Globaalit finanssimyllerrykset vaativat mummoja seisomaan

Kirjaimellisesti näin.

Ykkösen aamuteevessä tänään Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja Piia-Noora Kauppi ja Kuluttajaliiton johtava lakimies Tuula Sario keskustelivat pankkipalvelujen tulevaisuudesta. Lähtökohtana olivat Nordean ilmoittamat suuret henkilöstövähennykset ja niiden vaikutukset palveluihin.

Kuluttajia edustava Sario kertoi, miten liittoon tulee paljon yhteydenottoja huolestuneilta ihmisiltä, joiden asuinpaikkakunnilta viedään viimeinenkin pankkiautomaatti. Pankkien konttorit ovat jo aikaa sitten sulkeneet ovensa. Ihmiset eivät tiedä, miten hoitaisivat pankkiasiansa, koska heillä ei ole nettiyhteyttä eivätkä he halua tai osaa hankkia tai käyttää sitä.

Pankkeja edustanut Kauppi hymyili kansalaisten huolille ja totesi, että verkkoasiointi on niin helppoa, että sen pystyy kuka tahansa oppimaan.

Tällainen tietämättömyys ja ylimielisyys suututtaa. 1975 syntyneellä Kaupilla ei liene kokemusta vapisevista käsistä, olemattomasta muistista, huonosta näöstä ja peloista kaikkea uutta kohtaan? Kaupin vastaus pankkipalvelujen jatkuvaan huononemiseen ja Nordean tuleviin irtisanomisiin oli:

- Globaalit finanssimyllerrykset vaativat pankeilta sopeutumista.

Globaalit finanssimyllerrykset vaativat jo nyt mummoja ja vaareja pitelemään tiskien reunoista kiinni ja seisomaan viimeisillä voimillaan siellä, missä vielä joku pankki-ihminen suostuu heitä palvelemaan. Tuolit on viety pois, jotta vanhukset ja muut vaivaiset eivät kuluttaisi kallista aikaa istumiseen. Pieniä raha-asioitaan hoitavat, nykyaikaa huonosti ymmärtävät houriot halutaan häätää vaatimattomiin vuokrayksiöihinsä opettelemaan verkkopankkiasiointia.

Laskujen maksaminen pankin tiskillä voi maksaa useita kymppejä kuukaudessa. Tuula Sario kysyikin, miksi pankit eivät voisi ojentaa kättään niille ihmisille, jotka haluavat maksaa laskunsa pankissa siten, että vaikkapa viisi laskua kuukaudessa saisi maksaa ilman palvelumaksuja?

Tämän minäkin haluaisin tietää. Miksi eivät voisi? Mitä pahaa voisi tapahtua? Laskujen maksuun ryntäävät ihmisjoukot aiheuttaisivat kaaoksen ja tallautuisivat toistensa jalkoihin?
Syntyisi mellakoita?

Pankeissa toimitaan tavalla, joka antaa täyden syyn olettaa, että asiakkaat halutaan ulos konttoreista. Suurin osa asiakkaista on jo ottanut vihjeistä vaarin ja palvelee itse itseään. Myös minä teen niin ja hoidan kaikki muutkin mahdolliset asiani netissä. Kehitys jatkuu tähän suuntaan ja muutaman vuoden päästä kukaan ei enää halua kävellä pankkiin hoitamaan yhtään mitään.

Mutta. Vielä nyt on ihmisiä, joille pankin konttori ja siellä saatava, maksuton palvelu olisivat todella tärkeitä. Ei heitä saa ohittaa eikä unohtaa eikä vähätellä, heidän kuuluu saada ystävällistä, kiireetöntä ja arvolleen sopivaa palvelua.

Se pankki, joka kertoo ottavansa kaikki laskunmaksajat avosylin vastaan, tarjoavansa tuolin takamuksen alle ja kunnollista vanhanajan palvelua, tekisi arvaamattoman suuren palveluksen omalle imagolleen. Se voisi sanoa itseään ihmisten pankiksi.  

