Ensimmäinen kunnon työpäivä takana. Tapasin aamupäivällä mukavan nuoren parin, jolla oli yhteinen yritys ja hienoja ideoita. Löysin taas kerralla tämän työn suolan kun kuuntelin heidän tarinaansa joka koostui paitsi lahjakkuudesta ja muutamista onnenpotkuista, myös sinnikkyydestä, rohkeudesta ja ahkeruudesta. En yhtään ihmettele, vaikka he olisivat tulevaisuuden armiratioita ja vuokkonurmesniemiä.
Iltapäivän istuin elinkeinofoorumissa Datacityssä. Paikka on vihonviimeinen sen takia, että lähistöltä ei tahdo millään löytää parkkipaikkaa. Minulta kului puoli tuntia ja yksi hukkaan heitetty kaksieuroinen ennen kuin sain autoni jonnekin puolen kilometrin päähän ja puoliksi luvattomaan paikkaan. Se kolikko meni, kun ajoin ensin Datacityn parkkialueelle toteamaan, ettei siellä ollut yhtään tyhjää paikkaa ja pistin kolikon automaattiin jotta pääsin pois. Viheliäistä. Lemminkäisen- ja Joukahaisenkadun alueet ovat pysäköinnin suhteen tukkoisimpia Turussa ja jos alueelle jotain pitäisi rakentaa, niin lisää parkkitaloja. Sen sijaan sinne näkyi olevan rakenteilla taas uusi kerrostalo.
Elinkeino- ja kaikki muut foorumit ovat varmasti tarpeellisia, mutta eivät ne kovin elähdyttäviä ole. Koska ihminen ei kuitenkaan voi aina tehdä sitä, mitä haluaa, on useimmiten tehtävä vain se, mitä pitää. Niinpä istuin korva tarkkana loppuun saakka. Tosin sitten, kun iltapäivä eteni pitemmälle ja varsinkin kahvitauon jälkeen, mieleeni tuli monta kertaa muuan tapaus iltalukiosta. Siellähän systeemi on varsin vapaa sikäli, että oppilaat istuvat tunneilla jos tahtovat ja saavat mennä ja tulla kuten haluavat. Tätä tilaisuutta varsinkin nuoremmat oppilaat käyttivät surutta hyväkseen. Kerran matematiikantunnilla aihe taisi olla sen verran hankala, että yksi ja toinen parikymmenpäisestä ryhmästämme tunsi äkillistä tarvetta poistua. Opettaja opetti sinnikkäästi, vaikka tuolit kolisivat ja ovi kävi. Lopulta, kun luokassa ei ollut enää paljon ketään, hän parkaisi: "Älkää nyt kaikki lähtekö!"
Turussa sataa parhaillaan räntää. Sataa nyt mitä hyvänsä, niin viikonloppuna aion mennä käymään mökillä. Tiedän, että hiiret ovat pitäneet siellä oikeita orgioita koko talven kenenkään häiritsemättä ja ennen kuin siellä voi taas asua, kaikki irtain on tuotava kaupunkiin pestäväksi.
Nyt menen vähäksi aikaa jatkamaan tilkkupeittoprojektia. Yritän tehdä sitä joka päivä vähän. Menetelmä on osoittautunut varsin toimivaksi silloin, kun on tehtävä isoja juttuja vaikka aikaa ei oikein olisi.
torstai 7. huhtikuuta 2011
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Vessakopperoisesta koirien sadevaatteisiin
Työt eivät päässeet tänäänkään alkuun. Olin sopinut yhden jutunteon, mutta haastateltava soitti ja peruutti. Se on ihan tavallista eikä haittaa, jos kalenterista löytyy joku toinen aika. Nyt vielä löytyi.
Joskus on käynyt niin, että haastateltava on unohtanut sovitun tapaamisen. Kun muutaman kerran ajaa jonnekin kymmenien kilometrien päähän ja huomaa itsensä niin vähäpätöiseksi, ettei toinen muista edes olla paikalla, oppii varmistamaan. Nykyään soitan kotoa lähtiessäni ja muistutan tulostani, jos minusta vähänkin tuntuu siltä, että tapaaminen on voinut unohtua. Tässä asiassa intuitioon kannattaa luottaa, sen olen huomannut.
