Käsilaukusta löytyy yllätys

 

Sillä aikaa kun minä olin ulkoiluttamassa koiraa näissä hienoissa maisemissa ja hyvässä seurassa, oli Preferita lähettänyt minulle blogistaan tiukan haasteen: paljasta laukkusi sisältö!

Otan haasteen vastaan, mutta kuvia laukuistani ei tule vain siitä yksinkertaisesta syystä, että nyt laiskottaa. Sanallinen kuvailu saa riittää.

Kaikissa laukuissani, kasseissani, pussukoissani, selkärepuissani ja muissa kantamiseen soveltuvissa välineissä on yksi yhteinen tekijä: niistä löytyy nenäliina. Useita nenäliinoja. Enimmäkseen käytettyjä. Minulla on alituiseen vuotava nenä, jolle joku lääkäri antoi hienon nimenkin jota en enää muista. En siis voi mennä minnekään ilman nenäliinoja. Se on aika kiusallista. Tapaan kuitenkin työn puolesta paljon vieraita ihmisiä ja sen sijaan, että esittäytyisin tyylikkäästi ja tekisin leppoisasti tuttavuutta, on minun kaivettava nenäliina hetimiten esiin ja sitten tursk tursk vaan. Ja ne vieraat ihmiset - jos ovat hienotunteisia - katselevat siinä kohtaa pitkin seiniä. 

Nenäliinojen lisäksi laukuissani on kuitteja. Ei siksi, että säästäisin niitä pitääkseni talouskirjanpitoa vaan siksi, etten saa niitä heitettyä poiskaan.

Vakiovarusteiden lisäksi laukuissani on tilanteen mukaan lompakko, kameroita, lehtiöitä, kyniä ja silmälasit.

Kerran käsilaukussani oli rotta. Ei mikään sievä kesyrotta vaan ihan tavallinen  rotta. Tästä on tosin paljon aikaa, olin silloin vielä pieni tyttö.

Tarina on sellainen, että löysin kotipihaltamme puolikuolleen rotan. Se oli kai syönyt rotanmyrrkyä, mutta oli kuitenkin vielä hengissä. Olin aivan innoissani, sillä vihdoinkin saisin oman lemmikin! Äiti ei ollut suostunut hankkimaan kissaa tai koiraa tai mitään muutakaan eläintä ja minä olin jo pienenä tosi eläinrakas.

Otin siis rotan talteen ja vein sen leikkimökkiini. Jonkun ajan päästä aloin kuitenkin pelätä, että isoveljeni osuu paikalle ja käy kantelemassa äidille, että Pirkolla on rotta leikkimökissä. Tosin olin vain pieni tyttö, mutta en niin pieni, että olisin kuvitellut äidin ihastuvan tiedosta.

Olin saanut leikkiini äidin vanhan käsilaukun. Laitoin rotan sinne, suljin laukun huolellisesti ja lähdin mökistä. Suunnittelin, että jos viekas isoveljeni tulee ja haluaa tietää, miksi siinä tepastelen laukku käsivarrellani, sanon leikkiväni hienoa naista. Niinpä siis astelin kaikella hienon naisen arvokkuudella, rottalaukku kyynärtaipeessa pihan poikki, takapihalle ja siitä metsään. Vapautin rottani luontoon, kun olin varma, ettei minua enää kotoa nähtäisi.

Kiitos haasteesta, Preferita! Lähetän haasteen edelleen Mirjamille http://www.mirjaminlaulu.blogspot.com

Ihanat naiset ja heidän suolistonsa hyvinvointi

Turussa on parhaillaan käynnissä Osaava Nainen -tapahtuma. Tämä joka syksy Turun Messukeskuksessa pidettävä kolmipäiväinen häppeningi on minun mielestäni paras messutapahtuma mitä täältä löytyy. Olin paikan päällä tänään. Sain seurakseni tyttäristäni keskimmäisen ja Marian kanssa olimme molemmat kovin tyytyväisiä messukäyntiin.


Ja kyllä ne naiset ovatkin osaavia! Toiset ovat sitten vielä vähän osaavampia ja saavat kaikkiin töihinsä jotain niin omaa, että ne tunnistaa, vaikka näkisi vain vilauksen. Niinpä tiesin heti, että alla olevan kuvan äiti on Muotikuun Jaana Varkki-Terho, vaikka näin vain kaistaleen valkoista messuyleisön selkien takaa.