Tiskin reunaan tarrautuva mummo ei ehkä tiedä olevansa globaalien finanssimyllerrysten uhri. Mutta me ja kaikki piianoorakaupit tiedämme, että asialla ovat korkeammat voimat, Markkinavoimat, jumalallinen mahti, jolle ihmiset eivät voi mitään.

Vai voivatko?

Välit selviksi hevosen kanssa

Pitkästä aikaa hevosen selässä. Sain jopa valita, minkä ratsun haluan ja tietysti halusin suosikkipoikani Heimirin.

Jokaiselle Jaakkolan Islanninhevostallin hevoselle riittää varmasti oma ihailijansa, sillä yksi tykkää vauhdikkaasta siinä missä toinen arvostaa rauhallisuutta tai vaikka kaunista ulkonäköä.

Minusta Heimir on ihana, koska sillä on pehmeä askel, se on sopivan reipas ja tarpeeksi iso tuntuakseen hevoselta eikä ponilta. Lisäksi se on itsepäinen eikä anna mitään ilmaiseksi. Sillä on tapana kokeilla, onko ratsastaja tosissaan yrittämässä vai ainoastaan istumassa kyydissä. Jos se toteaa, että mitään vastusta ei ole odotettavissa, se laahustaa koko tunnin puoliunessa. Ravi- tai laukkapyyntöihin se helposti vastaa pukittamalla. Tämä tekee siitä erityisen kiinnostavan, antaa vähän haastetta. Jos joskus onnistun menemään koko tunnin Heimirin kanssa niin, ettei se kertaakaan yritä pukittaa eikä minun tarvitse kertaakaan muistuttaa raipalla, olen tosi onnellinen. Sellaisiakin tunteja on ollut, tosin ei tänään. Tällä kertaa meillä oli useampikin yhteenotto ennen kuin alkoi sujua.

En pelkää Heimirin temppuja, sillä tiedän, milloin niitä on odotettavissa. Pelkään sellaisia hevosia, joilla on tapana  täysin arvaamatta lähteä säntäilemään.

Lapsena luin innokkaasti hevos- ja intiaanikirjoja ja haaveilin, miten isona muutan erakoksi jonnekin tuntemattomalle seudulle hevoseni ja uskollisen paimenkoirani kanssa. Näin mielessäni, miten päivän ratsastusretken jälkeen karautan vauhdikkaasti vuoripuron rantaan, sitaisen ratsuni puuhun kiinni, otan vaatteet pois ja hyppään puroon uimaan. Sitten sytytän nuotion, teen siinä ruokaa ja lopuksi nukahdan nuotion lämpöön haulikontukki päänalusena.

Näin lähelle haaveitani olen päässyt. Jaakkolan tallista löytyy uljaita ratsuja ja Nonna saa toimittaa uskollisen paimenkoiran virkaa.

Todellisuudessa tuossa haavekuvassa olisi käynyt niin, että vuoripuron vesi olisi ollut ihan liian kylmää, nuotiota en olisi saanut ikinä syttymään ja huolettomasti sidottu ratsuni olisi karannut ja vienyt eväät mennessään. Surkea pikku lännentyttö olisi paleltunut vuoriston kylmään yöhön ja joutunut nälkäisten karhujen saaliiksi.

Tämä tiistai taisi olla viimeinen pitkään aikaan, kun pääsin ratsastustunnille. Ensi viikolla alkaa opiskelu ja sitten vapaa-aikani täyttyy siitä. Se tuntuu ikävältä, mutta valintoja on pakko tehdä, kun ei kaikkeen ehdi. Toivon ja uskonkin, että joskus minulla vielä on paljon enemmän aikaa hevosharrastukselle.

Puolukkahyytelöä

Heti aamukahvin juotuani otin ämpärin ja lähdin Nonna kannoillani metsään. Kolme tuntia myöhemmin palasin, juuri ennen kuin alkoi sataa rankasti.