Suunnittelimme tänään vessaremonttia. Tämä ei todellakaan ole mikään uusi asia, sillä vessa, joka pitäisi remontoida, on tehty lähes 25 vuotta sitten. Olimme silloin vasta muuttaneet tänne Portsaan ja Maria oli syntymässä, talvi oli järkyttävän kylmä, meillä ei ollut suihkua ja kun sitten uusi vessa vai pitäisikö sanoa kylpyhuone valmistui, se oli tietysti ihan luksusta. Nyt tuo muovitapeteilla päällystettu nuhruinen koppi ei enää saa aikaan muuta kuin kyllästynyttä harmia. Kopperoisen kruunaa Tanssiva Pesukone, jota täytyy pitää kädestä, kun se tekee töitä. Olen saanut tarpeekseni.
Vanhassa puutalossa on oma tunnelmansa, mutta ovat nämä aika epäkäytännöllisiä. Meillä, kuten melkein kaikilla muillakin portsalaisilla, alkuperäinen asunto on käsittänyt vain keittiön ja kamarin. Kun asuntoihin on alettu tehdä sisävessoja - täällä se tapahtui 1950-luvun alussa - ne on pitänyt rakentaa joko keittiöön tai eteiseen. Meillä vessa vie suurimman osan eteisestä. Kun tullaan ulko-ovesta ja noustaan sisäportaat ja avataan väliovi, vessan ovi on heti edessä. Varsinainen eteinen, johon pitää mahduttaa perheen kengät ja ulkovaatteet, on todella, todella pieni. Siinä olisi jollekin Inno-ohjelmalle haastetta kerrakseen.
Kävin illalla Elinan luona Sauvossa. Kun ajoin takaisin, hämärä oli laskeutumassa ja ilma oli kovin sumuinen. Oli merkillistä nähdä sumun keskellä, lumisella pellolla traktori ja miehiä työssä. Näyssä oli jotain valtavan kuvauksellista ja harmittelin sitä, ettei minulla ollut kameraa mukana. Ikään kuin sitten olisin pysähtynyt ja ottanut sen kuvan, mutta saahan sitä harmitella.
Matkalla Sauvoon kiersin eläinkaupan kautta ja ostin Nonnalle uuden kaulapannan. Vanhasta hajosi lukko. Hypistelin pitkän aikaa erilaisia pantoja ja ostin sitten lopulta ihan samanlaisen kuin Nonnalla nytkin on ollut.
Eläinten tarvikkeet ovat yhä suurempi bisnes. Mahtavatko lemmikit kaikkea tarvitakaan, mitä niiden omistajille myydään? Niin kuin esimerkiksi takkeja. Mietin tätä tänään koirapuistossa, jossa Nonnan leikkikaveriksi osui energinen uroskoira, rodultaan aika paljon bokseria muistuttava. Koira oli puettu turkissomisteiseen sadetakkiin, jossa taisi vielä olla lämmin vuori. Koiraparka höyrysi. Ulkolämpötila oli noin plus viisi astetta, eikä edes satanut. Koira oli tuotu puistoon autolla. Osaisiko joku selittää, mihin sitä takkia tarvittiin?
Siitä vessaremontista vielä. Ei se heti ala. Ei kohtakaan. Me vasta puhuimme siitä. Sekin helpottaa vähän.
Joskus on käynyt niin, että haastateltava on unohtanut sovitun tapaamisen. Kun muutaman kerran ajaa jonnekin kymmenien kilometrien päähän ja huomaa itsensä niin vähäpätöiseksi, ettei toinen muista edes olla paikalla, oppii varmistamaan. Nykyään soitan kotoa lähtiessäni ja muistutan tulostani, jos minusta vähänkin tuntuu siltä, että tapaaminen on voinut unohtua. Tässä asiassa intuitioon kannattaa luottaa, sen olen huomannut.
Suunnittelimme tänään vessaremonttia. Tämä ei todellakaan ole mikään uusi asia, sillä vessa, joka pitäisi remontoida, on tehty lähes 25 vuotta sitten. Olimme silloin vasta muuttaneet tänne Portsaan ja Maria oli syntymässä, talvi oli järkyttävän kylmä, meillä ei ollut suihkua ja kun sitten uusi vessa vai pitäisikö sanoa kylpyhuone valmistui, se oli tietysti ihan luksusta. Nyt tuo muovitapeteilla päällystettu nuhruinen koppi ei enää saa aikaan muuta kuin kyllästynyttä harmia. Kopperoisen kruunaa Tanssiva Pesukone, jota täytyy pitää kädestä, kun se tekee töitä. Olen saanut tarpeekseni.
