Nyt on käynyt niin, että...

Meillä on vielä täysi joulu. Aina ennen olen korjannut kaikki joulukoristeet pois loppiaisena, mutta koska Rainen kotiintulopäivä on huomenna, annoin koristeiden jäädä. Vietämme vielä pienen joulun; aion huomenna ostaa pienen kinkunkin ja paistaa sen.

Uskollinen Tipsu-tonttu saa siis yhä päivystää kuusen oksalla Ison Pallon kanssa. Molemmat ovat koristeita, jotka Raine sai pikkupoikana ja jotka on ripustettu kuuseen joka joulu. Joulujen väliset ajat kaverukset viettävät tukevassa pienessä pahvilaatikossa, jonka kyljessä lukee "Tipsu-tonttu ja Iso Pallo". 

Suunnittelin huomisen ohjelmani siten, että ehdin sekä ostaa ja paistaa kinkun että olla lentokentällä ajoissa vastassa ja tehdä pari muutakin hommaa siinä välissä.
Nyt on kuitenkin käynyt niin, että Galvestonin satamassa oli tänään sumua. Sankkaa sumua, jonka takia satama suljettiin. Se taas aiheutti sen, että Mariner of the Seas ei päässytkään kiinnittämään köysiään laituriin ajoissa mikä puolestaan johti siihen, että laivalta tänään poistuvat noin 3000 matkustajaa ynnä yksi suomalainen sähkömestari eivät pääse minnekään. Niinpä Houstonista paikallista aikaa kello 20.20 nouseva kone lentää Amsterdamiin ainakin yksi tuoli tyhjänä.

Sellaista sattuu, minkäs sille voi. Kuvittelen vain sitä kaaosta, jonka luonnonilmiö saa aikaan. Miten laivalle jääneet matkustajat käyvät kuumina infotiskillä ja hiillostavat tiskin takana olevia virkailijoita, jotka eivät mahda asialle mitään. Ja kuinka Galvestonin matkustajasataman terminaalissa odottavat uudet matkustajat hermostuvat hetki hetkeltä enemmän ja kuinka kaikki ovat huolissaan matkoistaan ja lennoistaan ja kotiinpääsystä tai loman piloille menosta ennen kuin se on alkanutkaan. Galvestonin sataman päälle laskeutunut sumu aiheuttaa jopa sen, että kinkunpaistoaika Ruusupensaan takana kaukana Pohjolassa muuttuu.

Merimiehen vaimon elämä on tämmöistä odottamista. Ennen on ollut vielä pahempaa, kun miehet olivat kuukausi- ja vuositolkulla jossain eikä tiennyt, onko mies edes elossa. Naisen elämä ylipäätään on jonkun odottamista: odotetaan miestä, lapsia, sopivaa aikaa, jotakuta syömään, odotetaan, että tapahtuisi jotain ja sitten sitä, ettei ainakaan tapahtuisi mitään.

Eikä nytkään auta muu kuin jäädä odottamaan.

 

Painettua väärinkäsitystä ei pysty oikaisemaan

Eihän kukaan vain ajatellut, että kun kirjoitin eilen vanhemmista, tarkoitin kaikkia vanhempia? En tietenkään tarkoittanut, vaikka käytinkin yleistävää ilmaisua. Tajusin vasta tänään, että joku on saattanut loukkaantua. Pitäisi aina ajatella kahteen kertaan, ennen kuin kirjoittaa ja varsinkaan julkaisee mitään, mutta malttaako sitä? Ei tietenkään.

Painettu sana on kauhean vahva työkalu.Kurjinta on se, että kun joku juttu kerran on julkaistu niin olipa se totta tai ei, se jää elämään. Virheitä voi yrittää oikaista, mutta se ei paljon auta. Joku on kuitenkin jo ottanut väärän tiedon käyttöönsä, pitää sitä oikeana ja levittää eteenpäin.

Minäkin olen monet kerrat joutunut katumaan kirjoituksiani. Joskus on naapurisopukin ollut koetuksella.

Viimeksi mainitusta on tosi paljon aikaa, joten nyt en todellakaan puhu nykyisistä naapureistani; nämä kyseessä olevat ihmiset ovat jo kauan sitten muuttaneet pois.
Kirjoitin niihin aikoihin kolumneja paikalliseen kaupunkilehteen ja olin taas nuoruuden innossa ja erinomaisen viisaana ollut vahvasti jotain mieltä jostain, joka jotenkin liittyi lasten kasvatukseen. Pari saman pihan äitiä oli kuvitellut, että tarkoitin heitä ja heidän lapsiaan. Ihmettelin, kun naiset lakkasivat tervehtimästä ja jos heidän lapsensa tulivat lähellekään meidän portaitamme, kävivät kiireesti nappaamassa nämä pois.

