta, joka lähti surkealla autonrämällä kaupunkimatkalle ja oli joka toisella sivulla suurissa vaikeuksissa. Porsasparka olisi kävellyt perille monta kertaa siinä ajassa, minkä joutui korjailemaan milloin puhjennutta rengasta, milloin kiehuvaa jäähdyttäjää. Lopulta kelvoton kulkupeli sananmukaisesti levisi tielle aivan kuten minulle kävi kerran ihan elävässä elämässä: muinainen rättisitikkamme, jolla juuri olin ajanut kotiportista sisään sanoi HUOOHhhh... samalla kun sen pyörät lakosivat alta.

Eilenkin oli hauskaa, kun pääsin uittamaan hevosia. Matkasimme tallilta pellon reunaa ilman satuloita ja paljain jaloin ja tulimme takaisin vaatteet märkinä. Matkan varrelta tarttui kukkia varpaitteni väleihin ja vähän harmitti, kun ei ollut kameraa saatavilla, oli se jotenkin niin kesäistä. Nämä ovat tällaisia pieniä suuria iloja, joista jää jotain mukavaa muisteltavaa.

Naapuri on nyt paalittamassa heiniään. Traktorin pörinää lienee odotettavissa vielä useamman tunnin, toivottavasti lapset saavat unta siitä huolimatta.

Nuo ihanat emännät

Naapuri ei aloittanutkaan heinien paalittamista vielä eilen, vaikka luulin. Heinät on nyt käännetty ainakin kolme kertaa ja mikä on käännellessä, kun on hyvä heinäpouta.

Mainitsin eilen Pekka Herlinin elämäkerran. Tässä on se kansikuva, jossa Herlin näyttää isäni kaksoisolennolta.

Tuo toinen kirja, Emäntävoimaa, on koottu vuonna 2009 päättyneen Moninainen emäntä -kirjoituskilpailun sadosta. Siinä, missä Koneen ruhtinas oli paikoin työlästä luettavaa, Emäntävoimaa tempaisi mukaansa ensi hetkestä.

Olen ennenkin sanonut, että arvostan kovasti maatilojen emäntiä. Arvostukseni ei ainakaan laskenut, kun luin emäntien omia kertomuksia. Tarinat olivat erilaisia, mutta niistä kaikista kuvastui valtava ahkeruus ja sinnikkyys, jota emännän työssä tarvitaan. Yksi kirjoittajista on täältä Laitilasta, Saloniemen juustolan emäntä Riitta Saloniemi. Olen käynytkin heillä kerran, tein tilasta jutun ja pääsin paikan päällä näkemään Saloniemen työtä. Ei voi kuin ihmetellä, miten kaiken ehtii tekemään, kun hoidettavana on sentään vuohia, lehmiä, hevosia ja neljä lasta. Tila oli erinomaisen siisti ja juustola oikein kiilteli puhtauttaan. Ymmärrän tietysti, että toimittajan tuloon varaudutaan, mutta kyllähän sen erottaa, onko säntillisyys maan tapa vai onko paikkoja yritetty siistiä vain silmänlumeeksi.

Yksi yhteinen teema kirjassa oli EU ja sen vaikutus perheviljelyyn. Perheviljelmiä, sellaisia pieniä kuin tämä meidänkin Vanha Maatilamme on joskus ollut, ei enää ole. Kaikki on suurta ja aina vain suurempaa ja sittenkään mikään ei tahdo riittää. Maatalousyrittäjät turhautuvat, kun eivät enää tiedä, mistä saavat tulonsa kun tuntuu, ettei se ainakaan peruselinkeinosta irtoa. Vapaa talonpoika on kaikkea muta kuin vapaa tuottamaan mitä tahtoo. EU-byrokratia harmittaa varsinkin vanhempia tilallisia tolkuttomasti.

Eräs emäntä kuvaili, miten hän oli yrittänyt kasvattaa luomumansikoita. Sato meni piloille ja siitä tehtiin tarvittavat selvitykset EU:lle. Kuviteltujen korvausten  sijasta EU muisti emäntää 700 euron laskulla. " Ja minä kun luulin vahinkoa kärsineeni", emäntä tuumi.

