Uupuneen siivoojan toivotus

Ruusupensaan takana aletaan ollaan valmiita siirtymään kesäkotiin. Jos ei vielä ihan kokonaan, niin ainakin pääsiäiseksi.

Huominen päivitys tulee, jos saan upouuden nettitikkuni toimimaan kannettavassa. Jos siis minusta ei kuulu mitään, niin syy on Tele Finlandin.


Tästä päivästä minulla ei ole muuta kerrottavaa, kuin että olen siivonnut. Ei taida kiinnostaa? Siispä toivotan kaikille Iloista Pääsiäistä!

Vuorokauden vaihtuessa

Jos eilen meni myöhään, niin tänään pistin paremmaksi. Kello on vähän vaille puolen yön.

Sain päivän ansiotyöt vasta äsken tehtyä. Joskus on tällaisia päiviä, joista ei ole tulla loppua ollenkaan, vaikka kuinka takoisi näppäimistöä. Niillä on nimikin: deadline.

Ei siis pitkiä jaarituksia. Huomenna ajattelin pitää siivouspäivän kotona ja painua sitten maalle kevätsiivousta tekemään. Edessäni on parhaillaan korkea kasa pestyjä täkkejä, päiväpeittoja, verhoja ja pöytäliinoja, jotka otan mukaani.

Tilkkupeittoprojekti seisoo nyt. En vain millään ole ehtinyt tehdä sitä enkä ehdi ennen ensi viikkoa. Pari muutakin kiinnostavaa käsityöjuttua olisi mielessä ja ne pääsykoekirjatkin - ne ovat tuossa vieressäni pinossa.

Mutta nyt, ennen kuin vuorokausi vaihtuu, lopetan. Hyvää yötä.

Laukkaa ratsu reima ja unohtunut kirjailija

Päivittäminen meni vähän myöhäiseksi tänään. Tulin illan ratsastustunnilta vasta yhdeksän jälkeen, kävin pissattamassa koiran, ruokin sen ja kävin saunassa. Sitten taistelin vielä hetken kameran muistikortin kanssa. Siihen on ilmaantunut nykyään Silloin-Tällöin -toiminto ja tänään oli Tällöin-päivä, eikä se toiminut pöytäkoneessa ollenkaan. Kirjoitankin tätä kannettavalla, jossa se tuntuisi toimivan.

Haluan nimittän laittaa tämän kuvan.

Tässä on tämänpäiväinen ratsuni Fannar. Kuva on tietysti otettu Jaakkolan Islanninhevostallissa.

Kun tulin kotiin ja selvisin saunan lauteille, Raine kömpi perässä ja kysyi, miten ratsastus sujui.

- Ei se nyt oikein tänään sujunut, vastasin.
- Mitä? Eihän siinä muuta kuin kannukset kylkiin, niin kyllä lähtee, hän sanoi sellaisen ihmisen varmuudella, joka ei ole koskaan ratsastanut.
- No. Ei se olekaan ongelma. Kyllä ne yleensä lähtee, joskus aika liukkaastikin, minä sanoin.

Tänään ei vain sujunut siksi, että menin Fannarilla ensimmäistä kertaa ja siksi, etten ole kovin hyvä ratsastaja.Mutta mukavaa oli silti.

Aamulla tapasin kaksi nuorta taidealan yrittäjää. Olin heidän toimistollaan, joka sijaitsee ihan tavallisessa kerrostalossa. Talo oli minulle entuudestaan tuttu. Mukavia nuoria miehiä, vakuuttavaa työtä ja luja usko tulevaisuuteen. Sain haastattelun tehtyä ja aloin tehdä lähtöä.

- Tämä taitaa muuten olla sama rappu, jossa Anni Polva asui, sanoin.
- Ai kuka, nuorukaiset kysyivät yhteen ääneen.
- Anni Polva. Yksi kirjailija, lisäsin, kun huomasin, ettei mikään lamppu nuorukaisten silmissä syttynyt.