En enää muista, miten asia sitten tuli esiin, mutta jotenkin se tuli ja kova huuto siitä syntyi ja hyvä, kun äidit eivät käyneet kimppuuni. Minä olin ihan kauhuissani ja yritin selittää, etten ollut hetkeäkään ajatellut oman pihan lapsia eikä olisi syytäkään, mutta en saanut puhua loppuun asti kun toinen äideistä silmät raivosta leimuten kiljaisi: "Älä selitä!" ja käänsi selkänsä.

Välit eivät siitä enää lämmenneet enkä koskaan saanut tilaisuutta kertoa, mitä oikeasti olin tarkoittanut. Sitten, kun aikojen päästä toinnuin järkytyksestä, alkoi toisaalta huvittaa; pidetäänkö minua todella niin tyhmänrohkeana, että uskaltaisin kirjoittaa naapureistani?

Muuten nämä 25 vuotta täällä Ruusupensaan takana ovat olleet naapurisopujen puolesta hyvää aikaa. En tiedä, millaisissa väleissä suomalaisissa taloyhtiöissä yleensä ollaan, mutta meillä ainakin ollaan hyvissä. Täällä ei ole vaivattu poliisia eikä oikeuslaitosta rajariitojen selvittelyssä.
Tai sitten minulta on mennyt jotain ohi.

Niin ja kuvasta sen verran, että se ei ole tältä talvelta, vaikka viime yönä olikin satanut vähän lunta.

Pikkulapsi karkasi hoitopaikasta, äidin avoin tilitys

Tein reippaan kävelylenkin iltapäivällä. Suunnittelin reittini siten, että matkan varrelle osuisi mahdollisimman jyrkkä ylämäki; jonkunlaista joulun jälkeistä itseruoskintaa siis. Kyseinen reitti kulki Puutarhakadulta Topeliuksen koulun ohi Linnankadulle. Matkan varrelle jäi Veistämön puisto, jossa oli ennen lasten leikkipuisto, siis sellainen, missä puistotädit olivat lasten kanssa muutaman tunnin aamupäivisin.

Kun kuopus oli jotain kaksi- tai kolmevuotias, ostin itselleni vähän kirjoitusaikaa viemällä hänet puistotätien hoiviin.

Taisi olla ensimmäinen tai ehkä toinen puistopäivä menossa kun menin hakemaan lasta ja tapasin molemmat tädit säikähtäneinä portilla odottamassa. Lapsi oli karannut. Saatu sentään kiinni, joskin viime tipassa, sillä hän oli jo painellut pitkin vilkkaasti liikennöityä Linnankatua minkä pienistä kintuistaan pääsi.

- Meillä ei ole koskaan ennen, ei ikinä tapahtunut tällaista, tädit vakuuttelivat.

Mutta nyt oli eikä se minua edes kauheasti yllättänyt.

Menin saman tien kangaskauppaan, ostin neonväristä ulkoilukangasta ja ompelin siitä pienen huomioliivin. Kun tyttö pötkisi seuraavan kerran karkuun (ja seuraava kerta oli epäilemättä tulossa) tätien olisi helpompi huomata se.

Kun tänään kävelin entisen leikkipuiston ohi muistin taas tapauksen ja mietin, miten eri tavoilla me vanhemmat suhtaudumme tällaiseen eri aikoina. Jos itse lapsena olisin syyllistynyt vastaavaan, olisin todennäköisesti saanut kotona selkääni. Ihan varmasti olisi ainakin pidetty kova saarna, jonka pääpointti olisi ollut siinä, millaisen häpeän olen tuottanut äidille, ja miten hän ei kehtaa naamaansa näyttää leikkipuistossa koska minä olen ollut niin tuhma. Tämä kaikki olisi kummunnut siitä oletuksesta, että äiti ja vain äiti oli vastuussa minun kasvatuksestani ja käytöksestäni silloinkin, kun hän itse ei ollut paikalla.

Itse äitinä en muista tunteneeni sen paremmin häpeää kuin vihaakaan. Ajattelin asiaa käytännöllisesti; miten parhaiten turvataan se, että karkaaminen ei toistu eikä lapsi ole vaarassa. Tein sen, minkä pystyin, puin lapsen huomioväriin ja jätin loput tätien huoleksi.

Kun karkaamisia tapahtuu nyt, niistä kirjoitetaan iltapäivälehdissä. Vanhemmat ovat raivoissaan ja syyttävät tätejä laiminlyönneistä ja vaativat välittömästi uutta hoitopaikkaa. Lööpeissä mellastavat vanhemmat eivät uhraa puolta sekuntia sille, mitä ihmisetkin meistä ajattelevat?

