Sukankutojan murheet

Taitaa olla ihan hullua haaveilla mistään yliopisto-opinnoista, kun en opi edes kutomaan sukkaa.

Harjoituksen puutteesta ei kiikasta. Tänä kesänäkin olen jo kutonut monta paria sukkia. Kaukaa katsottuna ne ovat asiallisen näköisiä, mutta läheltä eivät.

Katsokaa tarkkaan.

Tuo kohta, johon tyhjän puikon kärki osoittaa, se on se, mistä ei koskaan tule kunnollista. Siihen jää aina reikiä.

Olen yrittänyt vaikka mitä: kutoa silmukoita kiertäen, poimia ne alun alkaen kiertäen, poimia niitä eri paikoista, kiristää paremmin.

Olen kysynyt neuvoja viisaammilta ja saanutkin niitä. Viimeksi ystäväni Marjut, oikea sukkatehdas, näytti minulle kädestä pitäen, kuinka työ tehdään oikein. Ei auttanut. En vain osaa.

Reikiä ei tule molemmille puolille, vain vasemmalle. Oikea puoli on siisti.

Vielä jotain, jota en ole kokeillut?

Eihän tuo oikeasti ole kuin kosmeettinen haitta. Sukat pysyvät  hyvin jalassa ja lämmittävät kuten pitääkin. Mihinkään myyjäisiin en kuitenkaan kehtaisi niitä viedä.

Tätini - ei se hauska täti, vaan yksi toinen - on yhtä huono ellei jopa huonompi sukankutoja kuin minä. Suurpiirteisempi hän ainakin on, sillä kun kantapäään teko kävi ylivoimaiseksi, hän jätti sen muitta mutkitta tekemättä.

Sitä minä en olekaan vielä kokeillut.

Häätunnelmista keittiöhaaveisiin

Häät olivat niin iloiset ja liikuttavat kuin arvata saattoikin. Morsian oli häikäisevän kaunis, sulhanen miehekäs ja pari kovasti rakastunut. Me tädit nyyhkimme asiaankuuluvasti ja täydestä sydämestä.

Nuoripari oli valinnut vähän erikoisemman tavan mennä naimisiin: yhteisvihkimisen. Se tapahtui Henrikin kirkon Tähkäpuistossa, ihanassa ruusutarhassa, johon oli pystytetty kaksi telttakatosta vihkipaikoiksi. Jokainen pari vihittiin erikseen, mutta pareja oli kymmenittäin. Meidän parimme järjestysnumero oli 35, joten leirialttarille päästiin vasta lähempänä puoltayötä. Tunnelma oli taattu, sillä ruusupuiston halki telttakatoksille oli järjestetty lyhtypolut ja taivaalla loisti täysikuu.

Vihkimisen jälkeen seurakunta tarjosi kakkua ja kuohuviiniä seurakuntasalissa. Me olimme aloittaneet juhlat jo iltapäivällä joten olimme syöneet ja leikanneet hääkakkuakin jo ennen kuin pari oli virallisesti naimisissa.

Olimme kotona yhden maissa yöllä. Väsymys painoi aika lailla, sillä edellisenäkin iltana oli mennyt myöhään. Raine tuli kotiin perjantaina viimeisellä Kööpenhaminan lennolla ja minä olin tietysti vastassa kentällä. Tällä kertaa miehen kotimatka oli aika helppo, Mariner on seilannut kesän Välimerellä ja Raine lähti kotia kohti Italiasta eikä Amerikan mantereelta, kuten yleensä.

Tänään tulimme maalle. Minun täytyy mennä takaisin kaupunkiin tiistai-iltana, mutta Raine viettänee koko lomansa täällä, lokakuuhun asti.

En ole tehnyt muuta mainittavaa kuin laittanut ruokaa. Tein sen puuhellalla kuten usein täällä ja se ei todellakaan ole hätäisen ihmisen hommaa. Ei ollut varsinkaan tänään, kun tuli ei ottanut millään syttyäkseen.