Tulin vähän surulliseksi. Olen kai sitten kuvitellut, että kaikki tietävät, kuka oli Anni Polva, Tiina-kirjojen äiti. Eikä siitä mielestäni ole pitkää aikaa, kun minä istuin Polvan luona kahvia juomassa ja utelemassa hänen asioitaan. Nyt siinä asunnossa asuu joku vieras ja kirjailijan pitkä ura ja elämä ovat osittain unohtumassa. Ne kuuluvat maailmaan, joka on minulle elävä ja läheinen, mutta noiden nuorten ihmisten ikäluokille jotain, josta ei tarvitse tietää.

Tuollaisina hetkinä tuntee itsensä pakostakin vähän vanhaksi.

Vapaa-ajan viettämisen taidosta, blogeista ja rakkauselämästä

Panin pisteen tälle työpäivälle ja siirryin huvittelemaan. Kirjoittajan työ on sellaista, että sitä voisi tehdä aina vain, se ei lopu. Tai siis ainakin silloin, kun joku ostaa sitä. Täytyy osata itse sanoa, että voitko ystävällisesti siirtyä viettämään vapaa-aikaa.

Tiedän kollegoita, jotka pystyvät kirjoittamaan yöt läpeensä. Minä en pysty. Kovin väsyneenä ei kykene tuottamaan mitään kelvollista. Jotkut suosittelevat tilkkasta punaviiniä luovuuden siivittäjäksi, mutta siinä vasta hullusti kävisi. Ensin tulisin kovasti humalaan ja seuraavana aamuna olisin krapulassa ja kykenemätön mihinkään. Konstit ovat vähissä, sano.

Minulle yöt ovat nukkumista varten. Se, ettei asian laita ole kaikille sama, tuli ihan äskettäin taas nähtyä. Tytär pistäytyi ystävättärensä kanssa ja minä kysyin, josko tytöt ottaisivat voileipää kahvin kanssa.

- Kiitos ei, en pysty aamuisin syömään mitään, herään tosi hitaasti, ystävä vastasi.

Uskottava oli, sillä kello oli kolme iltapäivällä.

Yritän näköjään esittää, että olen taas joku työn sankari, mutta sehän ei ole totta. Ehdin mainiosti surffailemaan pitkin nettiä Facebookissa ja Hevostallissa ja iltalehtien sivuilla. Viimeksi kuitenkin yritin etsiä kiinnostavia blogeja. Vasta nyt, yli sata päivitystä tehneenä, olen toden teolla alkanut tutkia, miten tätä hommaa olisi hyvä tehdä ja ketkä muut sitä tekevät. Edellistä en vielä tiedä ja jälkimmäisten määrä ällistyttää. Valinnanvaraa siis näennäisesti on, mutta sitten, kun blogeja alkaa tutkia huomaa, ettei niistä niin vain löydykään kiinnostavia. Useimmat blogit ovat nuorten pitämiä ja niissä käsitellään vaatteita ja lisää vaatteita. Aikuisten naisten pitämiä blogeja joissa olisi jotain muuta kuin kuvia (niitä saa olla, mutta tekstiä myös), en vielä ole montaa nähnyt. Yksi hyvä ja kaunis on Mirjamin Laulu, suosittelen. Minullekin saa suositella, jos joku tietää jonkun. Sellaisen, jota sitten kanssa oikeasti päivitetään, sillä todella monet lupaavasti ja pontevasti aloitetut blogit on päivitetty viimeksi viime vuonna jos silloinkaan. 

Kirjoista vielä sen verran, että luin Surun lapsen melkein saman tien kun sen sain. Ihan kelpo kirja, joskin se Iso Juttu, minkä takia kirja oli kirjoitettu, mahtui yhdelle sivulle. Kaksi ihmistä odottaa vuoroaan ja saa vähän aikaa odottaa, sillä nyt haluan lukea Aila Meriluodon päiväkirjat vuosilta 1975-2004. Tuo härski vanha rouva tosin saa oman rakkauselämäni tuntumaan lähinnä säälittävältä. Mutta kyllä kirjassa muustakin puhutaan.