Iltapäivä oli pitkällä, kun puolukat viimein olivat muuttuneet hyytelöksi, tiskit tiskattu, roiskeet pyyhitty keittiöstä ja nimilaput kirjoitettu.

Tulkoon talvi, me emme kuole nälkään.

Vähän liioittelua, ehkä. Mutta vähästäkin säilömisestä tulee hyvä mieli, kun sitä harvoin tekee.

Teen puolukkahyytelöä joka syksy, vaikka muuten en säilö juuri mitään. Hyytelö on valtavan hyvää ja sopii minun mielestäni melkein minkä tahansa ruoan kanssa.

Käytän pelkän mehun, sillä haluan hyytelöstä kirkasta. Nyt minulla ei ollut mitään reseptiä, mutta tuohon vajaaseen ämpärilliseen marjoja käytin vajaa kolme litraa vettä ja 2,5 kiloa sokeria. Keitin ensin marjat kolmessa osassa kun ne eivät muuten olisi mahtuneet. Sitten siivilöin mehun ja keitin sen vielä sokerin kanssa. Tosi helppoa, vaikkakin aika sotkuista.

Mehu hyytyy, kun marjat ovat osittain raakoja. Juuri nyt ne olivat oikein hyviä tähän tarkoitukseen.

Suosittelen.

Luontoretkellä koiran kanssa

Tein pitkän lenkin Nonnan kanssa, nyt vähän uutta reittiä pitkin. Kuulimme kurkien huutoa ja näimme muutamia, ne olivat matkalla yöpaikkaansa. Luulen, että se on jossakin tällä suolla.

Toivottavasti huomenna ei sada tai ukkosta kovasti, sillä minun pitäisi päästä puolukkaan. Teen syksyisin puolukkahyytelöä, johon tarvitaan osittain raakoja marjoja ja nämä näyttävät jo huolestuttavan punaisilta. Tosin joukossa on yksi kukkakin.

Tuleeko ensimmäisenä mieleen, että tässä - alla olevassa kuvassa - on oja? Sanonta ojan pohjalla makaamisesta saa ihan uuden merkityksen, kun kuvittelee itsensä tähän. Ei ehkä niinkään kurjaa.

Kyllä luonto on kaunis.

Koiran kanssa lenkkeily on aina ollut yksi parhaista asioista, jotka tiedän. Jo pikkutyttönä tein pitkiä retkiä pienen koirani kanssa. Koira oli mustavalkoinen, sekarotuinen narttu, jonka hankin ihan itse varsin erikoisella tavalla. Tarina on oikeasti aika pitkä, mutta lyhenneltynä se kuuluu näin: ystävystyin kuljeksivan koiran kanssa, otin selvää, missä sen koti on, menin sinne ja kysyin, saanko ostaa heidän koiransa.

Miettikää nyt: mitä jos teidän ovensuuhunne ilmestyisi noin kymmenvuotias, tuntematon tyttö ja haluaisi viedä teidän koiranne mukanaan? Miten mahtaisi käydä?

Mutta minulle ei käynyt niin. Ne ihmiset miettivät hetken ja sanoivat, että kyllä sinä sen saat. Ja niin minä sain koiran ja meistä tuli kutakuinkin erottamattomat siihen saakka, kunnes tuo viisas pieni olento kuoli korkeassa iässä. Eikä se koskaan enää lähtenyt kuljeksimaan, ja jos lähtikin, se tuli yöksi kotiin.

Siitä koirasta olisi monta juttua kerrottavana. Sillä oli esimerkiksi tapana käydä aamuisin pienellä kierroksella kylällä. Siihen aikaan oli täysin luonnollista päästää koira yksin ovesta ulos ja niin mekin teimme. Sitten koira hölkytteli matkoihinsa ja poikkesi aina kylän kauppiaan kotona. Kauppias ei ollut vielä niin aikaisin aamulla kaupassaan ja kun koira tuli raapimaan ovea, sille annettiin lakritsipötkö, joita kauppias oli varannut varta vasten meidän koirallemme. Koira ei syönyt saalistaan koskaan, se kantoi sen kotiin ja hautasi saunan taakse entisten joukkoon.

