Unen ja todellisuuden tyhjät huoneet

Yläkerran järjestäminen jatkuu. Työhuoneeni alkaa olla valmis ja seuraavaksi järjestän uusvanhan makuuhuoneemme.

Tämä ullakkokamari valmistui yli 20 vuotta sitten ja toimi meidän makuuhuoneenamme pitkään. Sitten muutimme sänkymme naapurin ullakolle ja tästä tuli tyttären huone. Jos ette taaskaan ymmärtäneet, ei huolta.

Nyt otamme tämän taas käyttöömme. Olen siivonnut tätä tänään monta tuntia ja se on nyt valmis sen puolesta. Huomenna yritämme kuljettaa ison Unikulma-sänkymme tänne ja olemme jo nyt aika vakuuttuneita siitä, että se ei tule onnistumaan. Näihin huoneisiin on hyvin vaikea tuoda huonekaluja muuten kuin palasina, kulkuväylät ovat niin ahtaita.

Nämä tyhjät huoneet saivat minut taas muistamaan unen, jonka näen aina silloin tällöin. Vakiouni, tiedättehän, kaikilla kai on niitä?

Unessani olen talossa, joka on meidän. Se onkin komea talo, aika uusi, kaksikerroksinen. Siellä on paljon huoneita ja kaikkea, mitä tarvitaan. Olen tyytyväinen siihen taloon, mutta eräs asia tekee kiusaa. Talossa on myös erillinen asunto, tosin pieni, mutta oikein nätti ja siinä on jopa terassi. Tiedän, että se on ja tiedän, miten voisin mennä sinne, mutta syystä tai toisesta en vielä kertaakaan ole onnistunut.

Tämän unen kanssa unientulkitsija ei kauan päätään raapisi.

Mutta nyt ei pitempiä jorinoita, sillä tänään on minun televisiopäiväni. Yhdeksältä alkaa Vallan linnake, joka on paras sarja pitkiin aikoihin. Siitä tulisi minulle oma kauniitjarohkeat, jos sitä vain riittäisi yhtä pitkään.

  

Kauan kaivatut kuvat

Olen järjestänyt uutta työhuonettani, sitä, minkä tytär jätti tyhjäksi. Samalla olen järjestänyt koko yläkertaa eli toisin sanoen muuttanut. Sitähän tämä on, vaikka muuttomatka onkin vain asunnosta toiseen. Jos ette ymmärtäneet, niin ei huolta.

Ostin aikoinaan Anttilasta aaltopahvisia säilytyslaatikoita, joihin on ollut kätevää piilottaa milloin mitäkin pois silmistä haluttua tavaraa. Laatikot - joita on aika monta - ovat olleet täällä yläkerrassa ja nyt päätin käydä ne läpi ja heittää tarpeettomat tavarat pois.

Mutta voisinko sittenkään luopua vanhoista videokaseteista, kymmenen vuoden takaisista verotustiedoista tai valokuvasta, joka esittää koivua?

Helposti. Samoin kuin monista muista todella tarpeettomista papereista ja tavaroista.

Tein löytöjä. Löysin pari valokuvaa, joita olen etsinyt kovasti ja vääristä paikoista.

Tässä kuvassa on minun lapsuudenkotini Raisiossa. Kuva on otettu joskus 1950-luvulla, varmaan ennen syntymääni, sillä minä muistan pihapiirin puut paljon isompina.
Mökissä oli vähän yli 30 neliötä: keittiö, kamari ja makuualkovi. Ei mukavuuksia. Niitä ei myöskään tullut koskaan. Muutin täältä pois 18-vuotiaana. Nykyään tällä paikalla on uusi talo, mutta se ei ole meidän.

 Tässä olen minä ja isoveljeni. Kuva on noin vuodelta -62 tai -63. Näytän epäluuloiselta, olen epäluuloinen: kuvaustilanne on hämmentävä kaikin puolin. Äiti oli jossain asioilla ja isä meidän vahtinamme. Jo se oli erikoista, mutta vielä erikoisempaa oli se, että ryhdyttiin niin epätavalliseen puuhaan kuin valokuvaamaan meitä. Se oli ehdottomasti asia, johon olisi tarvittu äitiä. Äidin poissaolo näkyy meidän vaatetuksessamme. Jos valokuva olisi otettu äidin aloitteesta, meidät olisi puettu parhaisiin vaatteisiimme. Minulla olisi ollut rusetti päässä ja lakerikengät jalassa ja veljellä solmuke kaulassa. Köyhän mökin lapsillakin voi näes olla kauniit vaatteet.