Mikään näistä kolmesta tavasta suhtautua ei varmaan vaikuta lapsen karkaamistaipumuksiin. Karkaa jos on karatakseen.
Jotain muuta ne saattavat opettaa, ehkä.

Tyttären puistoilukin sujui sittemmin ihan hyvin. Mutta huomioliivistä hän ei päässyt, ennen kuin jätti puistouran taakseen ja siirtyi leikkikouluun.

Lapsivieraita

Eilinen ilta kului tärkeissä valmisteluissa, sillä olin kutsunut tänään lapsivieraita. 8- ja 10-vuotiaat lapsenlapseni eivät olleet koskaan tavanneet Kreikassa asuvan serkkuni 11-vuotiaita kaksosia ja nyt, kun tilaisuus tuli, kutsuin kaikki neljä tänne Ruusupensaan taakse.

Aloitimme tutustumisen selvittämällä sukulaisuussuhteet. Piirsin pienen sukupuunkin; tässä näin, tässä ovat Lauri ja Alli ja heille syntyvät nämä lapset ja heille taas nämä ja me olemme tässä kohtaa joten te olette vähän niin kuin pikkuserkkuja tai sovitaan, että serkkuja vaan. Sukua joka tapauksessa.

Pyysin lapsia myös piirtämään kuvat omista kotitaloistaan, joita toiset eivät ole nähneet.

Kuvassa alhaalla on Suomen serkkujen talo ja ylhäällä ylösalaisin Kreikan serkkujen talo. Molemmissa on paljon lemmikkieläimiä, sillä me olemme eläinrakasta sukua, jossa minä yhden koiran omistajana edustan säälittävää vähemmistöä.

Lapset tulivat hyvin toimeen keskenään ja toivon, että tämä päivä on alkua jollekin, joka kantaa aikuisuuteen asti. Ei ainoastaan sukulaisuussuhteena vaan myös laajempana näkökulmana maailmaan, siihen, että ihmiset ovat kaikki tietyllä tavalla samanlaisia kansalaisuudesta tai ulkonäöstä riippumatta.

Olipa mukava päivä! Nyt haaveilen jo täyttä päätä siitä, että sitten kun meillä on se uusi koti, jossa tietysti on iso keittiö ja ihana piha, pidetään oikein sukujuhlat.
Kutsut - ainakin alustavat - kannattaisi varmaan lähettää jo huomenna, sillä kokemuksesta tiedän, että edes oman perheen saati koko suvun saaminen yhteen paikkaan samaan aikaan on todella vaativaa.

Aina ensin ei

Ystäväni soitti ja kysyi, lähtisinkö tänä talvena hänen kanssaan Lappiin hiihtämään.

Rakastan Lappia. Hiihtäminen on mukavaa. Haaveilen Lapissa vaeltamisesta usein.

Ja kuitenkin ensimmäinen, mitä ajattelin oli ei. En minä millään voi.

Olen tosi huono lähtemään minnekään. En tiedä, onko se hyvä vai huono ominaisuus, mutta nyt se ainakin harmittaa minua. Onko pakko olla näin ikävä ihminen? Ihme, että joku edes pyytää.

Ehkä kuitenkin lähden. Saa nyt katsoa, täytyy miettiä

Olin juuri ollut kylvyssäkin ( mitä se tähän asiaan vaikuttaa?).

Kylpeminen on vaivalloista puuhaa. Viime vuonna en kylpenyt kertaakaan ja tämä tämänpäiväinen taitaa olla tämän vuoden ainoa kerta. Kuka tietää, vaikka tämä olisi ollut viimeinen kerta täällä? Tarkoitan vain sitä, kun tahti on näin harvaa.

Tästä päästäänkin taas muuttoteemaan. Selaan joka päivä Etuoven ja Oikotien myytäviä taloja. Siellä on nyt yksi, jota olen katsellut monta kertaa. Siinä ei ole juuri mitään niistä ominaisuuksista, joita olen listannut täytyy olla -listaani, mutta jokin siinä kuitenkin viehättää. Ainakin se, että talo on sisäpuolelta niin kammottavan ruma, ettei siellä tarvitsisi sääliä yhtään mitään.

Aamupäivällä kävin tekemässä yhden haastattelun vähän Turun ulkopuolella. Ajoin pientä paikallistietä pitkin maisemassa, joka oli juuri sellaista, missä mielelläni asuisin. Ajattelin, että jos täällä olisi joku talo myytävänä, tahtoisin mielelläni tietää.