 
Puuhellat taitavat olla kaikki erilaisia ja jokaisella on omat metkunsa. Tämä yksilö savuttaa armottomasti, jos ei tiedä, miten tulet houkutellaan palamaan kunnolla. Se vaatii sitä, että sytytän tulen ensin hellan uuniin ja sitten syöksähdän tuvan puolelle polttamaan vähän paperia siellä olevan leivinuunin hormin suulla olevassa luukussa. Nämä vastakkaiset tulet saavat erinomaisen vedon aikaiseksi ja useimmiten tuli syttyy ja palaa vaivattomasti ja savuttamatta. Tänään oli hankaluuksia ja sain juoksennella edestakaisin monta kertaa.

Puuhella ei ole mikään induktioliesi. Siinä kuumeneminen kestää kauan ja esimerkiksi paistinpannua saa kuumentaa tosi kauan, ennen kuin ruoka alkaa paistua eikä vain kiehua.

Tuo iso valkoinen kattila on kuumaa vettä varten.

Haaveilen keittiöremontista. Keittiö on siinä kunnossa kuin se oli kun ostimme tämän talon eikä se ole yhtään kaunis sen paremmin kuin viihtyisäkään. Haaveksin ihanasta, vaaleasävyisestä maalaiskeittiöstä, oikein parhaaseen Country Kitchen -tyyliin. Mutta ne haaveet saavat vielä odottaa, talossa on niin paljon kaikkea muuta, tähdellisempää korjattavaa. Tänä syksynä rakas talomme saanee taas muutaman uuden ikkunan.   

Hääpäivän edellä

Ei niin kovin kauan sitten olin lapsenvahtina pienelle kummitytölleni. Hän osasi jo vähän puhua, eikä tykännyt ollenkaan siitä, että vanhemmat häipyivät jonnekin ja hänet jätettiin tädin kanssa. Tyttö huusi koko ajan. Ihan koko ajan ja vahtipesti kesti kolme päivää.

Olin pulassa. Yritin kaikkea. Lykin häntä rattaissa. Houkuttelin leluilla ja kirjoilla. Tarjoilin syötävää. Ja tyttö huusi.

Epätoivoissani ryhdyin laulamaan ja kas kummaa, lapsi hiljeni. Hän istui keittiön lattialla, sen muistan, piti käsiään itkusta märkien pienten kasvojensa edessä ja tuijotti minua vihaisesti sormiensa lomitse. Tilanne oli äärimmäisen herkkä, tunsin, että ihan  kohta huuto alkaisi taas. Lauloin entistä pontevammin. Tytön katse arvioi minua.

- Tassi! kuului sitten komento käsien takaa.

Minähän tanssin. Lauloin ja koikkelehdin pienessä keittiössä minkä taisin. Mutta kelpasiko se? Ei kauaa.

Se lastenvahtipesti oli rankin, minkä olen ottanut.

Huomenna tuo pieni tyttö menee naimisiin. Äkkiä hänestä kasvoi aikuinen, kaunis ja mukava tyttö. Hän löysi mukavan miehen jonka kanssa perustaa nyt perheen. Hän ei enää puhkea itkuun, kun näkee minut.

Kummitätinä olen ostanut hänelle lahjan, mutta mitä oikeasti haluaisin antaa, se on jotain muuta kuin tavaraa.

Haluaisin olla kuin sadun hyvä haltijatar, joka ripottaa tähtipölyä lapsen ylle ja antaa ihmeellisiä taikalahjoja. Sellaisia, joita voi ottaa käyttöön sitten, kun tulee vastamäkiä.

Naimisiin meneminen, sitoutuminen toiseen ihmiseen on riskialtista. Jos oikeasti ymmärtäisi, mitä on tekemässä, kun lupaa rakastaa yhtä ja samaa ihmistä elämänsä loppuun, ei ehkä uskaltaisi tehdä sitä. Ei varmaan uskaltaisi. 

Tulee päiviä, jolloin ei voi ymmärtää, miksi on valinnut niin väärin.

Silloin tarvitaan haltijattaren lahjoja, joista otetaan tahtoa, kärsivällisyyttä ja huumoria.
Tulee parempia päiviä. Ei kaikki ole niin vakavaa. Kyllä tämä tästä.

Ja sitten onkin jo parempi päivä. Niin ne vuorottelevat ja muuttuvat vuosiksi, yhteisestä tulevaisuudesta tulee yhteinen historia.