Vanhassa puutalossa on oma tunnelmansa, mutta ovat nämä aika epäkäytännöllisiä. Meillä, kuten melkein kaikilla muillakin portsalaisilla, alkuperäinen asunto on käsittänyt vain keittiön ja kamarin. Kun asuntoihin on alettu tehdä sisävessoja - täällä se tapahtui 1950-luvun alussa - ne on pitänyt rakentaa joko keittiöön tai eteiseen. Meillä vessa vie suurimman osan eteisestä. Kun tullaan ulko-ovesta ja noustaan sisäportaat ja avataan väliovi, vessan ovi on heti edessä. Varsinainen eteinen, johon pitää mahduttaa perheen kengät ja ulkovaatteet, on todella, todella pieni. Siinä olisi jollekin Inno-ohjelmalle haastetta kerrakseen.
Kävin illalla Elinan luona Sauvossa. Kun ajoin takaisin, hämärä oli laskeutumassa ja ilma oli kovin sumuinen. Oli merkillistä nähdä sumun keskellä, lumisella pellolla traktori ja miehiä työssä. Näyssä oli jotain valtavan kuvauksellista ja harmittelin sitä, ettei minulla ollut kameraa mukana. Ikään kuin sitten olisin pysähtynyt ja ottanut sen kuvan, mutta saahan sitä harmitella.
Matkalla Sauvoon kiersin eläinkaupan kautta ja ostin Nonnalle uuden kaulapannan. Vanhasta hajosi lukko. Hypistelin pitkän aikaa erilaisia pantoja ja ostin sitten lopulta ihan samanlaisen kuin Nonnalla nytkin on ollut.
Eläinten tarvikkeet ovat yhä suurempi bisnes. Mahtavatko lemmikit kaikkea tarvitakaan, mitä niiden omistajille myydään? Niin kuin esimerkiksi takkeja. Mietin tätä tänään koirapuistossa, jossa Nonnan leikkikaveriksi osui energinen uroskoira, rodultaan aika paljon bokseria muistuttava. Koira oli puettu turkissomisteiseen sadetakkiin, jossa taisi vielä olla lämmin vuori. Koiraparka höyrysi. Ulkolämpötila oli noin plus viisi astetta, eikä edes satanut. Koira oli tuotu puistoon autolla. Osaisiko joku selittää, mihin sitä takkia tarvittiin?
Siitä vessaremontista vielä. Ei se heti ala. Ei kohtakaan. Me vasta puhuimme siitä. Sekin helpottaa vähän.
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Puhdasta mielihyvää
Kyllä nyt on hyvä mieli: olin pitkästä aikaa ratsastamassa. Vaikka pohkeenväistö sujui vain vähän sinne päin ja kevennyskin oli välillä hukassa, niin hauskaa oli kumminkin.
Elämässä on aika vähän asioita, jotka tuottavat puhdasta mielihyvää. Jos jonkun sellaisen löytää, siitä on syytä pitää kiinni. Minulle ratsastus on sitä, jollekin toiselle se voi olla vaikka kuorolaulua.
Jotain liikuntaa olisi kuitenkin hyvä harrastaa. Tässä iässä ihmisen elämäntavat alkavat jo näkyä ja tuntua ja jos ei yhtään liiku, voi tulla vaikeat oltavat. Ymmärrän kyllä, että kansakoulun karmeista liikuntatunneista voi olla mahdoton päästä yli edes kuuttakymmentä käydessä, mutta kannattaisi edes yrittää.
En tiedä millaista koulujen liikunnanopetus on nykyään, mutta miten minusta tuntuu, etteivät asiat olisi kauheasti parantuneet omista kouluajoistani? Vai tunteeko joku jonkun - ihan minkä ikäisen tahansa - joka väittäisi nauttineensa koululiikunnasta, saaneensa siitä kipinän liikuntaharrastukseen ja kaupanpäällisiksi kosolti ihania muistoja? Minulle ei ainakaan tule mieleen ketään.
Tallimatkalla kävin tankkaamassa auton, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. En ollut ihan varma, mitä bensaa minun pitäisi laittaa, joten otin 98:aa. Luulen, että Xantia on liian vanha etanoliautoksi. Vanha se on joka tapauksessa, siinä ei enää radiokaan toimi ja se on tosi kurjaa. Muuten se on palvellut uskollisesti ja siksi tuntuu petokselta sanoa, että haluaisin auton, joka veisi vähemmän bensaa ja jossa olisi parempi kuljettaa koiraa. Ja joka mielellään olisi kirkkaanpunainen, niin ettei kukaan enää voisi ajaa risteyksessä kylkeen ja selittää, ettei yhtään huomannut meitä.
Elämässä on aika vähän asioita, jotka tuottavat puhdasta mielihyvää. Jos jonkun sellaisen löytää, siitä on syytä pitää kiinni. Minulle ratsastus on sitä, jollekin toiselle se voi olla vaikka kuorolaulua.
