Resiprookkipronomini eli vastavuoroisuusasemo

Niin että mikä?

Se on lukusana "toinen" jota tietyissä tapauksissa kutsutaan tällä nimellä, esimerkiksi: "He katsoivat toisiaan".

Tiedätte sitten kun tulee jossain ristikossa vastaan.

Opin tämän viisauden tänään tästä pienestä, sinisestä kirjasta.

Taisin eilen kertoa, että kävin ostamassa suomen kieliopin ja harjoituskirjan. Tarkoitukseni on oppia näistä kieliopin perusasiat, jotka täytyy osata, kun opiskelee yliopistossa suomen kieltä. Ja kuten huomaatte, edistyn huimaa vauhtia, resiprookkipronominikin on jo hallussa.

Lisäksi olen lukenut kirjan esipuheen.

Eikä ollutkaan mikään turha esipuhe. Kirjan tekijä, lukion äidinkielen lehtorina työskentelevä Timo Sorjanen sanoo muun muassa seuraavasti: " Olen monet kerrat vieraita kieliä opettavien kollegoideni kanssa pohtinut, mistä kaikesta kielten oppimisvaikeudet oikeastaan johtuvat. Vieraiden kielten oppiminen - toisen kotimaisenkin - on monelle lähes umpimetsää. - - - lähes aina olemme törmänneet samaan: usein ahdinkoon joutuneet eivät tiedä, mistä kielioppitunneilla puhutaan. Käsitteet, termit seuraavat toisiaan myrskyssä ja myräkässä; predikatiiviit sekaantuvat predikaatteihin, adjektiivit attribuutteihin, päälauseet, sivulauseet ja lauseenvastikkeet käyvät loputonta sekamelskaansa. Kirjoittamisenkin opettaminen kompuroi kielioppisanaston risukoissa."


Osuiko? Minuun ainakin osui.

 Kun ei hallitse kielioppia on vieraiden kielten oppijana yhtä hukassa kuin kirurgin assistentti, joka ei tunne leikkaussalin välineitä nimeltä. Joka kerran, kun kirurgi pyytää jotain värkkiä, assistentti tutkii ne kaikki kuvallisen sanakirjan kanssa ja  toivoo osuvansa oikeaan.

Olen päättänyt, että matka suomen kielen syvyyksiin tulee olemaan mielenkiintoinen. Siitä ilosta hankin tämän kauniin vihon ja uuden penaalin. Koululaisella täytyy syksyllä olla vähän uusia tavaroita.

Kaikki, jotka lukevat tätä blogia, joutuvat seuraamaan minua opintielle. Se alkaa huomenna. Tarkoitukseni olisi saada perusopinnot suoritettua ensi kevääseen mennessä.

Jossain aikaisemmassa päivityksessä kirjoitin erilaisista oppijoista ja kerroin menetelmistä, joita olen itse käyttänyt opiskelussa. Tämäkin kirjoitus on yksi niistä: kun nyt olen kertonut teille resiprookkipronominista, olen aika varma, että muistan asian lopun elämääni.

Turussa on muuten satanut koko päivän. Mutta ei anneta sen pilata mitään.

Anne Hathaway kantoi laukkuani

Jäin eilen illalla katsomaan Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvaa ja löysin sieltä oman laukkuni.

Ostin laukun Roomasta 1982 enkä juurikaan ole käyttänyt sitä.

Jos joku ei tunne elokuvan tarinaa, niin se kertoo nuoresta naisesta, Andreasta, joka pääsee maailman vaikutusvaltaisimman muotilehden päätoimittajan assistentiksi. Elokuva perustuu Lauren Weisbergerin kirjaan ja väitetään, että sen esikuvana on Voguen päätoimittaja Anna Wintour, jonka palveluksessa kirjailija on joskus ollut. Elokuvan päätoimittaja on äärimmäisen vaativa, hirviömäinen pomottaja, joka ei opi edes muistamaan assistenttinsa etunimeä.