Helmi Krohn ja Aila Meriluoto linkittyvät toisiinsa Aino Kallaksen ja Kai Laitisen kautta. Kallas oli Helmin sisko, Laitinen puolestaan on tehnyt merkittävää tutkimusta Kallaksesta ja oli onnettomasti rakastunut Aila Meriluotoon. Merkillistä, millainen kärpäspaperi Meriluoto tuntuu miesten suhteen olevan sillä ei hänessä ainakaan kuvissa ole mitään erityistä säteilyä. Ei mitään sellaista, mikä vaikkapa Kallaksesta säteili. Mutta enhän minä ole kumpaakaan tavannut luonnossa. Enkä ole mieskään.

Roskiksen kautta uurnille

Kansalaisvelvollisuus on täytetty. Samoin kasvatusvelvollisuus, sillä patistelin kuopuksen vaaliuurnille. Hän sai nyt äänestää ensimmäistä kertaa, mutta ei ollut kovin innostunut asiasta. Jouduin vetämään esiin naisten oikeudet, sen, ettei saa valittaa jos ei edes yritä vaikuttaa ja vakuuttavimman äitiääneni ennen kuin hän lupautui lähtemään uurnille.
Käytössä olisivat vielä olleet sellaiset valttikortit kuin Isänmaa, Talvisota ja Mannerheim, mutta näihin ei tällä kertaa tarvinnut turvautua.

Kuopus ei ollut kotona, joten taivuttelu tehtiin puhelimitse. Hän lupasi ilmaantua pikapuoliin. Minulle tuli kiire, sillä tajusin, että olin aamulla heittänyt hänen ilmoituksensa äänioikeudesta roskiin. Vahingossa. Roskapussi oli tietenkin jo viety.


Säntäsin pihalle tutkimaan roskiksia. Tietenkin siellä oli vaikka kuinka monta samalla tavalla sidottua Siwan muovikassia, mutta yhdestäkään ei pilkistänyt tutun näköistä tavaraa. Jouduin hälyttämään Rainen apuun, sillä hän oli vienyt roskapussin ja tiesi sentään, mihin kolmesta laatikosta oli sen pistänyt. Siinä me sitten availimme naapureiden roskapusseja kunnes löysimme omamme. Vaalipaperi oli tallessa, tosin märkänä ja rasvaisena. Vein sen sisälle ja putsasin parhaani mukaan.


- Kuin tää on näin märkä? Onkstää kaivettu roskiksesta, kuopus kysyi, kun vihdoin kotiutui.
- Eei... muuten vaan kostea, valehtelin.

Mutta nyt perheemme on äänestänyt. Olemme tehneet sen, minkä voimme.

Odotin, että tänään olisi tullut virpojia. Ostin sitä varten pussin pupun kuvilla koristeltuja suklaitakin. Pienet trullit eivät kuitenkaan olleet liikkeellä täällä päin, eivät ainakaan meidän ovemme takana.

Ei kai tämäkin toiminta ole jo siirtynyt nettiin?

Lehtijuttuja, laivaterveisiä ja vähän muuta

Päätin pitää tänään työpäivän, sillä viime viikko meni haastatteluja tehdessä enkä jaksanut enää iltaisin kirjoittaa. Paitsi tätä blogia, mutta tämä on silkkaa huvia.

Olen siis istunut tänään aika tiiviisti työpöytäni ääressä. Aamulla tosin kävin kaupungilla, kangaskaupassa. Tilkkupeittotyön seuraava vaihe on reunuksien tekeminen, sitten välivanun ja taustakankaan ompelu. Niitä kankaita kävin ostamassa. Ja tikkauslankaa, sillä tällä kertaa olen päättänyt tikata peiton käsin.