Tärkeintä on kohdella toista hyvin. Puhua kauniisti, ajatella toisenkin parasta, olla samalla puolella. Yrittää muuttaa vain itseään, ei toista. Antaa toiselle tilaa. Kunnioittaa asioita, jotka ovat toiselle tärkeitä, vaikka ei ymmärtäisi, miksi.

Kaikkea hyvää hääparille!

 

Katsoin mitään näkemättä

Istuin salin pöydän ääressä käsi poskella ja tuijottelin ikkunasta ulos. Tarkoitukseni oli kirjoittaa juttua, mutta se ei ollut edistynyt alkulausetta pitemmälle. Haastateltavat olivat olleet puheliaita ja ystävällisiä ja meillä oli mennyt vaikka kuinka hyvin, mutta jutunteko oli tervanjuontia. Joskus käy näin: ihmiset puhuvat paljon, mutta tuntuu, ettei siitä riitäkään mitään kirjoitettavaa.

Istuin siis siinä, huokailin ja mietin, että olisipa jotain hyvää syötävää. Vaikka omena. Omenat ovat loistavia välipaloja, niistä saa hyvää energiaa, ne maistuvat hyviltä ja ovat vielä terveellisiäkin. Harmi, kun en sittenkin ostanut omenoita kaupasta, vaikka ajattelin sitä kylällä käydessäni.

Että olisipa edes omena, mietin ja jatkoin ulos tuijottelua. Aika kauan kesti, ennen kuin tajusin tuijottavani omenapuuta, jonka oksat kaartuivat omenoiden painosta. Omenapuuta, joka sattuu olemaan meidän.

Pistin kengät jalkaani ja kävin hakemassa pari omenaa. Ne eivät vielä olleet täysin kypsiä, mutta silti hyviä. Juttukin alkoi syntyä.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, tämä puu näytti lähes kuolleelta. Ajattelimme, että sen saa kaataa tuosta kunhan ehdimme. Emme kuitenkaan tehneet sitä. Sen sijaan puun ympäriltä raivattiin heinikko ja kaikkein huonokuntoisimmat sekä kuolleet oksat sahattiin pois. Seuraavana keväänä puussa oli pari kukkaa. Sitä seuraavana jo pari omenaa. Nykyään se on keväisin täynnä kukkia ja erityisesti tänä vuonna siinä on paljon omenoita. Annan puulle syyslannoitetta kuten muutenkin puutarhalle. Muuten en lannoita.

Iltapäivän kulutin taas ruohonleikkurin perässä. Työ keskeytyi, kun muuan naapuri tuli käymään ja juttelimme hetken. Naapuri valitteli, ettei jaksa tehdä mitään, kun kunto on niin huono ja joka paikkaan sattuu ja niin edelleen. Olemme sen verran vanhoja tuttuja, että rohkenin tiedustella, onko hän ajatellut tehdä kuntonsa eteen jotain?

- Ei ole ollut tapana, hän vastasi.

Mitä siihen sitten voi sanoa? Minulta ei kyllä kauheasti liikene myötätuntoa valituksille, jos itse ei yhtään yritä.

Päivän päätteeksi askartelin vielä kranssin. Siinä on puolukanvarpuja ja kanervaa.

Kotoa viestitettiin, että meidän sänkymme on korjattu. Kauppias itse kävi korjaamassa. Kiitos siitä!

Uusien lasien kanssa on hankalaa

Sain uudet silmälasini tänään ja nyt yritän totutella niihin. Kauankohan tämä kestää? Tuntuu, etten näe kunnolla enkä näekään, joudun koko ajan etsimään sitä kohtaa, jolla näkisin selvästi. Silmät väsyvät.

En laita vielä kuvaa laseistani, sillä sellaista ei ole otettu. Sen sijaan otin kuvan kasvimaalta, kun taas kerran olin kitkemässä sitä. Tämä on vähän villiintynyt osa.

