Kylläpä kesti

Olen monena iltana tehnyt Ifolor-kuvakirjaa alkuvuoden matkakuvistani. Koska kuvia oli yli tuhat, kirjan tekemiseen kului aikaa. Kaikkia en tietenkään saanut mukaan eikä se olisi ollut tarpeenkaan. Tänään sain kirjan valmiiksi ja lähetin sen sähköpostilla. Tosi ajattelematonta; lähettäminen kesti monta tuntia. Onneksi tällä kertaa ei sattunut sähkö- tai muita yhteyskatkoja. Huh.


Valokuvakirja on suurin, minkä Ifolorilta sai tilata, siihen tulee noin sata sivua. Odotan jännityksellä, miltä se näyttää valmiina.

Ehdin sähköpostilähetyksen valmistumista odotellessani tehdä yhtä ja toista. Polkea kuntopyörää, katsoa televisiota, syödä, lukea, mennä sänkyyn ja nukahtaa. Myös herätä, kai?

Päivällä minulla oli ystäviä kylässä ja sain heiltä ihanan joulukukan.

Tämän kuvan myötä lähetän vielä onnittelut kaikille tämän päivän nimipäiväsankareille. Vaikka ystäväpiirini on pieni, heitä mahtuu siihen useampia.

Jätteet työllistävät

Kerroin kesällä miten pihaamme tuotiin valtavat Molok-roskasäiliöt. Tänään ne näyttivät tältä.

Roskikset ovat nyt yhteisiä naapuritaloyhtiön kanssa kun aiemmin kummallakin oli omat.

Jätteiden määrä on ällistyttävä. Minä en ole tässä asiassa yhtään vähempää syyllinen kuin kukaan muukaan, kannan roskapusseja ulos monta kertaa viikossa silloinkin, kun olen yksin. Usein tuntuu, että olen juuri vaihtanut roskasankoon tyhjän pussin kun sinne ei enää mahdu mitään.

Tänään tein mielessäni kuvitteellisen ostoskierroksen supermarketin ruokaosastolla ja tajusin, että joka kerta, kun ojennan käteni ja otan hyllystä jotain ostoskärryyni, otan samalla tulevia roskia. Ihan joka kerta. Ja vaikka yrittäisin olla tekemättä niin, se olisi tosi vaikeaa.

Jätteet eivät kuitenkaan ole vain negatiivinen asia. Minulle ne ovat sitä, pelkkää turhaa rahanmenoa, vaivaa ja epäjärjestystä. Mutta jätteet tuovat monille ihmisille työtä, niiden kerääminen, lajittelu, uusiokäyttö ja hävittäminen vaativat paljon ihmisiä ja koneita. Suuri osa jätteistä päätyy uusiokäyttöön; olen kuullut niin hirmuisia prosentteja, etten arvaa toistaa niitä tässä, kun olen liian laiska tarkistamaan.

Turkukin selviää tietääkseni jätteistään ihan hyvin. Suurempi ongelma voi pesiä maaseudulla, missä vielä on tapana kuljettaa yhtä ja toista jonnekin pois silmistä ja mielellään ilmaiseksi.

Huvittelin hetken kuvittelemalla mitä tapahtuisi, jos vaikka maitopurkkien käyttäminen kiellettäisiin, palattaisiin takaisin irtomaidon myyntiin. Siitäpä soppa syntyisi! Veikkaan, että se olisi viimein se iso asia, joka saisi rauhalliset suomalaiset mellakoimaan maito-osastoilla. Kuvitelkaa, mikä kaaos, kun jouluruuhkassa sadat, tuhannet ihmiset tunkisivat yhtä aikaa maitokannujensa kanssa ostoksille.

Se ei onnistuisi mitenkään. Se onnistui silloin, kun kaupat olivat vain neljään asti auki eikä kenelläkään ollut autoa eikä jääkaappia, mutta ei nyt.

Jotain samankaltaista kuin maitokannukuvitelmassa saattaa tapahtua vuodenvaihteen jälkeen, kun tupakka menee tiskin alle. Kuulin aamulla radiosta, että ensi vuonna asiakkaan tulee olla hyvin omatoiminen saadakseen haluamansa tupakka-askin kaupasta, niitä kun ei saa olla esillä eivätkä myyjät saa kertoa, missä niitä säilytetään. He saavat vain antaa asiakkaalle kartan, johon sijainti on merkitty. Näin minä asian ymmärsin.