Jotain liikuntaa olisi kuitenkin hyvä harrastaa. Tässä iässä ihmisen elämäntavat alkavat jo näkyä ja tuntua ja jos ei yhtään liiku, voi tulla vaikeat oltavat. Ymmärrän kyllä, että kansakoulun karmeista liikuntatunneista voi olla mahdoton päästä yli edes kuuttakymmentä käydessä, mutta kannattaisi edes yrittää.
En tiedä millaista koulujen liikunnanopetus on nykyään, mutta miten minusta tuntuu, etteivät asiat olisi kauheasti parantuneet omista kouluajoistani? Vai tunteeko joku jonkun - ihan minkä ikäisen tahansa - joka väittäisi nauttineensa koululiikunnasta, saaneensa siitä kipinän liikuntaharrastukseen ja kaupanpäällisiksi kosolti ihania muistoja? Minulle ei ainakaan tule mieleen ketään.
Tallimatkalla kävin tankkaamassa auton, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. En ollut ihan varma, mitä bensaa minun pitäisi laittaa, joten otin 98:aa. Luulen, että Xantia on liian vanha etanoliautoksi. Vanha se on joka tapauksessa, siinä ei enää radiokaan toimi ja se on tosi kurjaa. Muuten se on palvellut uskollisesti ja siksi tuntuu petokselta sanoa, että haluaisin auton, joka veisi vähemmän bensaa ja jossa olisi parempi kuljettaa koiraa. Ja joka mielellään olisi kirkkaanpunainen, niin ettei kukaan enää voisi ajaa risteyksessä kylkeen ja selittää, ettei yhtään huomannut meitä.
maanantai 4. huhtikuuta 2011
Hyvässä seurassa
Olipa mukava nähdä kollegat pitkästä aikaa. Istuimme ensin pari tuntia juttupalaverissa ja sitten vielä toisen mokoman Naantalin Aurinkoisessa vaihtamassa kuulumisia.
En oikein voi käyttää sanaa "työkaverit", kun se viittaa johonkin työpaikkaan ja siellä käymiseen. Freelancerillahan ei ole mitään työpaikkaa ja vaikka minulla, kuten monella muullakin freellä, työkuviot ovat aika vakiintuneet ja kapeat, en silti voi sanoa olevani missään töissä.
Vapaista ammatinharjoittajista koostuva, harvoin toisiaan tapaava työyhteisö toimii hyvin. Säästymme työpaikkojen ristiriidoilta, mutta saamme osamme niiden hyvistä puolista. Olen kuullut hirveitä tarinoita työpaikoista, joissa aikuiset ihmiset kiusaavat toisiaan hulluuden partaalle. Lähes pahimpia tuntuvat olevan opettajainhuoneet.
Iltapäivällä koirapuistosta löytyi mukavaa seuraa Nonnalle ja minullekin. Komea rhodesiankoirauros, joka liehitteli Nonnaa väsymättä, vaikka daami irvisteli ja ärisi, korttelinkokoisella egolla mutta vain pienen pienellä rohkeudella varustettu chihuahua ja puuvillakoiraa muistuttava sekarotuinen joka kuvitteli, että sen piti yksin järjestää kaikkien asiat, ihmiset mukaan luettuna.
Sillä aikaa kun koirat selvittelivät välejään ja juoksentelivat edestakaisin, me emännät puhuimme mistäs muusta kuin koiristamme ja niiden tekemistä kolttosista. Tämähän on koirapuiston suosituin puheenaihe ja aina yhtä hauska. Koirattomat ihmiset eivät varmaan voi ymmärtää, miten sydämelliset naurut joku mennyt tapaus voi nyt kirvoittaa, vaikka säleiksi pureskeltu tyylihuonekalu ei ihan tuoreeltaan huvittanut.
Tilkkupeittokin edistyy.
Leikkasin neliöt kolmioiksi ja ompelen nyt kaksi eriväristä kolmiota yhteen taas neliöksi. Kolmioiden leikkaaminen oli helppoa, kun silitin neliöt ensin kolmion muotoisiksi.
Kun työ on tässä vaiheessa, alan taas epäillä olenko sittenkään valinnut oikeita värejä. Sitä ei parane miettiä liikaa, sillä vasta valmis työ näyttää, olenko onnistunut.