Muotikuu on yksi hyvä syy käydä Turussa. Meille sieltä on ostettu Marian ylioppilasmekko (kuva alla) ja monen monet kerrat olen ihaillut liikkeen ikkunoita ja miettinyt, että jos kävisin joskus jossain, saisin tuolta hienot päällepantavat. Onhan se vähän tekosyy ja oikeampi syy on se, että olen nuuka kuin Koskelan Jussi, mutta toisaalta: eipä tässä Turun ja Laitilan väliä kulkiessa niin erinomaisia kamppeita tarvitakaan. Töissäkään en tarvitse vaihtelua, kun yleisö vaihtuu päivittäin. Ja kun harrastuksetkin ovat enimmäkseen luontopainotteisia.

 

Kaikkea kaunista on kuitenkin kiva katsella ja sitä riittää nyt Turussa tänä viikonvaihteena.

Kävimme myös  kuuntelemassa ravintoguru Paula Heinosen luentoa. Sepäs vasta oli mielenkiintoinen! Emmekä olleet ainoat kiinnostuneet, sillä Messukeskuksen auditorio oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Ajatelkaa: luento, jossa kerrotaan suolistosta saa satoja ihmisiä istumaan toista tuntia hievahtamatta. Tiedän, että yleensä Heinosen suoliston hyvinvoinnista kertova luento kestää jopa kolme tuntia, joten tämänpäiväinen oli vain tiivistelmä.

Heinonen ei ainoastaan puhu vakuuttavasti vaan myös näyttää siltä. Hän on melkein yhtä vanha kuin minä, mutta näyttää tosi hyvältä. En minäkään mielestäni ihan pahimmasta päästä ole, mutta tuskin sentään säteilen sellaista iloa ja elinvoimaa kuin Heinonen. Ulkonäkö on tietysti tärkeä osa terapeutin uskottavuutta - kuka uskoisi sanaakaan paremman elämän opeista, jos kertoja puuskuttaisi ylipainoisena, iho kesien ja punoittaen ja ohuet hiukset rasvasta kiiltäen?

Uskon vahvasti siihen, että ihminen on sitä mitä syö. Olen aikoinaan innostunut monista parantavista ruokavalioista ja noudattanut milloin mitäkin pari päivää, ehkä peräti viikonkin. Nykyään haluan vältellä fanatismia ruoka- ja muissakin asioissa. Kaikkea kohtuudella, se lienee parasta. Mutta ei olisi yhtään hassumpaa pistellä suustaan vain sellaista ravintoa, josta tietäisi elimistön iloitsevan. Enhän minä autoonkaan tankkaa dieseliä kun se kerran on bensiiniauto.

Ruokakaupoissa vaivaa usein sellainen tunne, että niissä ei ole juuri mitään ostettavaa. Tavaraa on vaikka kuinka, purkkeja ja paketteja, mutta ei mitään ruokaa. Kuka tarvitsee sitä kaikkea, mitä meille tarjotaan?

Heinosen innostamana ostin kotimatkalla täysjyvä-auringonkukkaleipää. Pistin leivän päälle Floraa, vaikka ravintoterapeutti tuomitsee kaikki margariinit aivan mahdottomiksi. Voi on hänen mielestään parempaa, parhaimmillaan yhdistettynä kylmäpuristettuun kasviöljyyn. Sitä kokeilen, kun  Flora-purkki tulee tyhjäksi.

Ihmiset ovat kovin kiinnostuneita voimaan paremmin. Toivottavasti se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että valtava joukko ihmisiä voi huonosti? Ja sekin on hyvä muistaa, että vaikka olisimme kuinka siloposkisia, kirkassilmäisiä ja elinvoimaisia, loppu on kaikilla sama. Joskus minulla on vähän semmoinen epäilys että ne, jotka kiivaimmin puhuvat terveiden elintapojen puolesta ja tuomitsevat tässä asiassa muita, ovat unohtaneet tämän.

Maalta kaupunkiin

Taitaa olla aika ryhtyä taas kaupunkilaiseksi. Ulkohuussi, käsienpesu jäisellä vedellä ja vesien ja puiden kantaminen sisään ja ulos on tosin ihanan maalaisromanttista ja luonnomukaista elämää, mutta rajansa kaikella.