Hyvä niin. Kaikkeen muuhunkin epäterveelliseen voisi suhtautua samalla tavalla ja tehdä sen löytämisestä vaikeaa. Niin kuin vaikka alkoholijuomiin, karamelleihin, voihin, kermaan ja rasvaisiin juustoihin, voimakkaisiin mausteisiin, suolaan, sokeriin, kahviin, teehen, kaikkeen, missä on lisäaineita ja mikä lihottaa.
Kaupoista saisi sen jälkeen vapaasti vain kotimaisia omenoita jos niitäkään.

Tämä istuisi myös mainiosti perinteiseen suomalaiseen palvelukulttuuriin.
Tässä seurojen ja yhdistysten luvatussa maassa ei tietääkseni ole Suomalaisen Palvelukulttuuriperinteen Seuraa?
Jos on, olen kovin hämmästynyt.

Puhe on mielikuvituksesta ja isoäideistä

Lapsenlapseni olisivat joutuneet tänään olemaan monta tuntia keskenään ja kun minulla oli aikaa, menin heidän seurakseen.

Kahdeksanvuotias tyttärenpoikani kertoi olevansa kova katsomaan televisiota. Hän katsoo sitä eniten koko perheessä, kuulema. Minä siihen tietysti lausumaan, että television katsomista on syytä välttää. Ilman muuta minun kuuluu olla sitä mieltä, mutta sitten se on osattava myös perustella. Vedin esiin mielikuvitusargumentin ja sanoin, että television katsominen ei kehitä ihmisen mielikuvitusta ja mielikuvitus kuitenkin on hyvä työkalu kun pitää keksiä kaikenlaisia juttuja, joilla elämässä selviää.

Puheeni tehosi sen verran, että televisio pysyi iltapäivän kiinni ja lapset menivät pihalle rakentamaan lumiukkoa.

Lunta on tullut vasta vähän, joten sitä piti säännöstellä. Lumiukko saikin sen vuoksi keppijalat, joiden varassa loppu-ukko seisoi. Lapset käyttivät mielikuvitusta ja tekivät sopuisasti yhteistyötä saadakseen ukkelin pysymään pystyssä. Minä hätistelin koiria kauemmaksi ja kävin niiden kanssa metsässä kävelyllä.

Meistä aikuisista on huolestuttavaa ja vaarallista, jos lapset joutuvat olemaan yksin kotona. Lapsista se tuntuu olevan enimmäkseen hauskaa. En yritä olla mikään anarkistimummo, mutta oikeasti taidan ajatella, että yksinolo ilman aikuisten jatkuvaa, hermoille käyvää läsnäoloa ja valvontaa taitaa tehdä sille mielikuvituksellekin vain hyvää.

Lapset suhtautuvat moniin kummallisilta tuntuviin asioihin ällistyttävän tyynesti. Minulla esimerkiksi oli isoäiti, mummu, joka ei pitänyt minusta yhtään. Tiesin aina, että mummu tykkää vain pojista eikä tytöistä, ei varsinkaan minusta, yhtään. Asia ei aiheuttanut minulle koskaan minkäänlaista päänvaivaa eikä mummu myöskään koskaan antanut pienintäkään viitettä siitä, että asia ei olisi ollut juuri niin kuin oli sanottu. Tapasimme muutaman kerran vuodessa, pakosta ja olimme ilmaa toisillemme. Ei minulla ole siitä mitään traumaa.

Mummu oli menettänyt esikoispoikansa sodassa ja se esitettiin syyksi hänen tylyyn käytökseensä minua kohtaan. Nielin senkin enkä tullut ajatelleeksi, että pienen tytön sotasyyllisyys oli aika epäreilua varsinkin, kun olen syntynyt vasta 50-luvun lopulla. 

Yksin olemisesta vielä: tuskin lapsille on kovin vahingollista olla joskus yksin kotona, jos he kuitenkin voivat odottaa vanhempiaan sinne turvallisin mielin. Ettei tarvitse pelätä, missä kunnossa vanhemmat tulevat jos yleensä tulevat. Ja jos vielä voi soittaa isälle tai äidille, jos tulee sellainen olo. Omilla lastenlapsillani asiat ovat tässä suhteessa hyvin. Eikä tuo karhunkokoinen talonvahti ärhäkän pikku apulaisensa kanssa ainakaan huononna olosuhteita.