Kaikkein mieluiten haluaisin kuitenkin nyt vain lukea. Helmi Krohnin kirjeet läheisilleen ovat vasta alussa. Helmi on nyt 18, mennyt kihloihin E.N.Setälän kanssa ja menossa keittokouluun. Ei raukka tiedä vielä, mikä koettelemus avioliitosta tulee ja mikä ura kirjoittajana Helmillä itsellään on edessä.
1800-luvun loppupuolella Suomen "kansa" oli kovassa kurssissa sivistyneistön keskuudessa. Helmikin huudahtaa eräässä kirjeessään: "Kuinka äärettömästi rakastankaan kansaa!" ja toteaa sitten heti perään, ettei tosin tunne sitä yhtään.
Asiat eivät ole kovasti muuttuneet, vai mitä?
En oikein voi käyttää sanaa "työkaverit", kun se viittaa johonkin työpaikkaan ja siellä käymiseen. Freelancerillahan ei ole mitään työpaikkaa ja vaikka minulla, kuten monella muullakin freellä, työkuviot ovat aika vakiintuneet ja kapeat, en silti voi sanoa olevani missään töissä.
Vapaista ammatinharjoittajista koostuva, harvoin toisiaan tapaava työyhteisö toimii hyvin. Säästymme työpaikkojen ristiriidoilta, mutta saamme osamme niiden hyvistä puolista. Olen kuullut hirveitä tarinoita työpaikoista, joissa aikuiset ihmiset kiusaavat toisiaan hulluuden partaalle. Lähes pahimpia tuntuvat olevan opettajainhuoneet.
Iltapäivällä koirapuistosta löytyi mukavaa seuraa Nonnalle ja minullekin. Komea rhodesiankoirauros, joka liehitteli Nonnaa väsymättä, vaikka daami irvisteli ja ärisi, korttelinkokoisella egolla mutta vain pienen pienellä rohkeudella varustettu chihuahua ja puuvillakoiraa muistuttava sekarotuinen joka kuvitteli, että sen piti yksin järjestää kaikkien asiat, ihmiset mukaan luettuna.
Sillä aikaa kun koirat selvittelivät välejään ja juoksentelivat edestakaisin, me emännät puhuimme mistäs muusta kuin koiristamme ja niiden tekemistä kolttosista. Tämähän on koirapuiston suosituin puheenaihe ja aina yhtä hauska. Koirattomat ihmiset eivät varmaan voi ymmärtää, miten sydämelliset naurut joku mennyt tapaus voi nyt kirvoittaa, vaikka säleiksi pureskeltu tyylihuonekalu ei ihan tuoreeltaan huvittanut.
Tilkkupeittokin edistyy.
Leikkasin neliöt kolmioiksi ja ompelen nyt kaksi eriväristä kolmiota yhteen taas neliöksi. Kolmioiden leikkaaminen oli helppoa, kun silitin neliöt ensin kolmion muotoisiksi.
Kun työ on tässä vaiheessa, alan taas epäillä olenko sittenkään valinnut oikeita värejä. Sitä ei parane miettiä liikaa, sillä vasta valmis työ näyttää, olenko onnistunut.
Kaikkein mieluiten haluaisin kuitenkin nyt vain lukea. Helmi Krohnin kirjeet läheisilleen ovat vasta alussa. Helmi on nyt 18, mennyt kihloihin E.N.Setälän kanssa ja menossa keittokouluun. Ei raukka tiedä vielä, mikä koettelemus avioliitosta tulee ja mikä ura kirjoittajana Helmillä itsellään on edessä.
1800-luvun loppupuolella Suomen "kansa" oli kovassa kurssissa sivistyneistön keskuudessa. Helmikin huudahtaa eräässä kirjeessään: "Kuinka äärettömästi rakastankaan kansaa!" ja toteaa sitten heti perään, ettei tosin tunne sitä yhtään.
Asiat eivät ole kovasti muuttuneet, vai mitä?
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Otin osaa
Tähän alakuloiseen ja harmaaseen päivään sopii hyvin se, että kävin ostamassa suruadressin. Lähetin sen omasta ja veljeni puolesta lapsuudenystävämme omaisille.
Adressin valitseminen oli kamalaa. Minusta on vanhemmiten tullut oikea itkupilli. Voin esimerkiksi kesken ruoanlaiton vilkaista, mitä elokuvaa muu perhe katsoo televisiosta, huomata liikuttavan kohtauksen, istua itkemään vähäksi aikaa ja poistua taas keittiöön, tietämättä edes elokuvan nimeä juonesta puhumattakaan. Tähän verrattuna suruadressi on oikea liikutuksen hyökyaalto.
