Takaisin hoitoalalle

Päätin olla aloittamatta tänä syksynä yhtään uutta harrastusta tai kurssia. Enkä olekaan aloittanut. Tein kuitenkin jotain muuta ja siihen tarvitsin näitä valkoisia sandaaleja.

Nuorena olin vähällä päätyä töihin hoitoalalle; kävin vuoden mittaisen kehitysvamma-alan hoitoapulaiskurssin ja tein sen jälkeen vähän aikaa alan töitä. Sitten kirjoitushommat veivät voiton ja olen pitäytynyt niissä. Näihin päiviin. Mielessäni on kuitenkin aina silloin tällöin käynyt, että hoitotyö olisi mukavaa ja sitä olisi vielä joskus hauska tehdä.

Nyt, kun ikää on jo yli viidenkymmenen, on aika tehdä jotain jos aikoo. Enää ei voi ajatella, että jonain päivänä olen vahvempi, viisaampi tai muuten kykenevämpi johonkin puuhaan. Lopetin siis haikailemisen ja tartuin toimeen, otin yhteyttä Turkurekryyn ja kysyin, olisiko minulla näinä aikoina, jolloin sijaisista on kuulema huutava pula, jotain käyttöä jossain. Ja sitä tietä päädyin ostamaan alennusmyynnin viimeisen parin valkoisia Ecco-sandaaleja, jotka eilen otin mukaani kun lähdin ilmoittautumaan ensimmäiseen sijaispaikkaani, geriatrisen osaston sairaala-apulaiseksi iltavuoroon.

Kyllä vähän jännitti. Kolmenkymmenen vuoden takainen tutkinto on tietysti pelkkä paperi enää joten kun löysin oikean osaston suuresta sairaalasta, minulla ei ollut varmuutta muusta, kuin että olen sataprosenttisen epäpätevä siihen työhön, jota olin menossa tekemään. Onneksi sain ystävällisen ja kokeneen sairaala-apulaisen opastajakseni vähäksi aikaa. Illan viimeisiksi tunneiksi jäin jo yksin ja luulen, että selvisin ihan kohtuullisesti. Tein potilaille iltapalat, annostelin maitokiisselit kulhoihin, lätkin mansikkahilloa päälle ja tarjoilin kaikkine lisukkeineen. Palvelin parhaani mukaan ja kysyin, onko kaikki hyvin - lähtökohtaisesti turha kysymys kun miettii, missä oltiin.

Kerroin hoitotyöhankkeestani toimittajakollegoille pari viikkoa sitten. He suhtautuivat  epäilevästi.

- Et sinä jaksa, se on niin raskasta.

Sanoin, että näinhän se voi olla, mutta minun täytyy päästä ainakin kokeilemaan. Sitten voin itse todeta, ettei minusta ole siihen. Jos en edes yritä, asia jää vaivaamaan.

Eilisen perusteella ei voi vielä paljon sanoa. Työ tuntui ihan mukavalta. Tälläkin osastolla kuuluu olevan kova pula sijaisista ja minulle tarjottiin heti uusia vuoroja, joita tosin en voinut ottaa kun on muita töitä. Jos sopivia vuoroja tulee, menen mielelläni.

Kun pari vuotta sitten makasin itse sairaalassa sain osakseni sekä hyvää että huonoa kohtelua. Sen jälkeen olen usein miettinyt, miten haluaisin tulla kohdelluksi, jos olen sairas ja heikko. Potilaan täytyy voida luottaa siihen, että hän on turvassa ja että hoitajat tulevat tarvittaessa auttamaan ja tietävät, mitä pitää tehdä. Että he ovat kaikki ammattilaisia, sairaala-apulaisia myöten.

Niinpä kun eilen otin ensiaskeleitani valkoisilla sandaaleillani ja näin potilaita tapaamaan tulleiden omaisten odottavat katseet, yritin näyttää siltä kuin kaikki mahdolliset asiat olisivat minulle täysin selviä.

 Ja jos eivät aivan päivänselviä olleet niin ettei ainakaan totuus paljastuisi: että suurimman osan ajasta olin pihalla kuin lumiukko. 