Mutta siis. Tämä laukku. Se tai jokin, joka muistutti tosi paljon tätä, vilahtaa nuorta assistenttia näyttelevän Anne Hathawayn kädessä. Tämä on hyvä uutinen.

Huono uutinen on se, että Hathaway kanniskelee laukkua kohtauksessa, jossa hän on vielä kömpelö ja tyylitön maalaistyttö ja tulossa työhaastatteluun muotilehteen. Päätoimittajan ykkösassistentti tempaisee laukun Hathawayn kädestä, työntää sen piiloon pöydän alle ja tiuskaisee: "Tuo on aivan kamala!"

Elokuva on harmiton ja ennalta-arvattava. Katsottavaksi sen tekee Meryl Streep, joka tässäkin roolissaan päätoimittajana on huikean hyvä. Tarina antaa kuitenkin mietittävää. Tosielämässäkin nuoret naiset ja miehet voivat alistua vaikka kuinka huonoon kohteluun vain saadakseen olla "unelmien työpaikassa" jonka saadakseen "moni olisi valmis tappamaan".

Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että nuoren on oltava pikkuisen nöyrä ja varpaillaan uudessa työpaikassa. On syytä suhtautua kunnioituksella vanhempiin työntekijöihin, opetella kiltisti talon tavat ja kuunnella ohjeita. Tämä on kohtuullista. Mutta ilkeyttä ei tarvitse sietää. Ei nuorten eikä vanhojen.

Jos joku nyt ihmettelee, miksi minulla on ylipäätään joku laukku melkein kolmenkymmenen vuoden takaa niin ei kannata ihmetellä, sillä tämä yksilö ei ole edes vanhin. Minulla on myös olkalaukku, jonka olen saanut 70-luvulla. Se on edelleen käytössä ja nyt jo mukavasti ajan patinoima.

Aika tavaran kaupitsee, sanotaan.

Minkä taakseen jättää...

sen edestään löytää.

Nyt on käynyt niin, että Turun avoimen yliopiston kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot on tältä vuodelta peruutettu, ryhmää ei saatu täyteen. Se tarkoittaa sitä, että minä en aloita kotimaisen kirjallisuuden opintoja. Sen sijaan ilmoittauduin suomen kielen perusopintoihin.

Syksystä taitaa tulla aika vaativa. Suomen kielen perusopinnot alkavat luonnollisesti pitkällä opintojaksolla, jossa paneudutaan kielioppiin. Asiaan, josta minä en tiedä mitään.

Se on totta. Vaikka olen kirjoittanut työkseni kolmekymmentä vuotta, en osaa jäsentää lauseita. Tunnistan verbin ja adjektiivin mutta en yhtään enempää. En tiedä, missä olin silloin, kun koulussa oli lauseenjäsennystä. Ehkä sitä ei ollut? Olin poissa? Nukuin?

Yliopiston kielioppi ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole mitään kepeää verbien ja adjektiivien etsimistä. Pelkään pahoin, että siinä mennään syvälle ja ollaan monimutkaisia. Huolestuttaa.

Aion nyt toimia seuraavasti: etsin hetimiten käsiini jonkun lauseenjäsennystä käsittelevän, pikkukoululaisille tarkoitetun oppikirjan. Ja sitten minä vihdoin ja viimein opettelen ne pahuksen mitänenytovatkaan.

Vielä vähän katumusta. Olisinpa ymmärtänyt aikanaan miten tärkeää kieliopin hallitseminen on. En voi väittää, etten olisi tarvinnut niitä taitoja koskaan. Päinvastoin, olisin hyvinkin tarvinnut esimerkiksi vieraiden kielten opiskelussa. Lukiossa jouduin noloihin tilanteisiin, kun tehokas englanninopettajamme pisti meidät muotoilemaan lauseita ja kun meni pieleen, kysyi, että mikä siinä nyt on se - no, mikä se nyt oli, joku niistä lauseenjäsenistä. Ja kun en edes tiennyt, mistä puhutaan, katselin pitkin seiniä ja olin miettivinäni ja toivoin, että vuoroni menisi äkkiä ohi.