Mutta sen takia tämä kuva onkin minulle erityisen rakas. Niistä harvoista kuvista, joita minusta on lapsena otettu, tämä taitaa olla aidoin.

Olipa hauskaa, että löysin nämä kuvat taas! Teetin näistä muutama vuosi sitten veljelleni 50-vuotislahjaksi taulut ja laitoin sen jälkeen alkuperäiset kuvat "varmaan talteen". Se on hyvä keino hukata kaikenlaista.

Missähän varmassa tallessa ovat esimerkiksi kalliit tukipohjalliseni? Minulle tehtiin monien mittausten ja sovitusten jälkeen 180 euroa maksaneet tukipohjalliset, joita ehdin käyttää kerran ennen kuin hukkasin ne. Uskomatonta! Eikun totta. Olen etsinut ihan varmasti kaikki mahdolliset paikat, mutta pohjallisista ei ole jälkeäkään.

En voi mitenkään uskoa, että koira olisi syönyt ne. Toisen ehkä, mutta että molemmat.

Hyisellä marssilla

Kävin katsomassa partiomarssia. Tyttärenpoika oli ensimmäistä kertaa marssimassa ja jatkoi samalla perinnettä; meillä kaikki ovat vuorollaan olleet partiolaisia. Myös me vanhemmat.

 Lippurivistössä ja rumpujen kuminassa on aina jotain hienoa ja juhlallista. En osaa nähdä siinä mitään yltiönationalismia tai sotaisuutta, se on minusta pelkästään isänmaallista ja liikuttavaa.

Liikuttavia ovat myös partiolaisten rivistöt. Lippukunnissa ja vartioissa on suuria eroja sen suhteen, miten huolellisesti marssille on valmistauduttu. Joistakin näkee, että marssimista ja suoria rivejä on harjoiteltu ahkerasti ja lapsille on annettu tarkat ohjeet pukeutumisesta. Toisissa taas ei ole oltu niin tarkkoja ja pienet partiolaiset laahustavat hartiat lysyssä ja kädet taskuissa.

Mutta mitä siitä sitten? Partioparaati on partiolaisten vuotuinen kohokohta ja sikäli kuin muistan omia partioaikojani, tuntui valtavan hienolta päästä marssimaan, kun ihmiset seisoivat katukäytävillä katsomassa.

Omaan partioaikaani ei marssien lisäksi muita kohokohtia mahtunutkaan. Olin pettynyt koko paikkaan. Luulin päässeeni jonnekin, jossa reippaassa sudenpentuhengessä tehdään eräretkiä ja autetaan sokeita mummoja ylittämään suojateitä ja löysinkin itseni askartelemasta patalappuja ja pääsiäiskukkia. Siinä ei ollut yhtään mitään jännittävää.

Ajat näyttävät muuttuneen, sillä ainakin ne partiolaiset jotka tiedän, käyvät ahkerasti leireillä ja ties millä retkillä. 

Tänään partiolaiset ansaitsevat ansiomerkin ainakin siitä, että kestivät kylmää. Oli nimittäin hirmuisen kylmä päivä ja itse olin pukeutunut talvitakkiin ja -saappaisiin ja palelin silti.

Elinkautinen päättyi

Meillä oli eilen suuri merkkipäivä, jota monessa muussakin kodissa odotetaan hartaasti. Eikä kyseessä ollut vappu, vaikka kuvasta voisi niin päätellä.

Saimme eilen vihonviimeisen lainaerän maksettua. Oli aika muikeaa katsoa tiliotetta, jossa luki: "Laina loppuun maksettu". Se oli lupalappu lähteä avovankilasta täydellisen vapaille, avarille laitumille. Elinkautista kesti 27 vuotta. Siinä ajassa tuli maksettua kaksi asuntoa ja Vanha Maatila.

Tiedän, ettei raha-asioista ole tapana puhua julkisesti. Minusta niistä nimenomaan pitäisi puhua ja vieläpä niin, ettei paljon kaunisteltaisi.

Suurin osa ihmisistä nauttii (toden totta, nauttiiko?) aika pieniä tuloja. Siihen nähden on kummallista, miten paljon valtavia omakotitaloja ja katumaastureita ympärillä näkee. Suurella osasta ihmisistä, joilla on aika pienet tulot, on hemmetisti velkaa. Se on tietysti jokaisen oma asia ja hyvä, jos pystyy velkansa hoitamaan, mutta haluan tuoda kumminkin tällaisen vanhan, hyväksi havaitun vastauksen kysymykseen miten minä voisin ikinä saada oman asunnon? Se on se, että ensin kituutetaan ja säästetään, sitten otetaan kohtuullisesti lainaa, sitten kituutetaan edelleen ja maksetaan laina pois.Eikä osteta mitään, mihin ei oikeasti ole varaa.