Etualalla on yrttipenkki ja takana mietiskelypaikka, jossa en vielä kertaakaan ole ehtinyt käydä mietiskelemässä. Tuon sinisen tuolin vieressä on rikkinäinen kukkaruukku, jonka kumosin sinne yhden monivuotisen, valkoisena kukkivan kasvin päälle. Tarkoitukseni oli, että kasvi kukkii kauniisti ruukun rikkinäisen pohjan läpi. Ja näin tapahtuikin muutamana kesänä. Tänä kesänä huomasin kuitenkin hämmästyksekseni, että valkoiset kukat (pahus kun en muista kasvin nimeä!) ovat vaihtuneet vaaleanpunaiseen suopayrttiin. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä suopayrtti on löytänyt tiensä ruukun sisälle.

Kirjoitin aamupäivän juttuja ja sainkin kolme kappaletta valmiiksi. Huomaan taas, miten urautunut olen, sillä kirjoittaminen jossain muualla kuin kotona oman työpöydän ääressä on hankalaa. Työn tekemiseen maalla kannettavalla pitää opettelemalla opetella. Kirjoittavalle, tai mitä tahansa luovaa työtä tekevälle ihmiselle olisi varmaan hyväksi silloin tällöin vaihtaa tekemisen paikkaa. Se pistää aivot uudella tavalla liikkeeseen, luulen.

Ihminen on tapojensa orja. Kauan sitten eräs minua vanhempi kollega kertoi seuraavan jutun: hän oli tupakoinut vuosikausia ja sitten lopettanut. Ennen hänellä oli ollut tapana töistä tultuaan mennä jääkaapille, avata pullo olutta ja pistää sitten tupakaksi siinä samalla.

Oli kulunut vuosia tupakoinnin lopettamisesta. Eräänä iltapäivänä töiden jälkeen nainen havahtui siihen, että hän seisoi jääkaapin oven edessä palava tulitikku kädessään.

Semmoista. Ja nyt minulle alkaa selvitä, että näiden lasien kanssa näkee paremmin, kun kääntelee päätään. Mikä oivallus!

Silti on kauhea houkutus hakea tiimarilasit takaisin. Mitä jos pitäisi näitä uusia vain ihmisten ilmoilla?

Uskonasioita

Alkuviikolle järjestämäni haastattelut on tehty. Pakkasin tavarani ja tulin maalle kirjoittamaan juttuja. Ihanaa olla taas täällä hiljaisuudessa. Kesä on nyt myös ehtinyt hyvään vaiheeseen sikäli, että ruoho ei enää kasva silmissä. Leikkasin nurmikot muutama päivä sitten ja ne ovat edelleen siistejä.

Vaikka mitä minä rehvastelen ruohonleikkuillani: tapasin tänään erään pariskunnan, jolla on hehtaari leikattavaa nurmikenttää. Hehtaari! Päältäajettavalla leikkaamiseen kuluu kuulema seitsemän tuntia ja kun siellä päin Varsinais-Suomea kuuluu sataneen paljon enemmän kuin täällä, on ruoho pitänyt leikata jopa kolme kertaa viikossa.

Tämä pieni keijutyttö on Bauhausista eikä kuulu erityisesti mihinkään aiheeseen, onpa vain muuten nätti. Se on ensimmäisenä minua vastassa täällä maalla. Tyttönen kiipeilee sinisellä kuistilla, jota minä käytän. Talossahan on kaksi kuistia, sininen ja roosa. Raine kulkee aina roosan sisäänkäynnin kautta ja minä tämän sinisen. Kaivo ja puuvaja ovat lähempänä omaa sisäänkäyntiäni, kun taas Rainen työkalut ja traktori ovat lähempänä roosaa. Ei siinä sen kummempaa eripuraa ole.

 Tunnustan, että uskon ihan vähän keijukaisiin. Se, että niitä on, on yhtä varmaa kuin se, että niitä ei ole.

Lisää uskonasioita: uutisissa kerrotaan parhaillaan uusien kirkkojen rakentamisesta ja näytetään esimerkkinä upouutta kirkkorakennusta. Hienon näköistä, mutta miksi, oi miksi kirkon penkkien pitää olla noin epämukavia uusissakin kirkoissa? Olisiko suurikin synti tehdä istuimia, joissa olisi mukava olla? Saako edes ajatella, että kirkossakin voisi olla viihtyisää?