Nonnakin on viisas koira, sillä tavalla viisas kuin kulkukoiraksi syntynyt on. Mutta se ei malttaisi ikinä jättää mitään hyvää syömättä, siitä olen varma.

Ja nyt alkoi tehdä mieli lakritsaa. Tiedän, että jossain täällä on vajaa pussillinen täytelakritsaa.
Löydän sen ihan kohta.

Remontti edistyy

Talomme sai tänään taas yhden uuden ikkunan, tällä kertaa makuukamariimme.

Ensin vanha ikkuna otettiin pois.

Ja sitten tuotiin uusi tilalle.

Oikeanpuolimmainen on salin ikkuna ja se tuli valmiiksi jo keväällä. Vasemmalla on tänään työn alla ollut ikkuna ja siitä puuttuu vielä yhtä ja toista.

Tietenkään työ ei ole ollut niin yksinkertainen kuin annoin ymmärtää. Onhan ikkunat pitänyt ensin tehdäkin: Raine on tehnyt ne itse alusta loppuun. Ja ikkunoiden laittaminen paikoilleen kävi kyllä hienosti, mutta sisäpuolelta ne istuvat täydellisesti vasta joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, kun teemme sisäpuolen remontin. Nyt ikkunat ovat suorassa ja sopivat vain ulkoa katsottuina. Tämä seinä on nimittäin ollut niin vino, että ikkuna-aukotkin olivat kallellaan sinne ja tänne. Seinä on nyt oikaistu ja laudoitettu uudestaan.

Minä olen valtavan tyytyväinen uusiin ikkunoihin. Tietysti olisi ollut hyvä, jos vanhoista olisi kohtuullisella vaivalla saanut kelvollisia, mutta se osoittautui lähes mahdottomaksi.

Vanhojen talojen kunnostajissa on erilaisia koulukuntia. Joillekin kelpaa vain aito, vanha tavara. Jotkut, kuten me, hyväksymme kaiken, mikä sopii tyyliin eikä vahingoita taloa. Sitten on vielä niitä, jotka eivät piittaa mistään mutta ehkä heitä ei lasketa kunnostajien joukkoon? En esimerkiksi muista, että olisin koskaan nähnyt vanhaa taloa, johon kylpyhuone olisi rakennettu siten, ettei se näyttäisi pahanlaatuiselta kasvaimelta.

Meidän talomme edustaa perinteistä, hyväksyttyä mummonmökkityyliä. Tämä miellyttää silmää vielä sadan vuoden päästäkin, jos talo on pystyssä. Kaikilla taloilla ei ole yhtä taattua tulevaisuutta. Olen monta kertaa miettinyt, mitkä nyt rakennettavista uusista taloista ovat niitä, joita jo kahden-kolmenkymmenen vuoden päästä pidämme toivottoman rumina, arkkitehtuurin harha-askeleina samaan tapaan kuin 60-70-luvun matalia, suuri-ikkunaisia laatikkotaloja nyt?

Veikkaan, että ne ovat näitä laatikkomaisia, suuri-ikkunaisia, joskaan ei matalia taloja joissa on seitsemän metriä korkea olohuone ja joita nyt tehdään ja myydään kovaan hintaan. Joukkoon voi sopia muutama muukin, jokin erilaisin erkkerein ja pylväin ja etu-, taka- ja sivuterassein sekä vielä parvekkeella koristettu ylenpalttinen rakennelma.  

Voin olla väärässä. Eikä sillä mitään väliä ole.

Lopuksi vielä vinkki niille, jotka pitävät maalaisromanttisesta tyylistä. Kehuin joku aika sitten Akateemisesta löytämääni ihanaa sisustuslehteä, mutta en kertonut, että samalla nimellä löytyy ihana nettikauppa. Jos sieltä ei halua mitään ostaa, niin aina voi katsella kuvia. Osoite on http://www.jeannedarcliving.dk/

Huomiseen!    