Lähdin Vanhalta Maatilalta tänään kaupunkiin.

 Olin siellä viikon ja tein ihan oikeasti töitä. Ehkä siihen pitemmän päälle tottuisi ja se alkaisi sujua ilman, että koko ajan täytyy pinnistellä? Tai sitten on vain parasta pitää loma- ja työpaikat erikseen.

  Kukkapenkki, jonka uudistin, näytti aamulla tältä. Se on nyt valmiiksi istutettu. Noista etualalla näkyvistä kivistä aion vielä tehdä jotain nättiä penkin päähän. Onhan maalla vielä muutakin tekemistä tänä syksynä, pitää laittaa talvisuojia ja istuttaa kukkasipuleita ja haravoida ja vaikka mitä, joten kyllä minä sinne vielä menen. Ehkä en kuitenkaan enää yöksi.

Näin syksyllä olen jo ihan väsynyt kassien kuljettamiseen. Raine aina ihmettelee,  mitä minä oikein kuljetan, kun mukanani on monta kassillista tavaraa ja kaupunkiin lähtiessä vähintään saman verran. Tänäänkin otin Xantian kyytiin paitsi koiran, myös kameralaukun, tietokonelaukun, vaatekassin, kassin sekalaista tavaraa kuten neulomuksia ja luettavaa, vähän ruokia jääkaapista, kassillisen koiranmakkaroita ja pyykkipussin. Matkalla kävin vielä Mynämäen S-marketissa ja tulin sieltäkin ulos yhden muovikassin kanssa.

Kassien pakkaamisen ja kuljettamisen lisäksi olen tänään ehtinyt käydä aamulla töissä Uudessakaupungissa, laittaa ruokaa Turussa itselleni ja ruokatunnilla pistäytyneelle kuopukselle, käydä saunassa ja osallistua yliopiston luennolle.

Tänään käsittelimme sanavartaloita. Esimerkiksi verbin heikon vokaalivartalon saa kätevästi selville indikatiivin preesensin yksikön ensimmäisen persoonan muodosta ja konsonanttivartalon aktiivin imperatiivin preesensin kolmannen persoonan muodosta.
Helppoa kuin mikä. (Tämä on huumoria.)

Mutta eivät nuo oikeasti ole vaikeita asioita, vaikka kuulostavat tosi hämäriltä ja kummallisilta. Esimerkiksi "opiskella"-sanan heikko vokaalivartalo on "opiskele" ja konsonanttivartalo "opiskel". Vaikeus on vain muistaa, miten noita muodostetaan. Ja sitten ymmärtää, mihin niitä tarvitaan, mutta se käynee vielä selville.

Yritän suhtautua tähän siten, että opin ja ymmärrän kaiken vaivatta. Jos olen jo valmiiksi sillä mielellä, ettei hommasta tule mitään, ei siitä sitten tulekaan. Ja onhan tässä sentään kyse vain suomen kielestä! Omasta äidinkielestäni. Asioista jotka jo osaan.

Pikku hiljaa tutustun myös opiskelukavereihini. Siellä on monta mukavan tuntuista ihmistä. Jos oikein onnistaa, voin saada vaikka uusia ystäviä.

Rakkaat venäläiset naapurimme

Olin sopinut yhden haastattelun aamupäiväksi. Vähän ennen kuin ehdin lähteä, haastateltavani soitti ja pahoitteli myöhästyvänsä. Ei haitannut, sillä päivän aikataulu oli väljä ja ehdin hyvin mennä vähän myöhemminkin. Lopulta siinä kävi niin, että olin itse myöhässä sovitusta ajasta. Soitin matkalta ja kerroin olevani tulossa; olen asettanut itselleni säännön, että jos olen myöhässä viisi minuuttia - ei yhtään enempää - on pysähdyttävä ja ilmoitettava asiasta. Yleensä en myöhästy.

Paikan päällä olikin aika hienoa.

Saimme haastattelun juuri ja juuri loppukevennykseen asti, kun musta taivas avasi luukkunsa ja vettä alkoi tulla raskaamman jälkeen.

Minun ei parane tässä kertoa, mihin kuvat liittyvät mutta sen verran voin sanoa, että voi olla, ettei suomalaisilla ole varaa siihen. Silloin katseet on käännettävä Venäjälle, siellähän rikkaita piisaa. Tosi huvittavaa.