Vaikeaa tai ei, osanotto on kuitenkin valtavan tärkeää. En tiedä, lohduttaako adressin saaminen omaisia mutta sen tiedän, että jos sitä ei tule, se tuntuu pahalta. Kuolema ja lapsen syntymä saavat aikaan niin suuria tunteita, että toistenkin on syytä ottaa niihin osaa.
Tuli muuten otettua osaa syntymäänkin tänään. Kun tulin adressinostomatkaltani, näin naapurin tuoreen isän keikuttamassa vaunuja pihalla. Pääsin onnittelemaan perheenlisäyksestä.
- Noh, tämähän on jo kolmen kuukauden, vauvan isä totesi.
Selitin, että olen ollut pitkään poissa kotoa. Taisi naapuri sen tietääkin.
Iltapäivällä kävin Nonnan kanssa koirapuistossa ja taas tuli otettua osaa. Puistoon tuli autolla nainen, jolla oli kaksi lammaskoiraa ja kainalosauvat. Hän kertoi, että oli kaksi kuukautta sitten kaatunut koirapuiston portilla ja murtanut luunsa.
Oma luunmurtumaonnettomuuteni ja kaikki sitä seuranneet hankaluudet ovat niin tuoreessa muistissa, että pääsimme sujuvasti jutun alkuun. Ihmettelin, miten nainen on selvinnyt koirien kanssa; itse en olisi millään pystynyt hoitamaan Nonnaa kun kuljin vielä kepeillä.
- Joten kuten on sujunut, hän selitti ja jatkoi, että onnettomuuden jälkeen varmaan parikymmentä ihmistä soitti ja tarjoutui hoitamaan hänen kauppa-asiansa.
- Mutta vain kaksi on sanonut, että voisi auttaa koirien kanssa, hän hymähti.
Huomenna olisi tarkoitus vääntäytyä oikean työn ääreen. Mitähän siitä tulee, kun päivät tuntuvat nytkin liian lyhyiltä?
Adressin valitseminen oli kamalaa. Minusta on vanhemmiten tullut oikea itkupilli. Voin esimerkiksi kesken ruoanlaiton vilkaista, mitä elokuvaa muu perhe katsoo televisiosta, huomata liikuttavan kohtauksen, istua itkemään vähäksi aikaa ja poistua taas keittiöön, tietämättä edes elokuvan nimeä juonesta puhumattakaan. Tähän verrattuna suruadressi on oikea liikutuksen hyökyaalto.
Vaikeaa tai ei, osanotto on kuitenkin valtavan tärkeää. En tiedä, lohduttaako adressin saaminen omaisia mutta sen tiedän, että jos sitä ei tule, se tuntuu pahalta. Kuolema ja lapsen syntymä saavat aikaan niin suuria tunteita, että toistenkin on syytä ottaa niihin osaa.
Tuli muuten otettua osaa syntymäänkin tänään. Kun tulin adressinostomatkaltani, näin naapurin tuoreen isän keikuttamassa vaunuja pihalla. Pääsin onnittelemaan perheenlisäyksestä.
- Noh, tämähän on jo kolmen kuukauden, vauvan isä totesi.
Selitin, että olen ollut pitkään poissa kotoa. Taisi naapuri sen tietääkin.
Iltapäivällä kävin Nonnan kanssa koirapuistossa ja taas tuli otettua osaa. Puistoon tuli autolla nainen, jolla oli kaksi lammaskoiraa ja kainalosauvat. Hän kertoi, että oli kaksi kuukautta sitten kaatunut koirapuiston portilla ja murtanut luunsa.
Oma luunmurtumaonnettomuuteni ja kaikki sitä seuranneet hankaluudet ovat niin tuoreessa muistissa, että pääsimme sujuvasti jutun alkuun. Ihmettelin, miten nainen on selvinnyt koirien kanssa; itse en olisi millään pystynyt hoitamaan Nonnaa kun kuljin vielä kepeillä.
- Joten kuten on sujunut, hän selitti ja jatkoi, että onnettomuuden jälkeen varmaan parikymmentä ihmistä soitti ja tarjoutui hoitamaan hänen kauppa-asiansa.
- Mutta vain kaksi on sanonut, että voisi auttaa koirien kanssa, hän hymähti.
Huomenna olisi tarkoitus vääntäytyä oikean työn ääreen. Mitähän siitä tulee, kun päivät tuntuvat nytkin liian lyhyiltä?
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Koiran kanssa menee paremmin vaikka laskeminen ei onnistu
Olin laskenut väärin. 144 ei tilkkua ei riitä läheskään uuteen päiväpeittooni, tarvitsen niitä melkein sata enemmän. Eikä ollut mikään vaikea lasku, mutta pieleen vain meni.