Käärmeitä tiellä

Pakkasin kimpsuni ja Nonnan aamulla Xantiaan ja tulin maalle. Aion viipyä täällä viikon.

Illalla ennen hämärän laskeutumista lähdin koira kanssa lenkille. Saahan se täällä juosta pihallakin tarpeekseen, mutta itse kaipaan pitkiä, reippaita kävelylenkkejä ja Nonna lähtee aina mielellään seurakseni. Olen viime aikoina pitänyt sen kytkettynä, vieläpä kuonopannassa, sillä pieni muistutus siitä, kuka retkiämme johtaa, ei mielestäni ole pahasta.

Onneksi koira oli kiinni tänään, sillä käärmeet olivat liikkeellä. Tiellemme osui kaksikin kyytä.

Ei niitä näissä kuvissa näy, mutta ihan näillä main olimme kävellä niiden päältä. Ensin toisen ja sitten vähän matkan päässä toisen.

Sanotaan, että kyyt pelkäävät ihmistä ja luikertavat pakoon minkä ehtivät, mutta ei tämä ensimmäinen ainakaan. Se oli ylittämässä tietä, mutta jäi sitten odottelemaan siihen keskelle. Minäkin jäin odottamaan, josko käärme ystävällisesti päättäisi, meneekö eteen vai taakse mutta kun mitään ei tapahtunut, otin koiran hihnasta tiukasti kiinni ja kiiruhdin ohi.

Seuraava luikero oli ihan vauva vielä, korkeintaan viisitoista senttiä pitkä. Se meni reippaasti tien yli ja Nonna kiinnostui kovasti. Ja onneksi se siinä kohtaa oli kiinni.

Aikaisemmin minulla oli aivan kauhea käärmekammo. Siis vielä niihin aikoihin, kun ostimme Vanhan Maatilan. Mutta nyt huomaan, että se on heikentynyt. En missään tapauksessa tykkää käärmeistä enkä halua olla niiden kanssa tekemisissä, mutta en myöskään säntää pakoon, jos näen käärmeen jossain. Enkä halua tappaa niitä, mutta teen sen, jos ne tulevat pihalle. Metsissä ja teillä kyyt saavat kulkea minun puolestani rauhassa.

Osa ihmisten aika yleisesti tuntemasta käärmekammosta johtunee niitä, että meillä on tapana mystifioida kohtaamisemme käärmeiden kanssa. Miettikääpä vain, miten me kuvailemme näitä tapauksia: " Ja juuri kun olin työntämässä kättäni kohti mustikoita..." tai " Vain hetkeä aikaisemmin olin..." ikään kuin käärmeiden näkemiseen liittyisi jotain yliluonnollista.

Noissa kuvissa Nonnalla ei enää ole kuonopantaa kuonon ympärillä, sillä jossain vaiheessa se onnistuu aina ottamaan sen pois. Yleensä laitan sen takaisin mutta en tänään, sillä koira käveli tosi nätisti.

Jospa koira vain ymmärtäisi miten paljon helpommalla me molemmat pääsisimme, jos se aina kävelisi kauniisti ja käyttäytyisi muutenkin hyvin kun olemme ulkona. Olen yrittänyt selittää asiaa mutta se ei mene perille. Enkä oikeasti uskokaan, että koira ymmärtäisi puhetta.

Tapasin muutama päivä sitten naisen, joka kivikovaan väitti, että koirat ymmärtävät puheen. En tiedä mihin hän perusti väitteensä, sillä hänellä ei ole koiraa ja hän jopa sanoi, ettei ole koiraihmisiä.

Koirat eivät ymmärrä puhetta ikinä. Ne oppivat tulkitsemaan ihmisen aikomuksia ja äänenpainoja ja yhdistämään joitain sanoja tiettyyyn tekemiseen, mutta keskustelukumppania niistä ei koskaan saa. Myötätuntoisen kuuntelijan kylläkin.