Ai miksikö? No siksi, kun itse olen kuitenkin nähnyt myös sen ajan, kun Venäjälle salakuljetettiin vanhoja nailonyöpaitoja ja sukkahousuja ja myytiin niitä hotellien kerrossiivoojiille. Minäkin olen syyllistynyt tähän enkä mielestäni ollut yhtään rikollinen, sillä pitäähän naisten saada hepeneitä ja jos maailman suurin ja edistyksellisin ja mahtavin yhteiskunta ei kyennyt niitä järjestämään niin oli vain oikeus ja kohtuus että me pienen Suomen pienet  turistit tulimme apuun. 

Ensimmäisen kerran kävin silloisessa Leningradissa äitini kanssa. Äiti, muuten arka ja lainkuuliainen ihminen, osoittautui oikeaksi kovanaamaksi rikollisilla itämarkkinoilla. Huoneessamme ei ollut vessapaperia ja kun kerrospalvelija tuli koputtelemaan ovelle ja huhuilemaan "Onko myytävää", äiti karjaisi, että mitään myytävää ei näytetä ennen kuin tulee vessapaperia! Kohta päästiinkin kaupoille. Laukkumme oli pakattu niin täyteen yhdenkoon sukkahousuja, että niillä olisi normaalisti tullut toimeen vuoden tai pari.

Uutisissa kerrottiin äsken, että venäläiset käyvät nykyään ahkerasti Suomessa, mutta eivät ole oikein tyytyväisiä kauppojen valikoimiin.

Näin ovat ajat muuttuneet. Nuoret venäläiset eivät tiedä enää mitään siitä ajasta, jolloin tavallisia ruokia ja tavaroita on saanut vain suhteilla tai hyvällä onnella. Jos nyt lähtisi Pietariin kaupittelemaan sukkahousuja, saisi tuoda nolona kuormansa takaisin. Eikä siellä taida enää olla kerrospalvelijoitakaan - joiden palvelutehtävä ei sivumennen sanoen koskaan avautunut minulle, sillä rouvat eivät koskaan näyttäneet tekevän yhtään mitään.

Tänään on muuten  tosi hieno kuutamo. Ihme, jos ensi yönä ei ole pakkasta.

Voi tuohtumus sentään!

Voi kun pisti vihakseni seuraava:

Teija Sopasesta tuli eilen muisto-ohjelma televisiosta. Näin vain osan siitä, sellaisen osan, jossa Suomen Neidoksi valittu Teija oli lähdössä ulkomaille kauneuskilpailuihin. Nuoren kaunottaren vanhemmat olivat saattamassa tytärtään lentokoneeseen ja miespuolinen selostaja kuvaili, miten äiti siinä antaa viimeisiä ohjeita lapselleen.

- Mene nöyrällä ja vaatimattomalla asenteella, selostaja toisti ääni väristen.

Ja katin kontit, sanon minä. Tätä roskaa meille naisille on syötetty vuosisadasta toiseen, nöyrää ja vaatimatonta asennetta jolla ei saavuteta mitään,  kasvatetaan vain hyviä piikoja. Tämmöisiä somia Pyykki-Pirkkoja.

Teija-episodi sattui joskus 1950-luvulla, mutta turha luulla, ettei sen ajan asenteilla olisi tänä päivänä mitään sanottavaa. Mehän olemme sen uhreja, me kaikki keski-ikäiset naiset! Vai muistaako joku nyt viisikymppinen nainen, että häntä olisi lapsena rohkaistu ilmaisemaan itseään, etsimään omia vahvuuksiaan ja tuomaan itseään esiin?

Ei minua ainakaan.

- Puhut sitten vasta, jos sinulta kysytään, äiti opasti kun lähdimme kylään.
Kysymisen odottamiseen kului vuosikausia, puoli elämää melkein. Sitten ymmärsin, ettei kukaan tule koskaan kysymään minulta mitään, joten parasta yrittää saada itse sanotuksi.

Naisia on melkein aina kasvatettu vain hoitamaan ja palvelemaan muita. Naisen omilla taipumuksilla tai haluilla ei ole ollut mitään merkitystä.