Voi olla, että kankaat eivät riitä.
Koiran kanssa menee paremmin. Se on kulkenut viime päivät niin nätisti minun vieressäni, että epäilen sen olevan jotenkin kipeä. Tai sitten sekin on saanut Tammialan Koirakoulusta sähköpostia.
Esimerkiksi tänään olen kävellyt sen kanssa kaksi kertaa koirapuistoon. Matka kestää yhteen suuntaan noin 25 minuuttia. Nonna ei edes yrittänyt vetää eikä sännätä minnekään. Olemme jopa ohittaneet ainakin yhden koiran ilman rähinää ja autoja, joiden perään se ennen yritti lähteä, se ei ole edes huomannut. Vain liikennevalot ovat yhtä huono paikka kuin aina ennenkin: jos niissä tulee toinen koira vastaan, Nonna menee pois tolaltaan.
Normaalisti en käy kahta kertaa päivässä puistossa, mutta tänään menin, sillä ensimmäinen yrityksemme mennä puistoilemaan ei onnistunut. Puiston aidalla oli vastassa dalmatialainen, joka näytteli hampaitaan ja Nonna vastasi samalla mitalla. Turha siis mennä kokeilemaan onneaan, jos jo alku on tuollainen. Muuten puistoilu on sujunut hyvin ja Nonna on leikkinyt iloisesti jopa aikuisen belgianpaimenkoiranartun kanssa, mustan koiran, joita se erityisesti on inhonnut.
Ihmettelen tätä muutosta. Voiko se, että olen päättänyt tehdä lopun kiskomisesta ja remmiräyhäämisestä ja ilmoittanut meidät käytöskursseille, muka vaikuttaa näin? Vai eikö koira pitkän poissaoloni jälkeen muista, että minä olen se sama nainen, jota se on retuuttanut remminjatkeena?
Onhan tietysti mahdollista ( ja todennäköistä) että matkani aikana koiravastaavat Niina ja Laura ovat tehneet ihmeitä, eikä minulla ole asian kanssa mitään tekemistä.
Ja jos koira ei vielä ole kipeä, se saattaa kohta olla. Lenkkipolun varteen oli taas jätetty leipää ja Nonna ehti nielaista palasen ennen kuin ehdin edes huomata kunnolla. Kulkukoiraksi syntynyt ei jätä yhtään tilaisuutta käyttämättä, kun on syömisestä kysymys. Ikävä kyllä sen vatsa ei kestä vehnäjauhoja. Tai rotanmyrkkyä - sitähän aina joskus yritetään ihmisten lemmikeille tarjota tällä tavalla.
Voi olla, että kankaat eivät riitä.
Koiran kanssa menee paremmin. Se on kulkenut viime päivät niin nätisti minun vieressäni, että epäilen sen olevan jotenkin kipeä. Tai sitten sekin on saanut Tammialan Koirakoulusta sähköpostia.
Esimerkiksi tänään olen kävellyt sen kanssa kaksi kertaa koirapuistoon. Matka kestää yhteen suuntaan noin 25 minuuttia. Nonna ei edes yrittänyt vetää eikä sännätä minnekään. Olemme jopa ohittaneet ainakin yhden koiran ilman rähinää ja autoja, joiden perään se ennen yritti lähteä, se ei ole edes huomannut. Vain liikennevalot ovat yhtä huono paikka kuin aina ennenkin: jos niissä tulee toinen koira vastaan, Nonna menee pois tolaltaan.
Normaalisti en käy kahta kertaa päivässä puistossa, mutta tänään menin, sillä ensimmäinen yrityksemme mennä puistoilemaan ei onnistunut. Puiston aidalla oli vastassa dalmatialainen, joka näytteli hampaitaan ja Nonna vastasi samalla mitalla. Turha siis mennä kokeilemaan onneaan, jos jo alku on tuollainen. Muuten puistoilu on sujunut hyvin ja Nonna on leikkinyt iloisesti jopa aikuisen belgianpaimenkoiranartun kanssa, mustan koiran, joita se erityisesti on inhonnut.
Ihmettelen tätä muutosta. Voiko se, että olen päättänyt tehdä lopun kiskomisesta ja remmiräyhäämisestä ja ilmoittanut meidät käytöskursseille, muka vaikuttaa näin? Vai eikö koira pitkän poissaoloni jälkeen muista, että minä olen se sama nainen, jota se on retuuttanut remminjatkeena?
Onhan tietysti mahdollista ( ja todennäköistä) että matkani aikana koiravastaavat Niina ja Laura ovat tehneet ihmeitä, eikä minulla ole asian kanssa mitään tekemistä.