Mutta nyt ei anneta periksi.
Käytäntö on mielestäni aika hyvin hallussa joten kaipa minä teoriankin vielä opin.

Ennen ja jälkeen siivouksen

Nyt tulee päivän Sillä Siisti.

Tämän Kuopus jättti jälkeensä.

Ja tällainen se on nyt, kun siivosin ja järjestin.

Olkoon tämä nyt vaikka vierashuone. Tosi tarpeellinen, meillä käy yövieraita noin kerran vuodessa jos silloinkaan. Tätä huonetta vastapäätä on toinen yhtä tarpeeton huone. Se on nyt nimetty lastenkirjastoksi, sillä vein sinne kaikki lasten kirjat ja vähän leluja.

En varmasti ole ainoa äiti, joka miettii, mitä tekisi tyhjillä huoneillaan. Elämän kierto on sillä tavalla hullu, että silloin, kun tilaa tarvittaisiin, sitä ei ole ja myöhemmin taas on yllin kyllin.

Me olemme asuneet täällä ruusupensaan takana 25 vuotta. Ensin meillä oli vain huone ja keittiö. Sitten laajensimme asuntoa kellariin, rakensimme saunan, yhden huoneen ja varaston. Sen jälkeen oli vintin vuoro, sinne tehtiin kaksi makuuhuonetta. Ja kun kaikki tämä oli valmiina, naapuri kysyi, haluaisimmeko ostaa hänen asuntonsa, hän muuttaisi kerrostaloon. Me ostimme ja laajensimme omaa kotiamme naapurin vintille jossa nytkin istun tätä kirjoittamassa. En tiedä, paljonko meillä on neliöitä, niitä ei ole koskaan mitattu. Huoneita ainakin on riittämiin.

Naapuriasunnon alakerta jätettiin omaksi asunnokseen ja siellä asuvat nyt Niina ja Nonna.

Vaikka huoneita onkin monta, tilat tällaisessa toistasataa vuotta vanhassa talossa ovat epäkäytännöllisiä. Esimerkiksi eteistä meillä ei ole oikeastaan lainkaan tai ainakin se on ihan liian pieni. Ulko-ovesta tullaan melkein suoraan keittiöön tai vessaan, kumman oven sitten valitseekin.

Kun tilat ovat kolmessa kerroksessa, se tietää jatkuvaa portaissa kulkemista. Toistaiseksi pidän sitä vielä hyvänä asiana, saanhan väkisinkin tehokasta hyötyliikuntaa. Joskus tilanne voi olla toinen. Jos portaitten nouseminen ei syystä tai toisesta onnistu, ei onnistu pitemmän päälle tässä asuminenkaan.

Mutta nyt, päivän siivoamisen jälkeen, huomaan olevani niin väsynyt, ettei tämä kirjoittaminenkaan tahdo onnistua.

En minä kuitenkaan koko päivää tuohon yhteen huoneeseen käyttänyt. En ole sentään niin hidas.

Mihin äiti pystyy?

Eräänä aamuna, ei niin kovin kauan sitten, istuin keittiön pöydän ääressä ja luin lehteä. Keskeytin, kun pieni tyttöni tassutteli vierelle ja halusi syliin. Pikku otsa oli huolestuneissa kurtuissa ja tiesin, että asia on vakava.

Nostin lapsen syliini. Istuimme ja katsoimme ikkunasta ulos. Lapsi huokaisi.

- Äiti, hän sanoi.

- Mmh, minä vastasin.

- Äiti. Tieräksinä, missä semmosia pikkusia reppuja myyretään?

Voi rakas. Kultalapsi. Totta kai äiti tietää. Tämä on helppoa, tämän minä pystyn hoitamaan.

Eikä aikaakaan, kun olin käynyt paikassa, jossa oli paljon pieniä reppuja myyrettävänä, olin ostanut kauneimman niistä ja tuonut sen pienelle tytölleni. Hän sovitti sitä selkäänsä ylpeänä, täytti sen tärkeillä tavaroillaan ja kuljetti sitä mukanaan joka paikkaan.