Tylsää kuin mikä, mutta toimii.

Tuossa lasissa, joka minulla on kädessäni, on simaa. Meidän vappujuhlintaamme kuului vain simaa ja popcorneja, mutta se ei johtunut säästäväisyydestä vaan siitä, että minä olen tehnyt töitä koko vapun. Huomenna on taas yksi deadline ja kirjoitettavaa on vielä noin kilometri.

Juttelin sentään äsken tovin puhelimessa ystäväni Äidinkielenopettajan kanssa. Hän houkutteli minua kevätretkelle Tallinnaan. Haa! Hän lienee unohtanut ratkiriemukkaan reissumme Ekonoomitubaan?

Ei mitään, otetaan uusiksi, hauskaa siitä tulee. 

Joku saa kauniin uuden kodin

Kävimme taloesittelyssä. Talo ei ole myynnissä: se on Jetta-talovalmistajan toimittama, lähes valmis ja omistajat muuttavat sinne ensi viikolla.

Olemme tänä vuonna käyneet muutamissa Jetta-näyttelyissä. Olen joka kerta ollut kovin tyytyväinen näkemääni ja se vahvistaa sitä tunnetta, että kun joskus (seuraavassa elämässä, luulen), pääsemme rakennuttamaan taloa, siitä tulee Jetta.

Yksikään näkemistämme jetoista ei ole ollut suoraan mallistosta. Tämäkin on sekoitus Mustikkaa ja Puolukkaa ja mitä kaikkea olikaan. Kovin kaunis hän on, päältä ja sisältä.
Jetoissa viehättääkin juuri se, että niitä voi muunnella mielensä mukaan.

Tämä ei muuten ole maksettu mainos. Tiedän senkin, etteivät kaikki ole olleet tyytyväisiä jettoihinsa kuten kaikki eivät ole tyytyväisiä älvsbyihin, kastelleihin, jukkataloihin, designtaloihin, honkararakenteisiin... kun sellaista ei olekaan, mihin kaikki olisivat aina tyytyväisiä.

Välillä minua kaduttaa, että olen kertonut meidän muuttoaikeistamme. Kaduttaa sen takia, kun tästä ei tunnu tulevan mitään. Meillä on nyt rakennuslupa tähän kaupunkiasunnon remonttiin, mutta aloituskokous on vielä pitämättä. Prosessi on kestänyt noin kymmenen kuukautta. Ja taivas tietää, milloin se remontti sitten valmistuu, kun lopulta pääsee aloittamaan.

Toisten kotiin meneminen ja paikkojen tutkiminen on aika herkkää puuhaa. Tuskin talon omistajat ovat innoissaan siitä, että vieraat ihmiset tulevat töllistelemään, aukomaan kaappien ovia ja arvostelemaan tapetteja. Tällaisia näyttelyitä ymmärtääkseni pidetäänkin vain siksi, että talopaketista saa vähän alennusta kun suostuu näyttelyisännäksi.

Kuvan taloa on alettu rakentaa viime syksynä ja omistajat ovat tehneet itse suuren osan. Tämä ei siis ole mikään avaimet käteen  -tapaus. Minusta tuo on hieno saavutus, varsinkin, jos rakennustyöt on tehty iltaisin ja viikonloppuisin, kuten hartiapankkirakentajat yleensä tekevät.

Ei muuta kuin paljon onnea uuden talon omistajille! Se, että omin silmin näkee tällaista, antaa kuitenkin vähän uskoa omaankin tulevaisuuteen.


 

Oma huone

Istuin lattialla ja katselin huonetta, josta kotona taas väliaikaisesti asunut tytär oli juuri kantanut tavaransa pois.

Tunsin pientä haikeutta, mutta samalla jo suunnittelin, mitä teen seuraavaksi. Aion purkaa tuo vaatekaapin, jonka ovet ovat olleet rikki ja pois käytöstä jo pitkään. Laitan siihen kohtaan...

tunsin siis pientä haikeutta, kunnes...

kuopus astui poikaystävänsä kanssa ovesta ja totesi

- Kas vain, huoneeni on siis tyhjä taas. Nythän me voimme muuttaa tänne.

Ja poikaystävä säesti

- Aivan oikein, säästämme huomattavasti rahaa, kun asumme täällä ilmaiseksi ja ruokakin tulee talon puolesta

johon minä

ystävällisesti, mutta tiukasti

- Rakkaat lapset, niin paljon kuin me teistä pidämmekin, niin nyt minä aion tehdä tästä työhuoneeni.