Nyt illalla seikkailin taas asuntomarkkinoilla ja päädyin tutkimaan sitä rumaa taloa. Ja kuinka ollakaan, se on juuri sen tien varressa, jota tänään ajoin. Luulenpa, että kun Raine tulee kotiin (ensi viikolla) käymme ensimmäiseksi katsomassa Rumilusta.

Nyt toivon, etteivät huomiseksi ennustettu uusi myrsky ja erittäin huono ajokeli toteudu, kun minunkin täytyy lähteä maaseudulle. Yritetään ajaa varovasti!

Lystipäivä, salarakkaani

Onpa ihanaa, että on taas maanantai, ajattelin aamulla. Elämä on raiteillaan, ihmiset menevät töihin ja kaikki kaupat ovat auki.

Maanantai on ihan oikeasti minun salarakkaani. Olen aina tykännyt maanantaipäivistä, jopa silloin, kun viikonlopuilta saattoi odottaa jotain ylenpalttisen  hauskaa. Sen vuoksi olemme tyttöjen kanssa ristineet maanantait Lystipäiviksi.

En ole ainoa, joka odottaa uuden arkiviikon alkamista. Tiedän, että monet yksineläjät kammoavat viikonloppuja ja huokaisevat helpotuksesta, kun edessä on taas ainakin viisi päivää, jolloin useimmilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta viettää leppoisaa perhe-elämää suljettujen ovien takana. Se ei ole kateutta, vaikka siltä näyttää, vaan silkkaa ahdistusta ja surua ja tyhjyyttä, oman olemassaolon kaikenpuolisen tarpeettomuuden kokemusta.

Ehkä viehtymykseni maanantaipäiviin kielii omallakin kohdallani siitä, ettei yksin oleminen ole aina hauskaa.
Ei se olekaan. Aina.

Sovin tänään muutaman haastattelun ja virittelin kameraani huomisia töitä varten.

Ihmiset olivat (osa) jo kovin kiireisiä heti vuoden alussa. Yksi valitteli, että hänellä on minuuttiaikataulu, mutta ehkä mahdollisesti voisin saada vähän aikaa tammikuun lopusta. Sääli häntä. Toivottavasti palkka korreloi minuuttiaikatauluun - joskin taitaa se siinä virassa korreloida.

Kävin katsastamassa Rainen auton. Kuopus oli mukanani ja käytin nyt ensimmäisen kerran hyväkseni katsastusaseman tarjouksen käydä kahvilla sillä aikaa, kun katsastusmies tekee työn. Aina ennen olen seissyt vieressä vahtimassa, miten autoa tutkitaan, mutta tästä lähtien taidan jäädä mieluummin kahvilaan. Palvelu oli erinomaista, istuimme kaikessa rauhassa ja kun katsastusmies sai työn tehtyä, hän tuli kahvilaan tuomaan avaimen.

Autossa ei ollut huomautettavaa ja lähdimme hyvillä mielin. Olin kuitenkin ajaa kolarin heti aseman ulkopuolella; en huomannut, että tie, jota pidin sivutienä olikin etuajo-oikeutettu ja tietysti sieltä juuri silloin oli tulossa auto. Sen kuljettaja soitti torvea pitkään ja vihaisesti ja hetken näytti siltä, että kuski ei edes yritä jarruttaa vaan tulee kylkeen. Tulee ihan vain sen takia, että voisi tehdä niin.

Olin väärässä, siitä ei ole epäilystäkään. Siis liikennesääntöjen suhteen. Jäin vain miettimään sitä, miten valtavan vahva tunne oikeassa olemisen riemu voi olla. Se voi olla niin suuri, että järki ja kohtuus ja kaikki hyvät käytöstavat unohtuvat. Vain ihan pikkuriikkisen suurempaa oikeassa olemisen riemua tunteva ihminen olisi ajanut kylkeeni, sännännyt autostaan ulos, repinyt oveni auki ja karjunut että etkö sää s-tanan ämmä nähnyt, että siinä on kolmio välittämättä yhtään siitä, että hänenkin autonsa olisi kärsinyt kolhuja. Ja ymmärtämättä, että koska hän näki kolmion, olisi ollut tosi järkevää jarruttaa.

Tällä kertaa selvisin kuitenkin ohiampaisevan autokuskin kiukkuisilla mulkaisuilla ja varmasti joillain paljonpuhuvilla eleillä, en tiedä.