Kylien tyhjeneminen tuli myös esiin. Syrjäkylillä ei ole kuin mummoja ja kohta ei niitäkään. Yhtenä houkuttimena maalla asumiseen muuan emäntä esitti sitä, että maalla joka taloudessa saisi olla yksi veroton auto. Täällähän ei selviä ilman autoa ja ajokorttia jos aikoo jonnekin mennä.

Ehdotus oli hyvä, mutta tuskin siitä mitään koskaan tulee. Maalla asumisen rajojen määrittely jo tulisi kovin vaikeaksi puhumattakaan kateudesta, jota autoverottomuus herättäisi. Monet kesäasukkaat siirtäisivät kirjansa maalle, mutta olisiko se huono asia, kun samalla kartutettaisiin kunnan verotulokassaa?

Mahtavatko kaikki maajussin morsiamiksi pyrkivät tietää, mitä ovat tahtomassa? Isännän mukana voi tulla paitsi vaativa työpaikka, myös satoja vuosia vanha tila, jonka perinteitä ei yksi emäntä ihan helposti muutakaan. Ja jos muuttaa, niin asuinpaikkaa ei ainakaan muuteta, sitä sitten ollaan siellä tilalla kun sinne on kerran menty. On paljon helpompaa naida joku kaupunkilainen levyseppä-hitsaaja, jonka perinteet mahtuvat selkäreppuun.

Mutta lukekaa ihmeessä Emäntävoimaa, jos löydätte sen kirjastosta. Siitä saa hyvää vertailupohjaa omaan elämäänsä. Kuten Riitta Saloniemi vähän provosoivasti toteaa: "En ymmärrä, miten kerrostalossa kahden lapsen kanssa voi olla liian paljon työtä?"

Rankahommista heinäntekoon

Nousin tänään  puoli kuudelta ja niinpä olin jo aamuvarhaisella hakemassa takaniityltä rankoja. Ne ovat maanneet siellä monta kuukautta, siitä saakka, kun naapurin isäntä raivasi ojan syrjää. Tein monta reissua ja raahasin kerralla niin monta ohutta koivun- ja lepänrunkoa kuin pystyin. Traktorilla homma olisi sujunut helpommin, mutta minä en ole opetellut ajamaan Fergusonia. Tai yritin kerran, mutta ei siitä mitään tullut.

Teen rangoista silppua. Silppuri on ehdottomasti emännän paras talouskalu pesukoneen jälkeen. Silppuaminen on hauskaa ja silppua voi käyttää monessa paikassa. Itse laitan sitä kompostin ja huusin väliaineeksi ja päällystän kasvimaan käytäviä. Nyt juuri tarvitsen sitä viimeksi mainittuun eniten.

En ottanut silppuria esiin vielä tänään vaan jatkoin kiviaitaprojektia. Sekin mokoma uhkaa nyt vähän paisua ajatellusta. Olen putsaillut suunniteltua aidan paikkaa vähän laajemmalti ja aina vain löytyy kaivettavaa. Saa nähdä, milloin lapioni kilahtaa muinaisaarteeseen, toivottavasti piankin. Todennäköisempää on kuitenkin, että esiin nousee yhä enemmän lasinsiruja ja vanhoja apulantasäkkejä.

Oma kahtia jakautunut maahiskiveni kukkii nyt violettina. Aikaisemmin olen laittanut tänne kuvan kun se kukki sinisenä, muutama viikko sitten.

Kävin kaupassa ostamassa koiranruokaa ja yhden leivän. En tarvinnut muuta, sillä juhannuksesta jäi paljon syötävää, vaikka laitoin sitä lapsille mukaankin. Kauppareissulla poikkesin taas Agri-Marketiin ja löysin sen poistopöydältä muurikellon 50 sentillä. Nyt ei enää puutu kuin se muuri.