Pidän ja olen aina pitänyt itseäni suurena eläinten ystävänä ja erityisesti koiraihmisenä. Silti on pakko tunnustaa, että tuon järkälemäisen Otson kanssa tunnen joskus pientä epävarmuutta. Vaikka se suhtautuukin minuun äärimmäisen ystävällisesti en voi välillä olla ajattelematta mitä tapahtuisi, jos sen suureen päähän pälkähtäisi, että olen jonkinlainen uhka sen laumalle.

Siinä saisi mummo ottaa jalat liukkaasti alleen - jos kerkeäisi.

Sairaat lapset pidetään kotona

Turun Kaupunginkirjastosssa on naisten tasa-arvoistumista käsittelevä näyttely. Kävin pikaisesti katsomassa sitä samalla, kun palautin Vareksen Krohn-kirjan ja menin yliopistolle (meillä oli luento poikkeuksellisesti tänään).

Tämä Maija Poppaselta näyttävältä nainen on Hanna Rothman (1856-1920). Hän oli lastentarha-aatteen ja -toiminnan uranuurtaja Suomessa yhdessä Elisabeth Alanderin kanssa. Naiset perustivat vuosisadan vaihteen tienoilla ensimmäisen, Saksasta mallinsa saaneen lastentarhan Helsinkiin.

Kirjaston näyttelyssä kerrottiin tasa-arvoasioista monesta muutakin näkökulmasta kuin lastenhoidon ja äitiyshuollon. Tämä oli kuitenkin ajankohtainen siksi, että eräs lapsiin liittyvä juttu harmitti minua tavattomasti silläkin hetkellä, kun tätä kuvaa otin.

Harmin taustalla oli sinänsä iloinen asia: yksi tyttäristäni sai mukavan työpaikan ison kuntokeskuksen lapsiparkista. Hän aloitti viime viikolla ja oli kovin innoissaan ja ihastunut pieniin asiakkaisiinsa. Hän muun muassa kertoi, miten oli jutellut erään tytön kanssa ja pitänyt samalla pientä vauvaa sylissään.

  - Se oli muuten ihan hirveässä räkätaudissa, se vauva, tytär sanoi.

Vai sillä lailla, ajattelin minä. Kohta se tauti on tyttäressä. Kuten olikin; jo tänään hän oli joutunut käymään lääkärillä ja jäämään pois töistä.
Harmi oli suunnaton. Sairaudelle ei tietenkään mahda mitään, mutta ei ole mukavaa joutua heti ensimmäiseksi uudessa työpaikassa esittelemään sairaslomalappuja.

Varsinkin kun se olisi täysin vältettävissä sillä, että sairaita lapsia ei tuotaisi lapsiparkkeihin. Että sairaat lapset pidettäisiin siellä, minne he kuuluisivat, kotona. Kenenkään, ihan varmasti kenenkään, ei ole pakko mennä kuntosalille kun oma lapsi on sairas.

En voi tietää, onko tällä asialla yhtään mitään tekemistä naisten tasa-arvon tai edes naisten kanssa, voihan olla, että joku isä oli tuonut tuon räkätautisen vauvan mukanaan. Tasa-arvoa se kuitenkin sivuaa ainakin sillä tavalla, että tasa-arvoa ei ole se, että pidetään kiinni omista suunnitelmista ja mielihaluista, tapahtui mitä tahansa.

Tämä äiti on nyt tuohtunut lapsensa puolesta. Tänään ei heru ymmärrystä oikein millekään eikä ainakaan itsekeskeisille bodypumppaajille.

Täysin ehjiä, täysin tarpeettomia

Eilinen toiveeni täyttyi ja sain tänään pestyä muutaman ikkunan. Otin myös verhot alas ja pesin ne. Ja kun vauhtiin pääsin, siivosin vielä pari keittiön kaappia. Tyhjensin muun muassa maustekaapin vanhentuneista purkeista; nyt se onkin aika tyhjä.

Siinä puuhaillessani mietin taas tulevaa muuttoamme ja sitä, että nyt pitäisi päästä ylimääräisistä tavaroista eroon. Tuttua pohdiskelua jokaiselle muuttajalle, luulen.

Miten se sitten käytännössä tapahtuu, onkin toinen juttu.