Enkä minä ole tässäkään asiassa viaton. Kuinka monta kertaa olen esimerkiksi moottoritiellä ajanut rattia kaksin käsin puristavan lippalakkimiehen takana kahdeksaakymppiä, kytännyt ohituspaikkaa ja manaillut ääneen: "Etkö sä nyt näe että me ollaan moottoritiellä, eikö se kottero nyt to-del-la-kaan kulje kovempaa, paina nyt hyvä mies kaasua..." Eikä lippalakkimies välitä yhtään, puristaa vain rattiaan ja kuskaa vieressä tanakkana istuvaa mammaansa kauppaan eikä tunne kiirettä eikä minullakaan ole oikeasti kiire

mutta

kun

hitto vieköön,

minä olisin oikeassa.

Sen osaa minkä haluaa

Seinälläni on juliste, jonka ostin muutama vuosi sitten Turun taidemuseosta. Se on taiteilija Dora Wahlroosin omakuva, jonka alla lukee: " Man kan vad man vill - Sen osaa minkä haluaa".

Katselen usein tuota kuvaa ja ajattelen, että juuri niin, niin se on. Jos kovasti haluaa, pystyy melkein mihin tahansa.
Tänään on sellainen päivä, jolloin paljon hyviä aikeita ja päätöksiä on odottamassa täytäntöönpanoa. Tällä kertaa se ei kosketa minua, mutta joskus olen tehnyt hyvinkin tarkkoja suunnitelmia ja asettanut tavoitteita uudelle vuodelle. Monena vuotena tapanani oli vuoden vaihtuessa kirjoittaa itselleni arvio menneestä vuodesta ja listata seuraavan vuoden tavoitteet. Enimmäkseen arviot ja suunnitelmat koskivat kirjoittamista; kuinka hyvin olin saavuttanut menneen vuoden kirjoittamistavoitteeni ja kuinka paljon enemmän pitäisi seuraavan vuoden aikana kirjoittaa ja minne. Aina piti tehdä enemmän ja paremmin.

Jos nyt tekisin itselleni tavoitelistan, se sisältäisi varmaan tavoitteita opiskelun ja liikunnan suhteen. Molempia tietenkin pitäisi harjoittaa enemmän ja paremmin.
Hohhoijaa.

En ole ikinä saavuttanut mitään valtavan loistokasta ja hurjan arvostettua, mutta joitain pieniä juttuja sentään. Se, minkä näistä olen oppinut on se, että kun päätös jostain asiasta on tehty, se pitää muuttaa toiminnaksi saman tien. On mukava helliä ajatusta uuden kielen tai jonkun muun taidon oppimisesta ja ajatella, että opinnot alkavat hetimiten. Siis jo huomenna. Mutta huomenna ei enää huvitakaan tai tulee joku este ja asia siirtyy ja siirtyy.
Itseäni on ainakin auttanut se, että mietin, mitä olisin jo saanut aikaan, jos olisin aloittanut vuosi sitten.

Ei ihminen kuitenkaan ihan kaikkeen pysty. Juuri tänään olen monta kertaa ajatellut, etten opi lauseoppia enkä edes ymmärrä, kuinka sitä pitäisi yrittää opiskella. Keittiön pöytä on täynnä kirjoja, vihkoja, monisteita ja muistilappujani ja olen istunut niiden parissa monta tuntia. Mitä enemmän luen, sitä suurempi sekamelska päässäni on ja sekin pelkkää läpiajoa: en opi mitään.

Välillä rauhoittelin päätäni, kudoin sukkaa ja kuuntelin radiota. Sunnuntain Kansan Radio oli tänään kerännyt erikoisen paljon erikoisia ihmisiä kertomaan huolistaan. Yksi heistä oli mies, joka kertoi, että hänellä on jo pitkän aikaa ollut maakuntalehdessä joka tiistai ja torstai ilmoitus Henkilökohtaista-palstalla. Siinä hän ilmoittaa etsivänsä naisseuraa. Ilmoitusteksti - jonka mies luki - on aina lähes sama, joskin aikojen kuluessa hän on vähän parannellut sitä.

- Mutta sitä siis ihmettelen, että enää naisilta ei tule kirjeitä, vaikka ilmoituksesta on tullut paljon parempi, mies sanoi.

Minä jotenkin ymmärrän niitä naisia, jotka eivät kirjoita tälle ilmoittajalle. Hyvinkin ymmärrän.

Tapaus taitaa täyttää paradoksin tunnusmerkit? Näennäisesti looginen tai epälooginen. Mitä enemmän yrittää, sitä kauemmas tavoite karkaa.

Joku voisi tietysti kertoa tuolle miehelle, että jos hän harventaisi ilmoittelutahtiaan huomattavasti, joskus vielä voisi tärpätä.