Leikkasin vähän ruohoa ja siivosin marjapensaiden alustoja. Tarkastin ruusupensaani ja huomasin, että ihana neidonruusupensaani alkaa pian kukkia ja että pensaat yleensä kaipaavat mäntysuopavettä päälleen: kirvat olivat jo täydessä työssä.

Joutoaikoina kahlaan Koneen ruhtinasta, Pekka Herlinin elämäkertaa. Ei se kovin mielenkiintoinen ole kuin paikka paikoin, mutta minua huvittaa, kun Herlin on kansikuvassa ihan saman näköinen kuin minun isäni nuorena. Isästä on jopa lähes samanlainen kuva olemassa.
Oli heillä sitten yksi toinenkin yhtäläisyys, ikävä kyllä.

Naapuri kuuluu ajavan pellolleen. Hän niitti eilen karjanrehuksi kasvatetun heinän ja on käynyt jo kahteen kertaa pöyhimässä sitä. Arvasin, että sieltä tullaan tänä iltana paalittamaan. Ensin tulee isäntä ja emäntä kohta perässä toisella traktorilla. Muutaman tunnin päästä meidän suulin nurkalla on iso kasa valkoiseen muoviin käärittyjä heinäpaaleja. Näin se käy heinänteko nykyään, kahdelta ihmiseltä muutamassa tunnissa. Vanhan ajan "romanttista" heinäntekoa tuskin kaipaa kukaa muu kuin joku sellainen, joka ei ole ikinä heinäpellolla ollut.

Holtitonta juhannuksenviettoa

Mummoviikko on ohi, juhannus samoin. Paljon kaikenlaista ehti tapahtua, ahomansikat muun muassa kypsyivät.

Kävimme lasten kanssa kirjastossa ja kerran tallilla. Muuten valmistelimme juhannusta, siivosimme pihaa ja vähän taloa.

Olen aina ollut vähän huono lasten kanssa. Jotkut ovat tässä suhteessa luonnonlahjakkuuksia ja löytävät heti oikeat sanat, minä en. Olen hiukan ymmälläni niiden kanssa. Muistan hyvin, millaista oli olla lapsi ja silloin melkein kaikki, mitä aikuiset sanoivat, oli minun mielestäni joko typerää tai noloa (jokos sinulla on poikaystävä? Ai kymmenvuotiaana? Mikä sinusta tulee isona? Nytkö se jo  pitäisi tietää?)

Kaikkein pahinta oli kuitenkin silloin, kun minun ylitseni puhuttiin minun asioistani ikään kuin en olisi kuullut. Sitä on vaikea antaa anteeksi.

En siis ole luonteva lastenhoitaja, mutta yritän parhaani. Luotan siihen, että lapsille jää hyviä muistoja sellaisista tuikitavallisista asioista, joita me yhdessä teemme. Syömme yksinkertaista ruokaa, juttelemme, istumme illalla kaikki yhdessä sängyllä ja luemme kirjoja. Eikä kenelläkään ole kiire minnekään.

Mummoviikkoni huipentui hartaasti valmisteltuun juhannukseen. Siitä ei puuttunut sen paremmin tragedioita kuin surkuhupaisia käänteitäkään, mutta olipa muistorikas.

Aattona tänne saapuivat lasten vanhemmat ja kuopus poikaystävänsä kanssa. Esikoinen oli ilmoittanut ottavansa vuoden vanhan Vilma-koiran mukaan ja otti myös, vaikka varoittelin, että Nonna saattaa suhtautua aggressiivisesti.

Nonnalla oli ongelmia jo lasten tulosta. Aikaisemmin kerroin, että se on alkanut yökastelijaksi. Tämä näytti kuitenkin menevän ohi ja huokaisin jo helpotuksesta. Lirauttelu alkoi kuitenkin lähes välittömästi lasten tultua ja äityi välillä todella pahaksi. Olen saanut pyykätä koiran sohvanpäällystää ja kuivatella keittiön mattoja koko viikon.

