Koirat eivät mahdu kasvavaan kaupunkiin

Kun meidän asuinalueemme Port Arthur, Portsa, rakennettiin yli sata vuotta sitten, tämä oli laitakaupunkia. Nyt Turku on kasvanut paljon Portsan yli ja kasvaa edelleen. Vielä 25 vuotta sitten kun me muutimme tänne, Ratakadun toisella puolella oli iso, tyhjä aukea, puutalon kivijalka ja junaraide kohti satamaa. Nyt siinä on junaraide, nelikaistainen Helsingintie ja puutalon raunioiden tilalla erään isohkon yrityksen aidattu parkkipaikka.

Kaupungin kasvu on luonnollinen ja varmasti toivottu asia, mutta tietysti sillä on varjopuolensa. Yksi niistä on se, että koiran ulkoiluttamiseen sopivat alueet häviävät samalla, kun koirien lukumäärä kasvaa.

Olen yrittänyt keksiä uusia reittejä, sellaisia, joissa kovaa pörisevät autot ja mopot eivät jatkuvasti menisi hermoherkän koiraparkamme ohi. Tänään kävimme Turun Linnan puistossa.

Matka Portsasta tänne ja takaisin muodostaa ihan sopivan päivälenkin. Mutta vaikka kuvista voisi luulla, että puistossa vallitsee mitä syvin rauha ja hiljaisuus, se ei ole totta. Liikenteen melu on yllättävän kovaa ja parhaillaan Aurajoen toiselle rannalle valmistellaan uutta rakennuspaikkaa, mistä tulee todella kova ääni. Juuri missään ei enää voi kävellä rauhassa.

Linnan lähellä on vanhoja puutaloja, joita näköjään ollaan saneeraamassa myyntikuntoon. Mainoskyltti lupasi korkeatasoisia asuntoja perinteitä kunnioittaen. Ne talot ovat oikein aika rötisköjä, mutta jonkun ajan kuluttua niitäkin jo myydään kovaan hintaan. En varmaan paljon erehdy, jos arvelen, että niihin tulee korkeakiiltoiset keittiökaapit ja poreammeet omaan spa-osastoon. Perinteistä viis.

Koiralenkin lisäksi kävelin vielä illalla yliopistolle ja takaisin. Ennen luentoa kävimme vähän keskustelua viime kerran kirjoitusmaratonista, jonka kaikki olivat kokeneet jokseenkin hirveäksi. Ehkä muistiinpanojen tekemiseen ja tallentamiseen löydetään nyt joku toinen ratkaisu.

Ilmoittauduin ääni- ja muoto-opin uusintatenttiin, joka on kahden viikon päästä. Ei muuta kuin käsitekartat esiin jälleen ja kertaamaan.

Äärimmäisiä toimia

Palautuminen henkisistä ponnistuksista vaatii joskus äärimmäisiä toimia. Tänään oli sellainen päivä ja niinpä leivoin muffinseja. (Ai miten niin äärimmäinen toimi. No on vaan.)

 

Taikinaa olisi voinut laittaa enemmänkin yhteen vuokaan, muuten lopputulos on ihan hyvä. Hain ohjeen netistä, eihän minulla mitään ohjeita päässäni ole. Tämä oli joku Myllyn Paras -ohje.

Kuka enää tarvitsee keittokirjoja, kun netistä löytyvät kaiken maailman reseptit? Se on oikea Äidin Paras Keittokirjasto, sillä jos tyttäret joskus erehtyvät soittamaan minulle ja kysymään jotain ruokaohjetta niin neuvon heitä aina googlettamaan. Niin äitikin tekee.

Voihan tietysti käydä niin ja varmaan joskus käykin, että netti lakkaa toimimasta. Jonain pahaa-aavistamattoman tavanomaisena aamuna ei pääse facebookiin, ei hevostallinettiin eikä edes lukemaan Iltalehden otsikoita. Ei mitään.
Entä sitten? Ennenkin elettiin, ilman nettiä ja jopa ilman puhelinta ja tultiin silti toimeen. Ensin voisi tuntua vähän hankalalta, mutta siihen tottuisi nopeasti.