 

Ja tästä se lähtee

Ruusupensaan takana on yhä elämää ja sitä alkaa taas olla täällä blogistaniassakin. Terve vaan.

Syksyn merkki on sekin, että "Puolukkahyytelöä" -kirjoitustani on luettu aika ahkerasti. Käyttäkää ihmeessä ohjettani mutta pitäkää kiirettä, puolukoiden on oltava puoliraakoja jotta hyytelö onnistuu. Tänä vuonna minulle kävi niin, että ensimmäinen satsi meni pieleen, vaikka osa marjoista oli vielä valkoisia. Ehkä keitin niitä liian vähän tai laitoin liian vähän sokeria - seuraava yritys onnistui.

Keväällä suomen kielen perusopintoni olivat vielä kesken. Niistä sen verran, että sain kokonaisuuden suoritettua hyvällä arvosanalla. Päätin, etten nyt syksyllä aloita mitään uutta opiskelua enkä aloitakaan, vaikka polte on kova. Yritän pidätellä itseäni ainakin alkuvuoteen, katsotaan sitten.

Pääasia meidän elämässämme tällä hetkellä (ja pitkälle tulevaisuuteen, pelkään) on remontti. Aloitimme kesäkuussa päätyasunnon remontoinnin myyntiä varten. Alla muutama kuva alkuvaiheesta.

Ensimmäinen kuva on yläkerrasta, jonka lattiaan on juuri tehty reikä tulevia portaita varten. Meillähän nämä vierekkäisten asuntojen yläkerrat ovat olleet yhdistettyinä siten, että kuvassa olevaan yläkertaan on kuljettu toisen asunnon yläkerran portaita ja tultu asuntojen väliin tehdystä ovesta sisään. Nyt siis tuo ovi laitetaan umpeen.

Näissä kahdessa kuvassa on asunnon keskikerrosta keittiöstä kuvattuna. Tarkoituksena on remontoida keittiö kokonaan. Viimeksi tänään keskustelimme siitä, pitääkö keittiön kaakelit vaihtaa vai ei. Minun mielestäni pitää, mutta taisin jäädä tappiolle. Yritin kuitenkin viedä viimeisen sanan mutisemalla, että jos tätä tehtäisiin meille itsellemme, niin varmasti vaihdettaisiin.

Emme ole koskaan asuneet näissä huoneissa, vain yläkerrassa, jossa on makuuhuoneemme ja minun työtilani. Tämä huoneen ja keittiön kokonaisuus on ollut vuokralla ja viimeksi siellä asui koiramme Nonna kämppäkaverinsa Niinan kanssa.

Niin, se koira. Nonna on muuttanut toiselle puolelle ja asuu taas meidän kanssamme. Rainen allergia on pysynyt ihmeen hyvin aisoissa. Huolestun joka kerta, kun hän aivastaa ja kysyn, joko laitetaan ilmoitus lehteen "Lahjoitetaan koiria" -palstalle. Vaikka en minä tosissani ole.
Raine sanoo aina, että ei laiteta, Nonna saa olla meillä elämänsä loppuun.

Toivon totisesti, että hän on tosissaan 

Aika aikaa kutakin...

...sanoi pässi, kun päätä leikattiin.

Ihan näin synkeissä tunnelmissa en sentään ole tätä blogia kirjoittanut, mutta muuten tuo sanonta sopii tähän päivään. On tullut aika sanoa näkemiin.

Haluan keskittyä kesällä muihin asioihin kuin niihin, jotka edellyttävät koneella istumista. Ohjelmassa on remontointia, viimeinen suomen kielen tentti ja sitä iänikuista ruohonleikkuuta. Toivottavasti myös paljon kaikkea muuta mukavaa tekemistä.

En sulje blogia, tämä on julkiseksi tarkoitettu ja edelleen kenen tahansa luettavissa. En myöskään häviä minnekään, joten jos haluatte kommentoida, vastaan ennen pitkää.

Jos joku jää kaipaamaan kuulumisiani niin tiedoksi, että palaan syyskuussa. Laitoin sen jo kalenteriini, ettei pääse unohtumaan. Silloin kerron, miten meidän asuntoasiamme edistyvät, mitä Vanhalle Maatilalle kuuluu ja sainko suomen kielen perusopinnot kunnialla loppuun. 