Vieraan koiran tulo Nonnan reviirille ei sujunut yhtään paremmin. Olimme sopineet, että menemme esikoista ja Vilmaa vastaan jonkin matkan päähän tien varteen, jotta koirat saavat tutustua puolueettomalla maalla. Näin teimme.

Vilma on pieni jackrusseltyyppinen terrierisekoitus, vilkas ja ärhäkkä kuten terrierit ovat. Nonna on ainakin kolme kertaa sen kokoinen. Alussa tutustuminen näytti sujuvan hyvin ja hetken päästä rohkaistuimme päästämään koirat irti. Ne juoksivat iloisesti kohti pihaa ja me tulimme tyytyväisinä perässä.

Ongelmat alkoivat ulko-ovella. Nonna tajusi, että vieras narttu on pyrkimässä HÄNEN ovestaan ja jestas, mikä mekkala siitä syntyi! Sekunnissa koirat olivat toistensa kimpussa ja me muut, ruokakasseja ja kylmälaukkuja retuuttavat ihmiset aloimme huutaa.

- Nonna! Nonna ei, minä huusin.
- Vilma, Vilma ei, esikoinen huusi.
- Äiti, äiti, voidaanko me lähteä täältä NYT HETI, huusi Vilman pieni emäntä, joka oli mennyt täysin pois tolaltaan ja parkui kuin viimeistä päivää.

Tiimellyksen lomassa, ilman, että edes huomasin, lirauttelijakoiran maha oli mennyt lopullisesti sekaisin ja se oli käynyt tekemässä kolme vetelää kasaa keskelle pihaa. Kun siis hetken kuluttua saimme tilanteen haltuumme, meillä oli yksi vertavuotava terrieri, yksi ripuloiva iso koira ja yksi parkuva pikkutyttö joka halusi lähteä kotiin. Ja kaikki tämä ennen kuin pääsimme edes ovesta sisään.

Siinä kohtaa mieliimme hiipi aavistus, ettei tästä juhannuksesta kenties syntyisi idyllisintä mitä kuvitella saattaa.

Pääsimme kuitenkin sisään. Lapset rauhoittuivat, etsimme desinfiointiainetta ja pohdimme, tarvitaanko eläinlääkäriä vai selvitäänkö kaulurilla. Lopulta ei tarvittu kumpaakaan. Loppujuhannuksen yritimme pitää koirat vuoronperään sisällä ja ulkona ja yöksi ne laitettiin eri huoneisiin.

Juhannuksen huipentuma on tietysti syöminen. Mietimme joka vuosi, mitä nyt syötäisiin, vaikka syömmekin aina samoja ruokia. Niin nytkin. Uusia perunoita, silliä, lohta, pihvejä, makkaraa, salaatteja.

Olin ostanut ruokajuomiksi yhden puna- ja yhden roseeviinipullon, eihän tarkoitus suinkaan ollut juopotella. Kukaan muu kuin minä ei kuitenkaan halunnut roseeta ja niinpä join koko pullon yksin. Kävi niin kuin arvata saattaa, hullusti, enkä ollut yhtään kunniaksi Suomen mummoille. Rangaistus tuli sentään ankarana heti kun avasin silmäni seuraavana aamuna ja niinpä en varsinaisesti vaipunut murheeseen (enää syvempään) kun kaikki vieraat lähtivät vähän aikaisemmin kuin piti.

Vielä lähtötohinoissa sattui viimeinen välikohtaus. Olimme kaikki pihalla, vain Nonna oli jätetty sisälle. Se onnistui avaamaan ulko-oven ja syöksyi pihan poikki Vilman kimppuun. Kuopuksen poikaystävä teki kuitenkin miehen työn ja ennen kuin pikkuemäntä pääsi edes kunnolla parkumisen alkuun, nuori mies oli ponkaissut tappelevien koirien keskelle ja irrottanut ne toisistaan. Temppu oli rohkea eikä hän selvinnytkään ilman vaurioita: suussa ollut palava tupakka osui häntä keskelle nenää ja poltti siihen pyöreän jäljen. Tupakointi on vaarallista, ainakin jos osallistuu koiratappeluihin.