Tekninen kehitys on ollut valtavaa minun elinaikanani. Musiikkisoittimet esimerkiksi. Nuorilla on nykyään musiikinkuunteluvälineitä, joita tuskin erottaa ilman lukulaseja ja joiden nimiäkään minä en tiedä.
Tuskin ne silti tekevät vastakkaisessa sukupuolessa sen suurempaa vaikutusta kuin musiikkilaitteet minun nuoruudessani.

Ihan nuorena tyttönä olin kovin ihastunut yhteen poikaan, jolla kaikkien muiden ihmeellisten ominaisuuksiensa lisäksi oli myös kasettisoitin. Hän kanniskeli sitä joka paikassa mukanaan ja soitti ihmeellistä, vieraskielistä nuorisomusiikkia. Soitin painoi noin kahdeksan kiloa.

Naurakaa vaan, niin tullaan joskus nauramaan niillekin, jotka nyt kulkevat johdot ja mikrofonit korvissaan.

Myllysillalta kirjoitusmaratonille

Turussa vihittiin tänään käyttöön uusi Myllysilta. Lähdin yliopistolle vähän aikaisemmin nähdäkseni hiukan avajaisjuhlallisuuksia, mutta myöhästyin; nauhat oli leikattu ja liikenne kulki taas kaikkia kaistoja pitkin. Mitäs tuosta, pääasia, että Myllysilta on nyt käytössä ja liikenne sujuu.

Tähän kohtaan rakennettiin ensimmäinen Myllysilta 1975. Maaliskuussa 2010 huomattiin, että silta oli painunut notkolle.  Painuminen jatkui jos ei nyt ihan silminnähden, niin selvästi kuitenkin ja sillan pelättiin jopa sortuvan. Se päätettiin purkaa ja rakentaa uusi. Uuden Myllysillan kannatinpilarit näyttävät tosi tukevilta.

Avajaisjuhlia varten siltaan oli kiinnitetty valtavia kulttuuripääkaupunki-ilmapalloja. Niitä oltiin parhaillaan irrottamassa ja jos joku halusi, sai pallon mukaansa. Muuten ilmapallot päästettiin leijumaan matkoihinsa.

Pikkupojat olivat osuneet oikeaan paikkaan.

Minä jatkoin matkaani.

Viikonloppuna Turun tuomiokirkon eteen oli tuotu joulukuusi ja sen valot sytytetty.

Koska aikaa oli, poikkesin Hämeenkadulla Naantalin Aurinkoisen kahvilaan. Pieni vahvistus olikin tarpeen, sillä yliopistolla odotti taas oikea kirjoitusmaraton. Käsittelimme muun muassa eräitä syntaksiin vaikuttavia semanttisia tekijöitä, jaollisia entiteettejä, kongruenssia ja inkongruenssia, loimme yleiskatsauksen nominaalisiin lauseenjäseniin sekä totesimme, että e-subjekti eli eksistentiaalisubjekti on eksistentiaalilauseen subjekti. Mitä tämä kaikki tarkoittaa, se selvinnee joskus, nyt minulla oli täysi työ saada muistiinpanot tehtyä. Luennosta, jota opettaja samaan aikaan piti, en tietenkään ehtinyt ymmärtää mitään.

Minä tässä valittelen, vaikka toisaalta olen sitä mieltä, että yliopisto-opiskelun kuuluukin olla vaativaa; mikä sitten olisi, jos ei edes se? Mutta en osannut odottaa sen olevan fyysisesti näin vaativaa. Rähmäkäpälät eivät tässä hommassa pärjää alkuunkaan.

Minäkin olen sentään tottunut tekemään muistiinpanoja ja kirjoittamaan paljon käsin. Mutta nyt kun kirjoitin parasta vauhtiani mihin ikinä kykenin esimerkkilausetta: " Matkustin eilen kaksi tuntia junalla Tampereelle", huomasin ajattelevani - ihan tosissani, vakavissani - "Voi, miksei se matkustanut Poriin, siinä on vähemmän kirjaimia!"

 

Näinkin voi pätevöityä

Muuttaminen on prosessi, ehdottomasti. Monivaiheinen.

Ensimmäinen vaihe on päätös muuttaa.
Tai ei. Ensimmäinen vaihe on idea muuttamisesta, toinen vaihe jahkailu puolesta ja vastaan ja vasta kolmas on päätös muuttaa.