Pistin päälleni talvitakin ja sidoin vielä villahuivinkin kaulaani. Se oli tietysti ihan liikaa ja varmaan näyttikin tyhmältä, kun melkein kaikilla muilla oli jo kevätvaatteita ja päivä oli lämmin. Eurokankaasta - joka nykyisin on Wiklundin yhteydessä - eksyin vielä muotinäytökseenkin. Naisten vaateosastolla esiteltiin kevätmuotia ja näytöksen vetonaulana oli Anne Pohtamo. Ihan silkkaa uteliaisuuttani menin minäkin sinne seistä töröttämään ja hikoilemaan.

En minä muodista ollut kiinnostunut vaan siitä, miten kuntokuuri on tepsinyt Pohtamoon. Muistan nimittäin oikein hyvin tammikuisessa iltapäivälehdessä olleen jutun, jossa kerrottiin, että nyt alkaa Annen kuntokuuri. Valmentajana hänellä oli oma poikansa, jolla on alan yritys ja joka näin sai itselleen hyvää mainosta.

Vai saiko? Minun nähdäkseni mitään muutosta tammikuiseen ei ollut tapahtunut. Niin ne vain miss universumitkin vanhenevat ja lihovat, jos syövät joka päivä viinereitä, niin kuin Pohtamo lehtijutuissa kertoi tekevänsä.

Miten minä tuon lehtijutun niin hyvin muistan johtuu siitä, että lehti oli matkalukemisena kun lensimme Amerikkaan ja sitten se päätyi matkalaukkuun, josta löysin sen taas kun aloin pakata kotiin lähtöä varten. Luin lehden uudestaan, sehän tuntui siinä vaiheessa taas ihan tuoreelta.

Sain Celiltä sähköpostia tänään. Hän on miehensä kanssa edelleen laivalla, mutta lähdössä kotiin ylihuomenna. Hän tulee olleeksi matkalla kolme kuukautta ja kaksi päivää. Tapasimme toisemme ensimmäisen kerran Los Angelesin satamassa, jossa minä harhailin etsimässä oikeaa tiskiä. Cel tiesi paikat ja otti minut hoteisiinsa ja siitä tuttavuutemme alkoi.

Cel ja hänen miehensä asuvat Italiassa, vaaleanpunaisessa talossa kukkulan rinteellä, merinäköaloin. Mies on silti vannoutunut Suomen ihailija, hänen mielestään Suomi on paras ja ihanin maa missä hän on käynyt. Hän haaveilee jopa muutosta tänne. Erityisen elämyksellisenä hän muisteli hetkeä, jolloin hän seisoi kaulaansa myöten suomalaisessa järvessä ja kuunteli hiljaisuutta.

Olen muutenkin tänään palannut ajatuksissani laivalle. Turun Sanomien viikkoliitteessä oli juttu Valparaison kaupungista. Tuskin sinne kovin moni lähtee kaupunkilomalle, vaikka se jossain Kaupunkilomakohteet -sarjassa esiteltiinkin. Mutta on siellä käynyt kuuluisuuksiakin; Che Guevaran nuoruuden pitkä moottoripyöräretki ulottui Valparaisoon asti ja Darwin on tutkinut luontoa kaupungin ympäristössä sillä välin, kun Beagle-laiva odotteli kaupungin satamassa. Ja minäkin olen käynyt siellä, vaikka en kuuluisuus olekaan. Valparaiso on Chilessä.

Tavoitteeni oli saada kaikki rästissä olevat jutut kirjoitettua tänään. Se ei valitettavasti onnistunut, joten huomennakin on työpäivä. Ja vaalipäivä. Päätin jo kertaalleen, ketä äänestäisin, mutta nyt olen alkanut epäröidä. Puolue on edelleen sama, mutta mietin vielä kahden naisehdokkaan välillä. Toinen on kokenut, toinen on uusi, eikä varmasti tule vielä valituksi.

Sunnuntai-iltana ei sitten enää töitä tehdä. Silloin on istuttava television ääressä ja seurattava vaalituloksia. En muista, että tulokset olisivat koskaan olleet näin jännittäviä kuin nyt.