Jos nyt näette nuoren miehen, jolla on punoittava  vesikello nenänpäässä, suhtautukaa kunnioittavasti. Vamma on saatu epäitsekkäässä pelastustyössä eikä missään holtittomassa juhannushurvittelussa. Holtittomuudesta huolehti tänä juhannuksena mummo.   

Munamarkkinat ilman munia

Yksi Laitilan vuotuisista suurtapahtumista, Munamarkkinat, osuu tähän viikonloppuun.

Yksi? Mitähän ne muut ovat? No, mutta varmaan niitä on.

Munamarkkinat ovat ihan oikeasti iso juttu täällä, kaikki käyvät niissä, mekin joka vuosi.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, emme tienneet Laitilasta juuri mitään. En tiennyt edes sitä, että isoisäni isä oli täältä kotoisin, se on selvinnyt vasta myöhemmin. Runsaan kahdeksantuhannen asukkaan pikkukaupunki oli siis aivan uusi tuttavuus. Niinpä olinkin innoissani, kun ensimmäiset Munamarkkinat olivat edessä. Kuvittelin lapsellisesti, että siellä pääsen sukeltamaan Laitilan historiaan ja vahvistan paikallistuntemustani erinomaisella tavalla. Jonkinlaista kulttuuria, siis.

Olinpa väärässä! Laitilan Munamarkkinoilla kulttuuria edustivat jostain Andien syrjästä lentänyt ryhmä intiaanimuusikkoja  ja tummahipiäiset korukauppiaat. Muuten markkinakojuista löytyivät samat tavarat kuin kaikilla muillakin markkinoilla: lakritsaa, laukkuja, naruja ja muovipusseja ja hassuilla teksteillä varustettuja teepaitoja. Sekä paljon muuta, sillä kojuja on niin monta, että ne täyttävät koko Laitilan keskustan.

Munista ja kanoista ei ole näkynyt jälkeäkään ennen kuin tänään.

Kananpojat kiinnostivat kovasti kaiken ikäisiä.

Munamarkkinat ovat saaneet nimensä siitä, että Laitila on huomattava munapitäjä, täällä on paljon kanoja. Tai on ainakin ollut, en tiedä, miten kanataloudella nykyään menee.

Markkinoiden yhteydessä on aina Rompetori, josta voi löytää mitä tahansa. Kävimme siellä ja muutenkin markkinoilla kuopuksen kanssa, mutta tällä kertaa kova sade latisti markkinatunnelman. Rompetorilla ei päässyt paljon katselemaan myytäviä tavaroita, kun ne olivat enimmäkseen pressujen alla sadetta piilossa. Mutta muuten Rompetorit ovat loistavia paikkoja sille, joka haluaa löytää vaikkapa vanhan polkupyörän, traktorin, pappamopon, auton, vanhoja astioita tai työkaluja. Viime vuonna ostin sieltä kaksi vanhaa puutarhatyökalua, jotka minulla nyt ovat pihan koristeena. Ja mikä parasta, tinkiminen kuuluu kaupantekoon.

Rompetorilta kävelimme Tiihosen kahvilaan ja siinäpä meidän markkinareissumme olikin. Tai no, matkalla poikkesimme sentään kirpputorilla kirkon vieressä. Laitilan kirpputori on ollut aika hyvä paikka tehdä ihan oikeitakin löytöjä, tarkoitan sellaisia, jotka eivät maksa paljon. Nyt juutuin kauniin vanhan tuolin eteen. Se olisi sopinut tänne keittiöön ja ollut kovasti tarpeeseenkin. Tuoli maksoi 28 euroa mikä minusta ei ole paljon. Jätin sen kuitenkin sinne kun kuopus sanoi, että se on rempula (vaikka en ole ollenkaan varma siitä) ja kun en viitsinyt kantaa sitä mukanani. Ehkä haen sen sieltä vielä, jos hyvin käy.