Nyt olen edennyt neljänteen vaiheeseen: minne muuttaisimme?

Ensin ajattelin, että ilman muuta vanhaan taloon. Ei puhettakaan muusta. 50 vuotta vanha vähintään, mieluummin sata.

Nyt olen alkanut ajatella (puhun vain omasta puolestani, toisen puoliskon ajatuksista en juuri nyt tiedä) myös uusia taloja, niiden hyviä puolia. Hyvin rakennettu uusi talo, jossa mikään nurkka ei vielä ole painunut, mikään lauta lahonnut eikä yksikään ikkuna vaadi uusimista. Olisi kuraeteinen ja apukeittiö. Apukeittiö! En ikinä ole asunut missään, missä olisi apukeittiö. Aina, ihan aina olen saanut sulloa silityslautani ja pölynimurini ja pyykkikasat sinne, minne ei vielä ole sullottu mitään muuta kuten polttopuita, polkupyöriä, vieraspatjaa tai pientä kotitoimistoa.

Uusien talojen rasitteena on niiden hengettömyys. Voisiko ihminen, joka on ikänsä asunut vanhoissa taloissa, koskaan olla kotona valeristikkoikkunoiden takana?

Joskus ajatus maallemuutosta oli yksinomaan innostava, positiivinen. Se oli ennen Vanhan Maatilan ostamista, ennen kuin olimme asuneet maalla edes osa-aikaisesti. Sillä maaseudulle muuttava muuttaa - jos ei muuta kauas korpeen - aina johonkin melko vakiintuneeseen yhteisöön. Kuten esimerkiksi meidän kylämme Laitilassa; siellä on taloja, joita samat suvut ovat hallinneet satoja vuosia. Meillä oli onnea, kun saimme hyvät naapurit mutta silti tiedän, että me olemme muukalaisia, muualta tulleita ja vähän outoja. Ei ole ihan helppoa asettua osaksi perinteitään kunnioittavaa yhteisöä ja tulla hyväksytyksi.

Kaikki eivät onnistu. Yksikin perhe muutti kaupungista pieneen maalaiskylään, keskelle kylää. Lähes ensi töikseen he alkoivat puhua kyläkoulun lakkauttamisen puolesta. Nykyään he asuvat taas kaupungissa.

Asunnon ostaminen oli nuorena helpompaa. Otettiin mitä saatiin ja oltiin tyytyväisiä, että saatiin edes se. Nyt, kun pääsee jo valitsemaan, työ tuntuu tosi vaikealta. Mitä se sitten onkaan, kun muuttoprosessimme etenee vaiheeseen Käymme Katsomassa Taloja.

Tässä hommassa minusta pätevöityy vielä ammattitaitoinen prosessinhoitaja. 

En osaa käyttää luottokorttia enkä puhu venäjää

Sen kerran kun olisin halunnut ostaa jotain luottokortilla, en onnistunut.

Puuhastelin aamupäivän sen kirja- ja kopiokonejutun parissa josta ei voi pahemmin täällä huudella ja laitoin taustalle Spotify-listani soimaan. Se on tietenkin se ilmaisversio, mikäs muukaan tällaisella nuukajussilla ja tällä kertaa lähes kaikki kappaleet olivat tulleet ilmaissoittokertojensa päähän. Olen kuitenkin niin ihastunut Spotifyhin, että päätin liittyä listan maksullisiin käyttäjiin. Minulla on Master Card, joten homman piti onnistua.

Eikö mitä. Yritin kerta toisensa jälkeen antaa tilaukselle korttini turvakoodia, mutta se hylättiin. Kokeilin kaikkia numeroita, jotka olisivat saattaneet täyttää määritelmän "kolme viimeistä numeroa", mutta ei sittenkään.

Niin että tiedoksi Sinulle, hyvä Spotify; yritin ostaa sinua, mutta en pystynyt. Ja tiedän, että tämä tiedonantoni ei hetkauta Sinua vähääkään, sillä niitä, jotka pystyvät ostamaan, on ihan riittävästi.

Päivän valopilkut ovat tässä:

Sain kutsun tulla katsomaan näitä seitsemän viikon ikäisiä Bichon friché -pentuja. Näitä oli neljä kappaletta ja ne lähtevät uusiin koteihinsa noin viikon kuluttua. Uskomattoman somia pieniä sydäntenmurskaajia.