Pienen lapsen äiti hallitsee koko maailmaa.
Mutta nyt minulla ei enää pitkään aikaan ole ollut pieniä lapsia ja tänään täältä on lähtenyt viimeinenkin. Pesä on nyt tyhjä. Jäljelle jäi vain nukkavieru Rimppa-Liisa nukkavierun kirjansa kanssa.

Isot lapset hankkivat itse reppunsa ja kantavat taakkansa itse. Miten paljon joskus tahtoisinkin, että joku taakka jäisi ottamatta, joku tie valitsematta, ei minun tahtomisillani ole mitään merkitystä. Niin sen pitääkin olla, en minä heitä kasvattanut sillä mielellä, etteivät he isoina uskaltaisi tehdä mitään lupaa kysymättä.



  Miten aikuisten lasten äitinä voisin nyt toimia parhaalla mahdollisella tavalla lasteni hyväksi?

En ainakaan niin, että valvon yöt ja murehdin heidän asioitaan. Enkä niin, että urkin ja epäilen pahinta. En myöskään niin, että soitan yhtenään ja anelen heitä käymään.

Eiköhän parasta ole keskittyä omaan elämään ja tehdä asioita, joista tulee hyvä mieli. Olla apuna jos pyydetään. Yrittää muistaa, millaista oli olla nuori.

Mutta ihan ensin minä siivoan täällä ruusupensaan takana. Ja järjestän vähän uudestaan.
Minun tavallani.

Uutiset ja asiat jotka liittyvät toisiinsa ja minuun

Kylmänhenget tanssivat pellolla aamulla siihen malliin, että laitoin tänään syksyn ensimmäiset tulet uuneihin. Nyt täällä on miellyttävän lämmin, vähän liikaakin kun innostuin paistamaan lättyjä. Puuhellan vieressä kului toista tuntia, ennen kuin kaikki oli paistettu.

Puuhaillessani seurasin uutisia, joissa tänään on ensimmäisenä kerrottu Turun Yliopistollisen Keskussairaalan uhkaavasta tulipalosta. Televisiossa on näytetty kuvaa palopaikalta, ensiavusta.

TYKSin ensiavun ovi on varmasti tuttu paikka monille lähiseudun ihmisille. Siihen liittyvät muistot lienevät enimmäkseen ikäviä. Niin minullakin. Ajatukseni ovat kiertäneet ratoja, joissa asiat liittyvät toisiinsa ja kaikki ovat surullisia ja jopa traagisia.

Saattelin joitakin vuosia sitten ensiavun ovesta äitini, joka oli päättänyt kuolla. Hän oli sairastanut monta vuotta syöpää, pysynyt sitkeänä ihmisenä jaloillaan, ollut kotona ja kieltäytynyt viimeisinä sairausaikoinaan kaikista hoidoista.

Eräänä helmikuun aamuna hän soitti minulle ja pyysi, että veisin hänet sairaalaan, hän ei enää jaksaisi olla. Peruutin sen päivän työt, hain äidin ja vein TYKSiin. Ensiavussa äiti halusi, että minä selitän asian ja niin tein. On oikeastaan hassua, miten vähän sairaalassa kyseltiin puhumattakaan siitä, että potilasta olisi tutkittu. Riitti, kun minä sanoin, että äiti sairastaa syöpää ja haluaa nyt saattohoitokotiin. Sinne hän myös pääsi.

Yksitoista päivää myöhemmin istuin turkulaisessa kahvilassa haastattelemassa erästä puheterapeuttia. Samalla hetkellä äiti teki kuolemaa, mutta sen sain tietää vasta muutaman tunnin päästä.

Sama kahvila liittyy erääseen toiseen tänään uutisissa olleeseen asiaan. Haastattelin siellä kerran ns. Ulvilan murhan tulevaa uhria. Aiheena oli joku työelämään liittyvä juttu, mieshän oli sosiaalipsykologi. En pitänyt hänestä, hän oli flirtti sillä epämiellyttävällä tavalla, joka saa toivomaan, että olisin jossain muualla. Mutta tietenkään minun tehtäväni ei olekaan pitää tai olla pitämättä ihmisistä vaan haastatella heitä ja kirjoittaa siitä.