Posti toi tänään paketin kirjakaupasta

Posti toi tänään pienen paketin Vaisaaren kirjakaupasta. Sisällä olivat minun kirjani, Helmi Setälän (Krohn) Surun lapsi ja Kaksi ihmistä huolellisesti paperiin käärittyinä.

Surun lapsi on ilmestynyt 1905 ja Kaksi ihmistä 1909. Edellinen oli Helmille tärkeä, ellei tärkein hänen romaaneistaan, sillä siihen hän oli "enimmin pannut omaa itseään", kuten hän kirjoitti Erkki Melartinille. Mitä se käytännössä tarkoitti oli se, että Helmin ja Eemil Nestor Setälän avioliitto veteli viimeisiään ja Helmi purki koko liiton aikana tuntemaansa tuskaa kirjaan. Sieltä sen voi rivien välistä lukea, sillä eihän tuohon aikaan kirjoitettu mitään alastomia paljastuskirjoja.

"Jos te luette Surun lapsen, ja lisäätte itse sen lapsen tuskaan ja taisteluun toisen puolen lisää, niin saatte pienen käsityksen siitä, mitä minä olen läpikäynyt," Helmi kirjoittaa läheiselle ystävälleen Melartinille.

Avioliiton vaikeus piili sen fyysisessä puolessa, jota Helmi ei kestänyt. Ei ainakaan Eemil Nestorin kanssa. Myöhemmin, vielä naimisissa ollessaan, Helmi tapasi saksalaisen, perheellisen lakimiehen ja filosofin Hermann Friedmannin, johon hän rakastui ja jonka kanssa kaikki lienee ollut toisin. Siitäkään suhteesta ei tosin tullut pitemmän päälle mitään.

Fyysisyyttä sen sijaan ei kaihdettu Helmin tanskalaisen ystävättären ja tämän rakastajan kirjeenvaihdossa, johon Kaksi ihmistä pohjautuu. Helmi oli saanut kirjeet käyttöönsä ja sensuroi niitä vapaaehtoisesti, jotta kirjasta ei olisi tullut liian rohkeaa.

"Sellaista tulta ei suomalaisessa kirjallisuudessa ole yhtään. Se on paikoittain vain liiankin aistillista, ja vaikka tiedän, että ne tekisivät mainion effektin, niin en voi luopua omasta itsestäni siihen määrään, että julkaisisin vain sarjan tuollaisia kiihottavia kirjeitä," Helmi kirjoitti Melartinille.

Aloitin jo Surun lasta muutaman sivun verran. Vanhat kirjat ovat hyväkuntoisia mikä kertoo siitä, ettei niitä ole pahemmin luettu. Molemmissa on ollut omistajan nimi, jota harmillisesti on yritetty raaputtaa pois. En ymmärrä, mitä vahinkoa voisi syntyä, vaikka saisinkin tietää, että joku ainovirtanen on yli sata vuotta sitten saanut tai ostanut itselleen kirjan.

Odotin, että kirjat olisi painettu fraktuuralla, mutta molemmissa on käytetty antiikvakirjasimia eli näitä, joita nytkin käytän. Katsoin äsken Wikipediasta ja sen mukaan antiikvaan siirryttiin yleisemmin vasta 1920-luvun lopulla, joten sikäli odotukseni oli perusteltu. Fraktuuran lukeminen vaatii vähän totuttelua.

Helmi ei saanut koskaan tietää, että hänen kirjansa päätyisivät joskus nettikauppaan. Kun hän kuoli 1967 yli 90-vuotiaana, nettiä ei vielä ollut eivätkä ihmiset tienneet tietokoneistakaan juuri mitään. Mutta jos hän olisi tiennyt, hän olisi varmaan suhtautunut asiaan innostuneesti.  Hän oli laajasti ajateleva, aikaansa edellä ollut itsenäinen nainen.

Surun lapsen kansilehdellä on pieni ajatelma: "Muisto on annettu meille vain kaihoa kartuttamaan." Tosi on.