Mutta se, että joku sanoo, ettei ole koiraihminen. Se tuntuu vähän surulliselta. Sellainen ihminen sulkee elämästään valtavan paljon kumppanuutta, rakkautta ja iloa.

 

Ei niin kovin tärkeää

Tänään oli deadline-päivä. Tarkoittaa sitä, että joku työ pitää ehdottomasti saada tänään valmiiksi. Ja sainkin.

Deadline-päivillä on huono kaiku, mutta oikeastaan ne ovat ihan mukavia. Ainakin silloin, kun paineesta ja paljosta työstä huolimatta tietää, että työ valmistuu, että kaikki on hallinnassa ja jos ei heti aamusta ole niin jo iltapäivällä kuitenkin.

Tänään minulla tosin ei ollut syytä tyytyväisyyteen. Olen taas ottanut käsittämättömän huonoja valokuvia. Ihan hirveitä.


En ole valokuvaaja, en osaa kuvata, en näe kunnolla enkä ymmärrä sen vertaa. Mutta kaikkeen tässä joutuu ja hyvin harvoin on mahdollisuuksia sellaiseen ylellisyyteen kuin juttukeikkaan oikean valokuvaajan kanssa. Se onkin aina juhlaa, nautin tavattomasti kun tiedän, että voin keskittyä siihen, minkä parhaiten osaan ja ammattilainen vieressäni tekee omalta osaltaan parhaansa. Turussa on tosi hyviä freekuvaajia, terveisiä vain heille.

Kuvaamisen suhteen oli muutenkin epäonnea. Sain työni ihmeellisen aikaisin valmiiksi, hain Nonnan naapurista ja lähdin sen kanssa ulos. Otin taskuuni pienen kamerani ja napsin matkan varrelta kuvia. Nyt, kun yritin laittaa niitä koneelle, kaikki laitteet ilmoittivat, että kortti on tyhjä. Ja siellä sentään oli vielä kuvia Etelä-Amerikan kierrokseltakin vaikka toivon, että olen älynnyt siirtää ne myös koneelle.

Niinpä tämän päivän kuvat tulevat koirapolun sijasta meidän kylpyhuoneestamme. Siivosin sen viime töikseni ja kokeilin kameraa vielä kerran. Nyt se toimi, mutta näitä kahta lukuunottamatta muistikortilla ei ole mitään.

Onhan se puhdas vessakin nätti.Ja siivoaminen on tosi rentouttavaa sen jälkeen, kun on istunut päivän kirjoituspöydän vieressä.

Kuvissa vilahtaa yksi suurista toteutuneista unelmistani, kylpyamme. Haaveilin lapsena kylpyammeesta ja kuvittelin, miten ylellistä olisi lojua vaahtokylvyssä. Meillä kotona ei ollut edes sisävessaa, eikä kylpyammetta tainnut olla kenelläkään koko kylässä. Tädilläni oli sellainen ja kun kävimme siellä kerran vuodessa, hän laski ammeen puolilleen vettä. Sitten minä pääsin kylpemään, mutta kun vettä piti säästää, samaan ammeeseen laitettiin koko serkusparvi ja meitä oli siellä viisi lasta. En ikinä päässyt yksin.

Mutta turha luulla, että ottaisin nyt vahingon takaisin. Olen liian kärsimätön kylpijäksi. Tämä amme on ollut meillä toistakymmentä vuotta ja olen kylpenyt ehkä kolme kertaa.

Tämmöisiä haja-ajatuksia tänään. Muuta ei nyt jaksa.

Vielä yksi juttu.
Oletteko huomanneet, että mitä kauemmin elää, sitä vähemmän on asioita, jotka tuntuvat oikeasti tärkeiltä? Joista jaksaa kiihtyä tai ottaa kantaa tai haluta omakseen. Ajattelin tätäkin ohimennen, kun kirjoitin aamupäivällä jotain jutunpätkää, joka tuntui rehellisesti sanoen turhaakin turhemmalta.

Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Minun mielestäni.

Se, että nukkuu hyvin ja hengittää kevyesti.

Ja elää niin, että se on mahdollista.