Soisin kaikille yksinäisille ihmisille oman koiran. Eläimen osoittama rakkaus ja kiintymys ja toisaalta sen vaatima huolenpito ovat parempaa terapiaa kuin mikään muu. Ihminen, jolla on koira, ei ole koskaan yksin.

Täällä muuten tuulee tosi lujaa juuri nyt. Kattopellit paukkuvat siihen malliin, että niiden kiinnitystä koetellaan pahemman kerran. Taloyhtiöömme laitettiin uudet peltikatot viime vuonna. Toivottavasti remppamiehet noudattivat kattopeltien kiinnitysohjeita paremmin kuin työmaasääntöjä. Miehiä oli - varsin ymmärrettävistä syistä - kielletty tupakoimasta katoilla. Tällä toistasataa vuotta vanhalla suojellulla puutaloalueella kielto on erittäin tärkeä.
Kävi kuitenkin niin, että kun remontin valmistuttua ryhdyin pesemään kattoikkunaa ja avasi sen, sain ensimmäiseksi päälleni tupakantumpin. Ja naapuri kertoi, että niitä oli pistelty oikein urakalla heidän savupiipustaan ja hän sitten oli kerännyt niitä hellanpesästä.

Tämän päivän työmarkkinoita kuvasi hyvin sekin tapaus, kun minun piti pyytää remonttimiehiltä yhtä asiaa. He eivät kuitenkaan puhuneet suomea, njet njet, eivätkä sanaakaan englantia. Minulta taas ei luonnista venäjä. Kovin ystävällisiä he kyllä muuten olivat.

Semmoista se on, kansainvälistä meininkiä.Toivottavasti miehille maksettiin sentään kunnon palkka.

Lähdetään yhdessä reissuun

Mielikuvitus on mahtava työkalu. Sen avulla voi esimerkiksi tehdä mielikuvitusmatkoja. Helppoa ja halpaa.

Tässä olen parhaillaan mielikuvitusmatkalla, voitte tulla mukaan. Kävelkää vasenta reunaa pitkin, se on turvallisinta.

Mielikuvitusmatkan hyviä puolia on myös se, että matkaan ei liity vaivalloista pakkaamista eikä hotellien etsintää, senkun vain päättää minne menee ja viuh vaan, siellä ollaan.

Nyt tulee vähän filosofiaa: kun ihminen - minä - ei kuitenkaan osaa ottaa hetkestä kiinni, ei koskaan ole aidosti läsnä missään niin onko hän enemmän oikeasti läsnä ollessaan fyysisesti jossain vain ollessaan mielessään jossain? Jos teillä, rakkaat lukijani, ei kerta kaikkiaan ole yhtään mitään tekemistä, niin miettikää nyt vaikka tätä.

Marraskuu alkaa vastoin kaikkia odotuksia olla lopussa. Huomenna laitan adventtikynttilät ikkunalle ja sitten on tämä Pimentola taas himpun verran siedettävämpi paikka. Marraskuusta on kauhean vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa. En keksikään.

Paitsi sattui tänään sentään yksi hauska juttu. Tapasin koiralenkillä erään vanhan tutun, sillä tavalla tutun, että olemme kiertäneet samoja koiralenkkejä ainakin 20 vuotta. Molemmilla ovat koiratkin vaihtuneet remmin päässä, hänellä kaksikin kertaa.

Tiedän aika paljon tästä tuttavastani. Hän ei tiedä minusta juuri mitään. Se johtuu siitä, että tuttavani on tosi kova puhumaan. Nytkin hän aloitti jo matkan päästä, ennen kuin edes ehdin tunnistaa vastaantulijaa. Nyt tiedän, mitä hänen vanhalle koiralleen tapahtui, miten hänen rakkauselämänsä voi, kuinka töissä sujuu ja niin edelleen. Yritin aina välillä sanoa jotain, mutta en päässyt alkuäännähdystä pitemmälle.

Ei se mitään. Enhän tiedä edes hänen nimeään. 


Muuten lauantaipäiväni on kulunut rikoksen valmistelussa ja sen toteuttamisessa. Ymmärrätte, etten voi kertoa tarkemmin, mutta sen verran voin vihjaista, että tähän liittyy mustekasetin ostaminen, muuan kirja ja kopiokone. Liittyy jotenkin opiskeluun.