Ja jos koira ei vielä ole kipeä, se saattaa kohta olla. Lenkkipolun varteen oli taas jätetty leipää ja Nonna ehti nielaista palasen ennen kuin ehdin edes huomata kunnolla. Kulkukoiraksi syntynyt ei jätä yhtään tilaisuutta käyttämättä, kun on syömisestä kysymys. Ikävä kyllä sen vatsa ei kestä vehnäjauhoja. Tai rotanmyrkkyä - sitähän aina joskus yritetään ihmisten lemmikeille tarjota tällä tavalla.
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Tilkkupeitosta ja vaaleista
Aloitin tilkkupeiton tekemisen tänään. En löytänyt valmista mallia, joten päädyin perinteisiin neliöihin.
Tein ensin 20 x 20 cm neliön pahvista. Piirrän jokaisen neliön kankaalle ja leikkaan ne yksitellen. Laskin, että tarvitsen 144 tilkkua, 18 jokaisesta kahdeksasta väristä. Tänään leikkasin jo puolet.
Kun saan kaikki leikattua, leikkaan neliöt vielä kolmioiksi. Aion ommella aina tumman ja vaaleamman kolmion yhteen ja yhdistää näin saadut neliöt keskenään.
Yksitellen piirtäminen ja leikkaaminen voi kuulostaa työläältä, mutta ei se sitä ole. Tilkkujen tekemiseen ei kulu kuin muutama tunti ja tällaista mekaanista työtä tehdessä on hyvä ajatella kaikenlaista. Laiskoja, sinne tänne harhailevia ajatuksia: mitä ottaisi pakastimesta sulamaan huomista varten, koska ehtisi mökillä käymään, mahdanko vielä mahtua ratsastushousuihini ja mitähän sitä vielä voisi syödä ettei alkaisi mahaa polttaa?
Ei ole kummoisia ajatuksia, ei.
Käytin minä sentään vaalikonettakin tänään, peräti kahta. Vaalikoneet ovat erinomainen apu ehdokkaan valinnassa tällaiselle liikkuvalle äänestäjälle.
Tällä kertaa vaalikone tarjosi minulle ehdokasta, jota olin jo itsekin vähän ajatellut. Päätin, että näissä vaaleissa annan ääneni tälle naiselle, joka tuntee tavallisten ihmisten arjen. Kaikkihan sen väittävät tuntevansa, mutta kyllä se vain niin on, että jos muutaman vuoden saa hyvää palkkaa ja etuoikeutetun kohtelua, kadottaa tuntuman tavalliseen arkeen, vaikka olisi sellaista joskus elänytkin. Näin uskon.
Tein ensin 20 x 20 cm neliön pahvista. Piirrän jokaisen neliön kankaalle ja leikkaan ne yksitellen. Laskin, että tarvitsen 144 tilkkua, 18 jokaisesta kahdeksasta väristä. Tänään leikkasin jo puolet.
Kun saan kaikki leikattua, leikkaan neliöt vielä kolmioiksi. Aion ommella aina tumman ja vaaleamman kolmion yhteen ja yhdistää näin saadut neliöt keskenään.
Yksitellen piirtäminen ja leikkaaminen voi kuulostaa työläältä, mutta ei se sitä ole. Tilkkujen tekemiseen ei kulu kuin muutama tunti ja tällaista mekaanista työtä tehdessä on hyvä ajatella kaikenlaista. Laiskoja, sinne tänne harhailevia ajatuksia: mitä ottaisi pakastimesta sulamaan huomista varten, koska ehtisi mökillä käymään, mahdanko vielä mahtua ratsastushousuihini ja mitähän sitä vielä voisi syödä ettei alkaisi mahaa polttaa?
Ei ole kummoisia ajatuksia, ei.
Käytin minä sentään vaalikonettakin tänään, peräti kahta. Vaalikoneet ovat erinomainen apu ehdokkaan valinnassa tällaiselle liikkuvalle äänestäjälle.
Tällä kertaa vaalikone tarjosi minulle ehdokasta, jota olin jo itsekin vähän ajatellut. Päätin, että näissä vaaleissa annan ääneni tälle naiselle, joka tuntee tavallisten ihmisten arjen. Kaikkihan sen väittävät tuntevansa, mutta kyllä se vain niin on, että jos muutaman vuoden saa hyvää palkkaa ja etuoikeutetun kohtelua, kadottaa tuntuman tavalliseen arkeen, vaikka olisi sellaista joskus elänytkin. Näin uskon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)