Paitsi nyt, ainakin Suomessa. Nythän meillä alkaa kaikki olla paremmin eikä naisia enää tuomita keittiöön vain siksi, että he ovat naisia. Oikein hyvä.

Mutta taas kerran asialla on toinen puoli. Me keski-ikäiset naiset olemme halunneet kasvattaa lapsistamme itsenäisiä, rohkeita, itseilmaisuun kykeneviä, omista tarpeistaan huolehtivia. Ja joskus olemme onnistuneet liiankin hyvin. Nyt ihmettelemme, kun tapaamme nuoria naisia jotka ovat seurassa suuna päänä koko ajan, rohmuavat ensimmäisinä kahvipöydässä, eivät osaa laittaa ruokaa eivätkä siivota jälkiään edes kylässä.

Eikä poikien laita ole sen paremmin. Kuinka moni nuori mies muistaa kuulleensa, että miehen kuuluu nousta seisomaan, kun nainen astuu huoneeseen?

Eiväthän nämä peijoonit nouse edes istualleen.

No, ei pidä ottaa liian vakavasti. Oikeasti minua harmitti Teija-rukan puolesta, kun hänet noin laihoilla eväillä lähetettiin ulkomaille edustamaan suomalaista naiskauneutta. 50-luvullakaan ketään miestä ei olisi lähetetty edes nuorisoseuran hiihtokilpailuihin moisella saatteella.

Nöyryys ja liika kiltteys ovat tienviittoja katkeroitumiseen. Toivottavasti kukaan - ei siis KUKAAN - enää opeta tyttärilleen, että kiukuttelevat työt eivät pääse naimisiin. Tai että peiliin ei saa turhaan vilkuilla, ettei ylpisty.

(Mutta kyllä tuo Pyykki-Pirkko voisi ollakin verraton kapistus tänne kesäasunnolle. Galvanoidut pellit ja kaikki ja veivaaminen näyttää tekevän kovin iloiseksi...)

Myöhäiset istutukset

Täksi kesäksi itselleni asettamani tavoitteet alkavat täyttyä, kun pitkän perennapenkin uudistaminenkin on loppusuoralla.

Tänään iltapäivällä näytti tältä.

Kaivoin penkistä ylös kaiken muun paitsi hyvältä ystävältäni saamani Sarah Bernhardt -pionin (yläkuvassa etualalla) sekä toisen pionin, joka on ilmestynyt penkkiin ties mistä. Sen kohtaloa en ole vielä päättänyt.

Penkin uudistaminen lähti tarpeesta saada Sarahille lisää tilaa, se oli jäänyt niin pahasti erilaisten kurjenpolvien saartamaksi. Niin paljon kuin pidänkin kurjenpolvista, tähän uuteen penkkiin niitä ei taida tulla yhtään. Aloitin jo istuttamisen ja valitsin vanhoista kasveista vain loistosalviaa, pikkusydämiä, kuunliljoja ja syysleimuja. Karsin tosi rankalla kädellä entiseen verrattuna; viimeksi tavoitteenani oli Cottage Garden -tyyppinen hallittu sekamelska, mutta sain aikaan vain sekamelskan. Nyt tehdään siistiä ja säntillistä... reunat ovat hienot, eikö?

Uudistusprojektini ei sentään ole tullut kalliiksi. Olen ostanut vain multaa, 24 säkillistä, mikä on maksanut vähän yli 60 euroa. Kaikki on tietysti suhteellista.

Aion viipyä maalla torstaihin saakka. Minulla on ensi viikolla tällä suunnalla monta jutuntekoa, joten on kätevää jäädä tänne. Pyysin yliopistolla opettajaltamme, että saisin tiistain luentomateriaalit sähköpostissa, näin minun ei tarvitse ajaa pimeällä edestakaisin Laitilan ja Turun väliä. Torstain luennolle yritän ehtiä, luulen, että on hyvä olla paikan päällä mahdollisimman paljon.

Mutta nyt menen saunaan ja sitten katson ensimmäisen jakson uutta kotimaista Moskaa. Odotan tosi paljon tuolta juorulehden toimitukseen sijoittuvasta sarjasta. Mukavaa ehtoota vain kaikille muillekin!

Aamuyöt ja vuorenkorkuiset murheet

Mikä voikaan olla viheliäisempää kuin se, että herää aamuyöstä eikä enää saa unta? Ehkä vain se, ettei saisi unta iltayöstäkään, ei ollenkaan.