Jos joku ei tiedä, niin tuo kuuluisa, muutaman vuoden takainen, yhä selvittämätön murha oli uutisissa sen takia, että asiasta tehdään taas yksi valitus ja jotain uusia todisteitakin lienee tullut ilmi. Teosta epäiltiin uhrin vaimoa, mutta hänet vapautettiin syytteistä.

TYKSin ensiapu tuli minulle tutuksi vielä senkin kautta, että makasin siellä itse silloin, kun putosin hevosen selästä ja mursin luuni. Odotin siellä pääsyä jonnekin eteenpäin. Se ei ollut mikään mukava odotus, sillä minuun sattui enkä tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaiken lisäksi minulla oli kova tarve päästä vessaan ja kun kerroin siitä hoitajalle, hän käski minun nousta ylös. Yritin, mutta siitä ei tullut mitään kun sattui niin kovin. Silloin mieshoitaja sanoi pilkallisesti, että jos ei onnistu niin sitten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitkäaikaissairaalan vuodeosasto. Täällä Turussa se tarkoittaa Kurjenmäen sairaalaa, jota pidetään lähinnä kuoleman esikartanona kun siellä pääasiassa makaa puolitiedottomia vanhuksia.

Onneksi toinenkin vaihtoehto löytyi sitten, kun pääsin vuodeosastolle ja ystävällisen naishoitajan huomaan. Vaihtoehdon nimi oli alusastia. Liekö kapistus tuttu ensiavussa?

Tämmöisiä. Aika ikäviä ja surullisia ajatuksia. Muuten päivä on kuitenkin ollut hyvä. Tein vähän polttopuita klapikoneella, joka taas toimi, kun Raine korjasi sen. Ja sitten teimme yhdessä ikkunanpokia. Minun vaativa tehtäväni oli pidellä kiinni.

Välillä luin muutaman sivun vanhaa naistenlehteä, joka oli jäänyt puukoriin. Ei kovin vanhaa, taisi olla viime vuodelta. Se oli Anna tai Me Naiset, en muista kumpi. Ne eivät enää kiinnosta kauheasti, sillä niiden maailma on enimmäkseen pelkkää pintaa ja kun naiselle tulee ikää, on itsellekin armeliasta keskittyä enemmän sisäisiin arvoihin.

Huvittavin pikku juttu lehdessä oli kysely, jossa muutamalta julkkikselta tiedusteltiin, mikä on ikävin kotityö. Ratsastajana ja mallina tunnetuksi tullut Marko Björs vastasi, että kurjinta on siivoaminen. Hän sanoi saavansa "itkuraivarit" joka kerta, kun on ryhdyttävä siivoamaan ja käytävä valtavien vaate- ja pyykkikasojen kimppuun.

Yritin kuvitella ratsastaja ja malli Björsiä itkuraivarikohtauksen kynsissä. Kuva oli peräti hupaisa. Herra asuu tietääkseni yksiössä, joten kovin suuresta urakasta ei voi olla kysymys. Mutta herkälle ihmiselle sekin voi tietysti olla liikaa.  

Vähän puutarhatöitä ja hyvä omenapiirakkaresepti

Asetin tälle viimeiselle, kesästä nipistetylle viikolle maalla muutaman tavoitteen. Ei mitään ihmeellistä: pari köynnöstä piti istuttaa uuteen paikkaan, kaksi marjapensasta siirtää ja tehdä mattoloimi. Nyt vain tuo viimeinen on tekemättä, muut on hoidettu.