Oikein hyvää kesää kaikille ja kiitos seurasta!

Päivän kuvat on otettu työreissulla Ruissalossa.

Tänä vuonna meidän ehdottomasti täytyy

Milloin on oikea hetki huoltaa ruohonleikkuukone?

Milloin ylipäätään on Oikea Hetki?

Veikkaan, että muuallakin kuin meillä käydään seuraavanlaisia keskusteluja:

keväällä

- Tänä vuonna meidän täytyy viedä ruohonleikkuri huoltoon.
- Joo, viedään. Syksyllä sitten laitetaan peräkärryyn ja viedään.

ja syksyllä

- Ei sitten tullut sitä ruohonleikkuria huollettua.
- Niin juu. Eikä sitä nyt enää ehdi.

Tulee uusia keväitä ja uusia syksyjä, mutta koskaan ei ole oikea hetki viedä konetta huoltoon. Niinpä sitten käy siten kuin kävi minulle eilen, kun ajoin maalle, otin ruohonleikkurin aitasta ja yritin käynnistää - ei tapahdu mitään.

Viime vuonna sain kovia kokeneen Briggs & Strattonin heräteltyä henkiin vaikka jo silloin luulin, että sen työtunnit olivat tulleet täyteen. Eilen tilanne vaikutti toivottomalta. Yritin tänään uudestaan kun ilmakin oli parempi.

Talutin koneen ensin aurinkoon lämmittelemään. Annoin sen olla siinä pari tuntia.
Sitten koputtelin ja taputtelin konetta, ravistelinkin, mutta hyvin varovasti.

Lopulta juttelin sille lempeästi.
- Kuules nyt, Briggs & Stratton. Jos meidän yhteistyö ei nyt onnistu, niin me olemme pulassa. Ole nyt niin kiltti ja käynnisty.

Sitten annoin koneelle anteliaat ryypyt. Kiskoin narusta noin viisitoista kertaa voimieni takaa ja BINGO: kone käynnistyi!

Ja nyt ruohot on leikattu.

Kuvan kukkapenkki yllätti minut. Tämä on sama penkki, jonka uudistin viime syksynä: kaivoin kaikki kasvit ylös, toin paljon uutta multaa ja Raine laittoi nuo puureunukset. Kaivoin erityisellä huolella kaikki vanhat kukkasipulit maasta ja siirsin ne toiseen paikkaan. Tarkoitukseni oli, ettei tässä penkissä kasvaisi enää yhtään kevätsipulikukkaa.

Nyt siinä kuitenkin on enemmän narsisseja ja tulppaaneja kuin koskaan. En ymmärrä, miten se on mahdollista. Ovathan ne kauniita, mutta en haluaisi koko kesää katsella kuihtuvia lehtiä.


No, mutta milloin sitten on se Oikea Hetki? Se, jolloin alkaa tapahtua ja kaikki hyvät aikomukset vihdoin toteutetaan? Se, jolloin Sitten Kun ja Kunhan ovat lopultakin Nyt?

Sanokaapa se.

Ekonoomituba

Ystäväni Äidinkielenopettaja ja minä olimme matkoilla. Olimme molemmat rentoutumisen tarpeessa ja lähdimme viikonlopuksi Tallinnaan. Kaikki ei kuitenkaan sujunut parhaalla mahdollisella tavalla.

Laiva oli aivan täynnä ja joka paikkaan piti jonottaa. Halusimme säästää rahojamme ja menimme syömään cafeteriaan, sinne, missä ruoka punnitaan ja maksetaan vain siitä mitä otetaan. Jonotimme ruokaa ja jonotimme päästäksemme maksamaan. Etsimme istumapaikkaa, jota ei ollut. Kaikki pöydät olivat jo varattuja, eivät suinkaan ruokailijoille vaan muuten vain istuskeleville ja näköjään lukutaidottomille: seinät olivat täynnä muistutuksia siitä, että ruokailijoilla on etusija istumapaikkoihin.