Minulle käy näin aina silloin tällöin. Tuntuu siltä, että nykyään useammin kuin ennen. Herään joskus kolmen maissa ja valvon tunnin tai kaksi. Käännän kylkeä varmaan tuhat kertaa, huokailen ja murehdin kaikkia mahdollisia kuviteltavissa olevissa asioita, omiani ja muiden. Hyvin usein murehdin työasioita: mitä jos en saakaan töitäni valmiiksi deadlineen mennessä? Mitä jos en pysty ollenkaan tarttumaan vastenmieliseksi kokemaani aiheeseen? Miksi en ole jo soittanut sille ja sille ihmiselle, mitä jos se ei vastaakaan minulle?

Ajatukset kiertävät tuskaista kehäänsä ja murheet ja vastoinkäymiset tuntuvat valtavilta, valtamerenkokoisilta.

Ja kun aamu sitten kuitenkin tulee, murheet ovat kutistuneet pieniksi, lähes olemattomiksi, käsiteltävissä oleviksi. On ihan helppoa tarttua puhelimeen ja soittaa sille jolle piti, tehdä lista tekemättömistä töistä ja huomata, että ne ehtii hyvin saada valmiiksi ja käsittää, ettei mikään muukaan yöllä paisuttelemani juttu edes ollut oikea murhe, pelkkä kuvitelma vain.

Kesken unien heräävältä ihmiseltä taitaa joku suodatin jäädä kytkeytymättä, joku sellainen, joka näyttää asioiden oikeat mittasuhteet. Tähän joku sielutieteilijä tai unitutkija osaisi ehkä vastata?

Tunnen suurta myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka kärsivät unettomuudesta ja joiden pitää mennä aikaisin aamulla töihin. Omat satunnaiset aamuyön heräilyni eivät ole mitään oikean unettomuuden rinnalla. Muutenkin olen onnen tyttö sikäli(kin), että olen vihdoin päässyt melkein kokonaan eroon ikiaikaisesta inhokistani, herätyskellosta. Yritän järjestää menoni siten, ettei minun tarvitse laittaa kelloa soimaan. Joku aamuvirkku voi joskus ehdottaa tapaamista jo kahdeksalta, mutta kykenen aika helposti sanomaan ei.

Valvominen ei tee hyvää kenellekään, mutta se, että se ei sovi minulle, tuli todistettua jo kauan sitten. Olin nuorena tyttönä vähän aikaa töissä mielisairaalassa ja tein siellä myös yövuoroja (minulla on sen verran alaa sivuavaa koulutusta, että se onnistui).

Työskentelin muun muassa vastaanotto-osastolla, jonne tuotiin kaikki sairautensa pahimmassa vaiheessa olevat, jopa eristyshoitoa tarvitsevat potilaat. Yöhoitajia osastolla oli aina kaksi, minkä lisäksi saatoimme helposti hälyttää apuvoimia muilta osastoilta, jos joku potilas kävi vaikka väkivaltaiseksi.

Minä en olisi jaksanut millään valvoa. Meillä ei ollut oikein mitään tehtävää yöllä, ei muuta kuin yrittää pitää silmämme auki. Usein haimme liinavaatehuoneesta tyynyt ja peitot ja asetuimme päiväsalin sohville lepäämään. Tietysti myös nukahdimme.

Kerran heräsin sohvalta siihen, että muuan kaikkein sekavimmista potilaista tuijotti minua lähietäisyydeltä. Kun hän huomasi, että olin herännyt, hän nosti sormen huulilleen.

- Shh, hän kuiskasi. Nuku sinä vain, minä valvon.

Sillä kertaa pääsin ketterästi jaloilleni ja pysyttelin loppuyön hereillä. Pian sen jälkeen elämäni muutti suuntaansa sillä tavalla, että hoitotyöt jäivät. Olen monta kertaa ajatellut, että olisi mukava vielä joskus tehdä hoitoalan töitä, mutta yövuoroihin en lähtisi enää ikinä. Ja se ei tietenkään olisi reilua muita kohtaan.

Nuorena ei tullut mieleenkään murehtia mitään aamuöisiä heräämisiä. Silloin oli hyvä jos oli päässyt aamuyöllä vielä nukkumaankaan, ainakaan näin lauantaina.