Eilen siirsin Pohjantähti-köynnösruusun suulin seinustalle. Alunperin olen istuttanut sen ruusupensaan taakse kaupunkiin, mutta siellä se tuotti yllätyksen. Olin kyllä lukenut puutarhakirjoista, että Pohjantähti voi kasvaa isoksi, mutta ajattelin, ettei se minun hoivissani varmaan kasva. Vaan kasvoipa, sitä riitti joka suuntaan metrikaupalla, naapuriin saakka. Kaivoimme sen ylös, toimme tänne ja istutimme vanhan kellarinraunion päälle. Siellä se on kuitenkin ollut vähän katseilta piilossa ja tänä kesänä huomasin, että suulin seinustalla on ihan tyhjä paikka. Niinpä se on nyt siellä. Kaverikseen se sai kuusaman, jonka sain pari viikkoa sitten. Kiitos vain lahjoittajalle!

Tänään oli marjapensaiden vuoro.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, en edes huomannut, että täällä on marjapensaita., ne olivat kaikki pitkän heinikon keskellä. Sittemmin löysin useita viinimarja- ja karviaispensaita, jotka alkoivat tuottaa marjoja oikein hyvin kun kunnostin niitä vähän. Pensaat oli istutettu sinne tänne ja olen vuosien mittaan kaivanut muutamia kokonaan pois.  Talomme takapuolella kasvoi kaksi Hinnonmäen Keltainen -karviaispensasta. Marjat ovat isoja ja nimensä mukaan keltaisia, tosi hyviä. Tänään kävin puskien kimppuun ja kaivoin ne ylös.

Tämä kohta pihasta on huono pensaille, sillä tässä ajetaan kohta traktoreilla, kun talon kivijalkaa yritetään taas korjata. Miehet saavat sitten ajaa huoletta, kun ei tarvitse pelätä pensaiden tuhoutumista. Leikkasin pensaiden oksat lyhyiksi ennen kuin aloin kaivaa.

Nonna piti vahtia kun minä tein töitä.

Alla olevassa kuvassa pensaat ovat uusissa paikoissaan. Kaivoin kunnon kuopat, laitoin pohjalle vähän lannoitetta, sitten multaa, johon olin lisännyt vähän hiekkaa ja sitten pensaan. Lisäsin hiekansekaista multaa parissa erässä ja tiivistin välillä kastelemalla. Ai niin, laitoin ihan ensimmäiseksi kuoppaan kannullisen (10 l) vettä. Teen niin aina, kun istutan jotain. Kastelin istutukset hyvin, molemmat pensaat saivat ainakin 50 litraa vettä.

Ehdin vielä leikata ruohoakin, ennen kuin alkoi sataa.

Viikon tavoitteet jäävät vajaiksi, sillä en taida saada mattolointa aikaiseksi. Ostin langatkin sitä varten, mutta en ole edes suunnitellut, mitä tekisin. Luomapuut minulla on, joten tekeminen ei ole siitä kiinni.

Lopuksi haluan jakaa yhden reseptin. Nythän on paras omenapiirakka-aika ja minulla on tämä ohje, jonka sain kauan sitten ystävältäni Anjalta. Voi olla, että alkuperäinen ohje on hiukan muuttunut tai sitten ei, teen tätä nykyään ilman muistilappua. Viimeksi leivoin tätä eilen ja kaikki on jo syöty.

Anjan omenapiirakka

3 kananmunaa
3 dl vehnäjauhoja
2 dl sokeria
50-100 g sulatettua voita
1,5 dl kermamaitoa
1,5 tl leivinjauhetta
(vaniljasokeria)
omenoita, kanelia, sokeria

Vatkaa munat ja sokeri, lisää vehnäjauhot joihin on sekoitettu leivinjauhe vuorotellen kermamaidon kanssa. Lisää lopuksi  vaniljasokeri ja sulatettu rasva. Kaada taikina piirakkavuokaan (läpimitta 26 cm suunnilleen) ja peitä pinta omenasiivuilla. Ripottele päälle vähän kanelia ja sokeria. Paista noin 180 asteessa puolisen tuntia, ehkä vähän yli.

Olen korvannut kermamaidon vedellä tai maidolla ja hyvää tulee niinkin. Päälle voi tietysti laittaa muutakin kuin omenoita, esimerkiksi persikkasiivuja.

Tässä on tosi hyvä ja helppo perusohje tällaisellekin satunnaisleipurille kuin minä. Suosittelen!