Päädyimme lopulta istumaan pienille lastenjakkaroille piirustuspöydän viereen. Kyyristelimme siinä ihmisten tuupittavina ja söimme kylmenneitä lihapulliamme. Tai minä söin, ystäväni kirjoitti raivokasta palautetta pöydällä olleisiin piirustuspapereihin. Niistä ensimmäisen, paperin, johon oli punaisella värikynällä ja isoilla kirjaimilla kirjoitettu "VITTU!" korjasin vaivihkaa talteen ja pistin lähtiessämme roskikseen.

Syötyämme menimme laivan myymälään. Sekin oli täpötäynnä ihmisiä, mutta siellä oli sentään sampanjamaistiaiset. Toiveikkaina liityimme maistiaisjonoon. Tungos oli hirveä ja happi meinasi loppua, mutta me emme antaneet periksi. Olimme jo melkein maistamisvuorossa, kun maistiaiset loppuivat.

Loppuajan vain istuimme. Ainoat vapaat istumapaikat löytyivät karaokebaarista, jossa juopuneiden mölinä oli lähes yhtä kauheaa kuin karaokekappaleiden sanat ja jossa koko ajan sai pelätä, että joku satakaksikymmenkiloinen risteilymatkustaja kaatuu syliin täyden olutlasinsa kanssa. Keskustelua sai käydä huutamalla.
- Kuin mones helvetti tämä sinun mielestäsi on, ystäväni kysyi kun aikamme olimme sitä menoa katselleet.
- Ei kai tämä ihan alimmainen vielä ole. Kolmas, ehkä, minä sanoin.

Minä olin tehnyt matkavarauksen ja valinnut hotellin. Valitsin saman, missä olimme Rainen kanssa muutama viikko sitten. Hotelli oli hyvässä paikassa ja sinne oli helppo löytää. Satamassa vakuutin ystävälleni, että taksin ottaminen on täysin tarpeetonta koska hotellille on lyhyt matka.

Muistin selkeästi, miten hotellille mennään. Kun pääsimme ko. paikkaan, hotelli oli viety siitä pois. Olimme eksyksissä. Lopulta seisoimme jossain kadunkulmassa ja kiistelimme siitä, mennäkö kysymään neuvoa vai ei. Hetken, mutta vain hetken tuntui siltä, että kohta me olemme riidoissa jos käännettä parempaan ei pian tapahdu.

Vihdoin löysimme oikeaan paikkaan. Kirjoitimme itsemme sisään ja saimme avaimet. Huoneemme oli ylimmässä kerroksessa. Sinne mentiin siten, että ensin noustiin hissillä toiseksi ylimmäiseen.

Sitten kavuttiin jyrkät portaat ylös.

Minkä jälkeen ryömittiin tätä ahdasta konkia pitkin.

Ja laskeuduttiin vielä varovasti tuolla alhaalla näkyvään onkaloon jonka pohjalla oli pikkuruinen ovi meidän huoneeseemme.

Huone oli tarkoitettu paljon pienemmille ihmisille kuin me. Joka kerran kun tulin vessasta, iskin pääni oven karmiin.

Sokerina pohjalla kattoparrujen päällä kukki mehevä homekasvusto.

    
Luulen, että huoneemme oli joku ekonoomituba, vaikka maksoimme siitä täyden hinnan. Ja hupia siitä riittikin koko rahan edestä, varsinkin ryömintäkäytävä sai meidät nauramaan joka kerran niin, että oli siinä ja siinä ettemme pissanneet housuun. Erikoisesti käytävän reunalla oleva lavetti sai mielikuvituksen lentoon: se oli ehkä joku Superekonoomipritsiplatsi niille, joilla ei ole varaa edes omaan oveen.

Paluumatkalla homeallerginen ystäväni nieleskeli nuhalääkkeitä ja vakuutti urheasti, että oli ihan kiva matka. Kaikesta huolimatta.

Arjen matematiikkaa

Minusta on hauska laskea erilaisia asioita, vaikka muuten en ole vähääkään matemaattisesti suuntautunut saati lahjakas. Kaikenlaista laskettavaa voi keksiä vaikka samalla, kun kävelyttää koiraa.

Kun siis kävelytän koiraa vaikkapa täällä Turun Linnan puistossa, jossa kevätkukat alkavat olla heleimmillään, voin samalla yrittää laskea päässäni, montako kiloa joulukinkkua olen elämäni aikana paistanut.