No, tuo oli nuorisolta tietysti huumoria, halusivat säikytellä. Minä sen sijaan olen tosissani. Puran tuon kaapin ja laitan siihen kohtaan - näkyypähän.

Ajattelin siinä istuessani omia muuttojani, joita on todella vähän. Näin nuoren itseni lähdössä uuteen paikkaan, kassissa kirjoituskone ja toisessa vähän vaatteita. Ehkä niitä vaatteitakaan ei ollut, mutta kirjoituskone oli varmasti.

Viimeisin muutto tehtiin tänne Ruusupensaan taakse 26 vuotta sitten. Vähäinen omaisuus mahtui rättisitikkaan.

Vaikka tuntuu, että tavaroita on aina liikaa, en ole ostanut esimerkiksi huonekaluja monta kertaa. Viime aikoina tosin on tullut sellainen olo, että haluaisin päästä kaikista vanhoista tavaroita eroon ja hankkia vain sellaisia, joista oikeasti pidän. Eikä niin, että meille pesiytyy tavaroita vain siksi, että joku haluaa niistä eroon tai ne saadaan halvalla.

Liittyy varmaan jotenkin ikään. Tulee halu freesata edes ympäristö, kun muuten alkaa olla vähän eilisen tyttäriä.

Aivoni eivät ole riittävän kehittyneet

Kiitos tunnustuksesta, Kauniin turhuuden Terhi!

Sain tosiaan mukavan tunnustuksen blogistani ja neuvon jakaa sen eteenpäin viidelle hyvälle blogille. Nyt on kuitenkin niin, että olen toivottoman huono a) kopioimaan (en osaa) ja b) lukemaan edes viittä blogia säännöllisesti. Siksi tyydyn vain olemaan mielissäni.

Tästä saankin huteran (aasin)sillan päivän aiheeseen.

Kuvassa on Suomen kulttuurimaisema, Aurajoki ja Turun tuomiokirkko kuvattuna eilen. Tuo maiseman rikkova hökötys on tuleva Kirjastosilta, jonka rakentamisesta, paikasta ja ulkoasusta keskusteltiin ja riideltiin vuosia kuten kaikesta muustakin mitä Turussa aiotaan tai ei aiota rakentaa.

Sillan vastustajat vetosivat ennen muuta siihen, että kulttuurimaisema menee pilalle, tapahtuu siis jotain peruuttamatonta.

Kulttuurimaisema on kuitenkin pilattu jo monet kerrat, jos noin ajatellaan. Ensimmäisen kerran silloin, kun joku keksi ryhtyä rakentamaan kirkkoa joentöyräälle. Maisemat muuttuvat, maailma muuttuu ja ihminenkin muuttuu, joskin hitaasti.

Siitä sain aiheen pohtia seuraavaa: koko maapallon ikään nähden aika, jona ihminen on ollut täällä, on todella lyhyt, ihan pienen pieni. Siitä ajasta puolestaan tämä nopean teknisen kehityksen aika on pelkkä silmänräpäys. Ei voi olla mahdollista, että ihmisen aivot olisivat kehittyneet samaa vauhtia. Jos näin olisi, me olisimme aivan toisenlaisia ihmisiä kuin ne, jotka elivät noin sata tai sataviisikymmentä vuotta sitten.

Olemme siis kutakuinkin samanlaisia ihmisiä kuin isoisoäitimme, mutta elämme täysin erilaisessa maailmassa. Senkö takia ihmisillä on niin paha olla täällä nykyään? Me yritämme selvitä maailmassa, jota emme ymmärrä emmekä pysty hallitsemaan, mutta kykymme eivät millään riitä.

Ja sitten vielä sanotaan, että ihmisen pitää olla moniosaaja. Ei riitä, että opiskelee yhden ammatin, pitää olla koko ajan valmis opettelemaan uutta, vaihtamaan alaa, vaihtamaan työpaikkaa ja muuttamaan uudelle paikkakunnalle tai ulkomaille. Täytyy olla avoin kaikelle uudelle, vastaanottavainen ja valmis tarttumaan mahdollisuuksiin ilman epäröintiä.

Mutta jos ei ole sellainen? Jos ei halua mitään uutta, jos on tyytyväinen siihen, mitä on? Senkin pitäisi olla sallittua ja oikein ja heillekin, jotka sanovat muutoksille kiitos ei, pitäisi olla tässä maailmassa paikka.  

Moniosaajuuden vaatimus ei edes ole realistinen. Voihan sitä säheltää siellä ja täällä, mutta todellinen asiantuntijuus syntyy vasta pitkän kokemuksen kautta.

Sanon minä ja lopetan tämän filosofeeraamisen tältä erää.