Vaaleista ja varakekkosista

Päivän pääuutislähetyksen aiheeksi kelpasi tänään se, että perussuomalaisten presidenttiehdokas Timo Soinin vaimo on puhunut julkisesti. Tilanne jopa näytettiin.


- Mitä mieltä olette miehenne vaaliteemoista, toimittaja kysyi Tiina-vaimolta.
- Hän vastaa itse teemoistaan, vaimo sanoi.


Uutinen ei siis ollut se, MITÄ vaimo puhui vaan se, että hän puhui. Uutinen se oli sen takia, että aikaisemmin Tiina-vaimo ilmoitti jäävänsä tiukasti kampanjan ulkopuolelle; hoitakoon mies itse kampanjansa.

Minun mielestäni presidenttiehdokkaan puolison olisi syytä olla mukana vaalityössä. Se viestittäisi äänestäjille siitä, että puoliso tukee ehdokkaan pyrkimyksiä ja että jos ehdokas tulee valituksi, puoliso osallistuu työhön. Amerikassa tämä osataan, siellähän puolisot ja lapset ovat varsin näkyvästi mukana vaalikampanjoissa. Ehkä juuri tämä saa jotkut meillä karsastamaan julkista esiintymistä; ettei oltaisi ainakaan mitään ömerikkalaisia pellejä. Kun ne on siellä niin kauheita kaksinaismoralistejakin. Ihan niin kuin ei täällä osattaisi.

Perheitä piilotellaan meillä muuallakin kuin politiikassa. Olen monta kertaa ihmetellyt, miksi esimerkiksi muistokirjoituksissa ei joko mainita vainajan perhettä ollenkaan tai mainitaan vain lyhyesti. Ihmisen kouluvuosia, työuraa ja harrastuksia voidaan kuvailla vuolaasti, mutta tärkein, puoliso ja lapset, jätetään mainitsematta.

Lähestyvät presidentinvaalit eivät muuten aiheuta minulle päänvaivaa, sillä olen valinnut ehdokkaani jo aikaa sitten. Kuvassa olen kättelemässä häntä. Harmi, kun sattui olemaan huono hiuspäivä, kummallakin.

No ei. Vaikka tietysti Kekkonen on mielessäni ainoa oikea presidentti ja kaikki hänen jälkeensä tulleet pelkkiä korvikkeita.

Ehdokkaani on siis tiedossa, mutta kävin kuitenkin uteliaisuuttani Helsingin Sanomien vaalikoneessa vastaamassa kysymyksiin. Sieltä minulle tarjottiin ykköseksi kristillisdemokraattien ehdokasta, jota en aio äänestää. Tarjous johtui varmaan siitä, että vastasin lähes kaikkiin vaalikoneen kysymyksiin maltillisesti, en jyrkästi suuntaan enkä toiseen. Vain ihmisoikeuksista olin sitä mieltä, että ne ovat erittäin tärkeitä.

En tosiaan ole jyrkästi parveketupakoinnin puolesta enkä vastaan tai viemässä ehdottomasti Suomea Natoon tai pitämässä pois sieltä. Asioilla on aina monta puolta, toisaalta ja toisaalta. Tämä on asia, joka tulee aina vain selkeämmäksi iän myötä.

Oma ehdokkaani tuskin tulee valituksi. Uskon kuitenkin, että kaikki nyt ehdolle asettuneet selviäisivät presidentin työstä ihan hyvin. Kaikki osaavat esiintyä ja olla sopivalla tavalla jämäkän ja asiallisen oloisia. Sitähän johtajalta kaivataan, jämäkkyyttä. Emme kai me halua mitään lempeää ja myötätuntoista lastenhoitajaa vaan jonkun, joka ainakin näyttäisi tietävän joka tilanteessa, mitä tehdään.

Ja jos Raine olisi presidenttiehdokkaana, niin minä olisin ihan varmasti mukana kampanjoimassa. Jakaisin lapsille ilmapalloja ja kuuntelisin ihailevasti miestäni että kuinka se voikin olla noin viisas. Kotona voisin sitten olla mitä mieltä tahansa, mutta isänmaan asialle on lähdettävä rinnatusten.