Arvatkaa mitä?

Sitä on tullut pistettyä uunipellille noin 155 kiloa.

Rehellisesti puhuen tarvitsen laskelmiini yleensä taskulaskinta. Äsken otin sen esiin huvitellakseni vähän ja laskin, miten paljon aikaa olen viettänyt vessoja siivoamalla. Tulos on vain suuntaa antava ja ihmeellisen pieni; kahdeksan vuorokautta. Itse kuvittelen hinkanneeni pyttyjä ja lavuaareja useamman kuukauden.

Entä paljonko on tullut kannettua ruokaa kotiin kaupasta? Laskin sen mukaan, että kävisin kaupassa lähes päivittäin ja toisin silloin vain yhden, kilon painoisen kassin. Tulos on 14965 kiloa.

Kaupan kassoilla olen jonottanut noin kymmenen vuorokautta.

Ruokaa olen laittanut noin 23000 kertaa.

Ei tämä mitään syvällistä pohdintaa ole, mutta hauskaa se on ja paljastaa yllättäviä asioita.

Olen ajatellut, mutta en vielä uskaltanut laskea, kuinka paljon aikaa vietän netissä. Hetki vaan.

----

Jos käytän nettiä puolitoista tuntia päivässä (onnistunee helposti), se tietää kuukaudessa melkein kaksi vuorokautta. Ups.Se on aika paljon. Ei muuten, mutta kuulin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan internetin runsas käyttö vaikuttaa ihmisen aivoihin samalla tavalla kuin kova ja pitkäaikainen juopottelu. Eli tässäkin on ensin hauskaa ja sitten ei enää ymmärrä mistään mitään.

Kevyet puheenaiheet

Ilmassa oli eilen oikeaa kevään riemua, kun ylioppilaat kokoontuivat Turun Taidemuseonmäelle painamaan lakit päähän. Olin siellä tyttäreni ja ystävättäreni kanssa ja kun Turun yliopiston ylippilaskunnan puheenjohtaja kajautti lakituskäskyn, me poksautimme samalla pullollisen vaaleanpunaista kuohujuomaa. Kuvassa tytär kaataa sitä parhaillaan.

Myöhemmin nuoret lähtivät nuorten rientoihin ja me kaksi keski-ikäistä jäimme kahdestaan. Oli jopa niin lämmin, että istuimme hetken Pinellan pylväikössä.

Aurajoen rannat olivat molemmin puolin täynnä juhlijoita.

 Iltamme päättyi jo ennen yhtätoista, mutta sitä ennen ehdimme vielä istua tovin ravintola Koulun Viinituvassa. Kevytmieliseen vappuun kuuluvat kevytmieliset puheenaiheet ja mistäpä muusta me olisimme puhuneet kuin miehistä. Ystäväni on juuri eronnut ja pohdimme hänen tulevaisuuttaan ja sitä, tuleeko siihen mahdollisesti joskus kuulumaan joku mies. Tällä hetkellä tuntuu, että ei missään tapauksessa, mutta kerrankos sitä niin on sanottu ja kuinka sitten käykään?

Mistä keski-ikäinen nainen voi löytää kunnollisen miehen? Miksi joku kunnollinen keski-ikäinen mies kuljeksisi vapaana? Tähän emme oikein löytäneet yhtään syytä.

Vakavasti puhuen elämää nähneen, yksin asuvan naisen rima miesten suhteen on niin korkealla, ettei sen yli pääse edes seiväshyppääjä.

Hetken aikaa pohdimme myös sitä vaihtoehtoa, että ystävätär ryhtyykin nyt niin muodikkaaksi puumaksi ja suuntaa mielenkiintonsa nuoriin miehiin.
Se ajatus kaatui heti. Olisihan ihan kauheaa mennä esittelemään poikaystävää omille tyttärille: "Tässä on Samppa, 23-vee."

Ei.
Ei.
Vielä kerran ei.

Kuten sanottu, kevytmielisen juhlan puheenaiheet ovat kevyitä. Mutta eikö olekin ihanaa olla joskus vähän kevytmielinen, eikä aina ottaa kaikkea niin kamalan vakavasti?