Vaikka ei niihin sentään mitään popcornmyyntiä pidä järjestää. Ainakaan vielä, mutta voi olla, että kun ne muutamat harvat, jotka vielä pystyvät olemaan tunnin verran syömättä ja juomatta poistuvat joukostamme, seurakuntien on jo turvauduttava hätäratkaisuihin.

Sielunhoitoa kahvikioskilla

Tein vaihteeksi oikein kunnon ihmisten työpäivän: lähdin kotoa kahdeksalta ja tulin neljältä. Tein monta haastattelua enkä ehtinyt edes syömään mitään, hyvä kun ehdin sovittuihin tapaamisiini ajoissa.

Illalla oli pakko päästä ulos ja liikkeelle. Kaivoin pyöräni kellarista, pumppasin renkaisiin ilmaa ja pyyhin ajopelistä pölyt. Lähdin Ruissaloon.

Ajoin ensin Kasvitieteelliseen Puutarhaan.

Kun tytöt olivat pieniä, kävimme täällä joskus retkellä ja söimme eväitä tuossa huvimajassa. Nyt puutarhassa oli hyvin hiljaista, sulkemisaika oli jo lähellä. Yksi ihminen sentään tuli vastaan ja hän olikin sitten koko puutarhan sielu, itse puutarhaneuvos Arno Kasvi. Siinä on totisesti nimi miestä myöten. Ja mies nimeä. Kasvi on hyvin suosittu puutarha-alan asiantuntija. Hän on silloin tällöin Turun Radion puutarhaohjelmissa, jonne ihmiset saavat soittaa ja kysyä neuvoja. Soittajia on aina paljon, sillä Kasvi on paitsi asiantunteva, myös hauska.

Puutarhalta kiersin Choreuksen lähteen kautta Pikku-Pukin saarelle johtavalle tielle ja sieltä rantatietä pitkin takaisin kaupunkiin.
Rantatien varrella on Ruissalon kuuluisia pitsihuviloita. Yhden niistä omistaa muuan vanha herra, joka pitää rannassa kioskia. Kioski on melkein aina auki ja sieltä saa kahvin ja pullan lisäksi myös sielunhoitoa. Syvästi uskovainen kioskinpitäjä oli juuri kertomassa minulle saamistaan ihmeellisistä rukousvastauksista, kun yksi niistä käveli tietä pitkin.

Oli käynyt niin, että yhdessä kauniista vanhoista huviloista oli ollut asukkaita, jotka eivät oikein osanneet tai ymmärtäneet vanhojen talojen vaatimuksia eivätkä pitäneet tarpeeksi hyvää huolta haltuunsa tulleesta aarteesta. Kioskiherran järjestämässä rukouskokouksessa naapurien tuntema huoli oli jätetty korkeampiin käsiin ja toivottu, että huvila saisi uudet omistajat. Jonkin ajan kuluttua näin tapahtuikin. Vaaleanpunainen huvila meni myyntiin ja sen ostivat meidän entiset naapurimme. Ja juuri, kun siis kuulin tästä ihmeestä, entinen naapurini käveli kioskin ohi ja huomasi minut.

 

Kävin katsomassa vaaleanpunaista unelmaa. Tiedän, että se on nyt hyvissä käsissä.

Huvila on lähellä rantaa, ikkunoista on tietysti merinäköala ja aivan rannassa on vielä oma sauna.

Pyörälenkkini kesti paljon pidempään kuin olin ajatellut. Tuuli aika navakasti ja minulle ehti tulla kylmä. Poljin kotiin niin reippaasti kuin pystyin, pysähdyin vain yhden kerran kuvaamaan tien varrella laiduntaneita hevosia.

Unikulmasta muuten soitettiin tänään. Sänkyä tullaan korjaamaan tällä viikolla. Sanoinhan, että luotan asian järjestymiseen.

Ei sen niin väliä, jos tavarat menevät rikki. Kalliitkin tavarat voivat hajota eikä siitä kannata hermostua. Tärkeintä on se, mitä sitten tapahtuu, saako asiakas pelkkää olankohauttelua vai apua. Siinä menee aidon palvelun raja.

Myyminen onnistuu yhden kerran huonoltakin asiakaspalvelijalta, toisen kerran se onnistuu vain ammattilaiselta.