Illalla tein vähän pihatöitä. Istutin vasta nyt ne kaksi päivänsineä ja yhden ruusupavun, jotka eilen ostin. Tarkoitukseni oli vain laittaa ne siihen koriin, josta eilen mainitsin ja viedä kori sitten pienen omenapuun alle. Hommasta tuli kuitenkin vähän monimutkaisempi, kun päätin ensin siistiä omenapuun alustan. Olin kattanut sen hiekalla ja kivillä ja nyt kivet eivät mielestäni olleet tarpeeksi siististi. Niinpä otin ne kaikki pois, toin vähän lisää hiekkaa ja ladoin kiveyksen uudestaan. Samalla istutin kivien lomaan muutaman helmihyasintin. Tähän puuhasteluun sain menemään ainakin kolme tuntia enkä ehtinyt katsoa edes Midsomerin murhia vaikka tarkoitus oli.

Nyt sanon näkemiin vähäksi aikaa. Blogi hiljenee noin viikoksi, sillä saan huomenna lapsenlapset tänne ja keskityn heihin ensi viikon. Palaan taas juhannuksen jälkeen.

Oikein hyvää Juhannusta kaikille! 

Puutarhakauppariippuvuudesta

Toiset eivät saa kierrettyä viina- tai vaatekauppoja, minulle puutarhakaupat ja maatalousliikkeet ovat ylivoimaisia houkutuksia. Tänäänkin lähdin muka ruokaostoksille, mutta sehän on vain surkeaa peitetoimintaa sille, että pääsee samalla vaikka Agri-Marketiin.

Ostin kaksi päivänsini-köynnöstä ja yhden ruusupavun. Aion istuttaa ne toisen kuolemaa tekevän nuoren omenapuumme alle, kaikki samaan astiaan. Sitä astiaa lähdin hakemaan Hong Kongista kun kuvittelin, että siellä olisi hyllykaupalla tavallisia saviruukkuja, mutta eipä ollutkaan. Sitten muistin, että aitassa on yksi viraton kori, jossa viime vuonna kasvatin pelargonioita. Köynnökset pääsevät siihen.

Sain Agri-Marketin puutarhaosastolta alennuskupongin joka oikeuttaa minut ostamaan heinäkuussa jotain puoleen hintaan. Ystävällinen myyjä toivotti vielä tervetulleeksi uudelleen.

- Ihan varmasti, sanoin. Ja tarkoitin sitä.

Saakohan muuten Alkon myyjä toivottaa asiakkaan tulemaan uudelleen vai katsotaanko se yllyttämiseksi? Kyllä tästäkin varmaan joku pykälä löytyy.

En ole vielä istuttanut köynnöksiäni. Ehkä teen sen vielä tänään. Päivän kuvaksi laitan otoksen polkupyörästäni.

Olen kaivanut tämän pyörän metsästä. Kirjaimellisesti. Vanhan Maatilan omassa pikku metsässä on aika paljon kaikenlaista roinaa, peltipurkkeja, pohjattomia ämpäreitä, autonrenkaita ja jopa polkupyörä. Löysin tämän jo monta vuotta sitten ja somistan sen joka vuosi kukkakoreilla. Otin kuvan tänään ja koska kukat on laitettu vain joitakin aikoja sitten, ne eivät vielä ole parhaimmillaan. Mutta ihan hyvä näinkin.

Suhtaudun polkupyörääni hellyydellä, sillä se on aikoinaan palvellut täällä tositoimissa. Kuinkahan monta kertaa joku on polkenut tämän kanssa keskustaan ja tullut takaisin kauppakassin kanssa? Ja mitä kaikkia asioita pyörän avulla on käyty toimittamassa? Pyörällä on menneisyys, kenties hyvinkin kiinnostava.

Nuoriso pyrähti äsken tänne ja nyt ohjelmassa on grillaamista ja kohta saunomistakin. Pesin iltapäivällä pienen saunamme juhannuskuntoon, kuurasin sen juuriharjalla ja mäntysuovalla ja pesin ikkunat. Jokohan tuo olisi kuivunut niin, että viitsisi mennä viemään vettä ja puita?