Esimerkki: kun käännän tässä kohtaa päätäni vähän vasempaan, näen piirongin. Se on nk. mamman piironki, minun isoäitini jäämistöä ja siksi arvokkain huonekalu, jonka omistan. Siitä en tietenkään luovu. Piirongin laatikot ovat täynnä tavaraa, enimmäkseen vanhoja tekstiilejä, joita en koskaan käytä, mutta joista en voi luopua. Piirongin päällä on kaksi Topeliuksen satukirjaa, hyvin vanhoja. Niistä en luovu. Sitten siinä on yksi noin 60 vuotta vanha nukke josta en tietenkään voi luopua. Edelleen siinä on kolme uudempaa keräilynukkea - no, ne voisin vaikka sijoittaa tyttöjen luo. Vielä löytyy tavaraa; kuopuksen ensikengät, sota-ajan sokeripalalaatikko, Brasiliasta ostettu kaulakoru, muita koruja, olkihattu ja paperinen enkelikoriste. Aika paljon tavaraa, joilla on paljon tunnearvoa. Voisin luopua olkihatusta ja ehkä paperisesta enkelikoristeesta.

Ei hyvältä näytä. Alan ymmärtää niitä ihmisiä, jotka tositeeveeohjelmissa roikkuvat itkien kaameilta rojuilta näyttävissä tavaroissaan kun heitä auttamaan tullut ammattiraivaaja yrittää heittää niitä pois.

Sisustusesikuvani löytyvät kuitenkin tästä kirjasta, Jane Cumberbatchin Puhtaasta tyylistä. Minulla on tuo ylempi painos, uudemmassa on alempana näkyvä kansi.

Puhdas tyyli esittelee nimensä mukaan yksinkertaista, turhasta riisuttua, puhdasta sisustamista. Yksinkertaisuutta. Kodikkuutta. Esitteli niitä jo ennen kuin niistä tuli suurta muotia.

Cumberbatchin ohjenuorana on itse tekeminen ja yksinkertaisten luonnonmateriaalien käyttäminen. Hän hyväksyisi varmasti mamman piirongin, mutta riisuisi sen päältä kaikki tavarat pois.

Tiedän, että käyttökelpoisia vaatteita ja kodintekstiilejä voi viedä vaikka Pelastusarmeijan keräyslaatikoihin. Olen vienytkin monta kertaa. Mutta minne voi viedä ehjiä tavaroita, joita kukaan ei tarvitse? Esimerkiksi koriste-esineitä tai harrastajamaalareiden maalaamia tauluja? Ei niitä roskiin voi viedä.

Meille on kertynyt paljon tavaraa senkin takia, että olemme viimeisten kymmenen vuoden aikana joutuneet selvittämään kolme kuolinpesää ja keksimään tavaroille säilytyspaikkoja. Kun kyseessä ovat olleet lähiomaiset, ei tavaroitakaan ole voinut kohdella täysin tunteettomasti. Tulevaan uuteen kotiimme en aio kuitenkaan enää kuljettaa yhtäkään vanhaa kahvikuppia ellen aio myös juoda siitä joskus.

Pikkujoulutunnelmissa

Kotiuduin äsken osuuskuntani pikkujouluista. Nyt taitaakin sitten tämän vuoden pikkujoulukiintiö olla täynnä, muita juhlia ei ole tiedossa.

Koska olen osuuskunnassa uusi, tapasin muita jäseniä nyt ensimmäistä kertaa. Mukavaa väkeä, muuta ei voi sanoa. Ja ruokakin oli hyvää. Ilma sen sijaan ei ollut; kun kävelin äsken kaupungin halki kotiin, satoi ja tuuli rankasti ja iso musta sateenvarjoni kääntyi nurin monta kertaa.

Siinä myrskyn halki taivaltaessani mietin muun muassa jouluperinteitä. Useimmat jouluun liittyvät asiat ovat ihan mukavia, mutta on yksi traditio, jota en koskaan ole ymmärtänyt; tiernapojat. Minusta koko kuvaelmassa on kaikkine naaman mustaamisineen, ihmeellisine laulunloilotuksineen ja tähdenpyörityksineen suorastaan jotain pakanallista. Vastenmielistä.

Meillä osuuskunnassa ei ollut tiernapoikakuvaelmaa. Kiitos siitä.

Nyt alan toivoa, että sade hellittäisi huomiseksi. Tahtoisin pestä ikkunat ennen joulua ja ajattelin tehdä sen huomenna.

Ja kyllä tämä on niin keski-ikäistä tätielämää tämä. On oltu pikkujouluissa ja vielä sujuu kirjoittaminen. Joskus muinoin en olisi uneksinutkaan kotiin lähdöstä vielä tässä vaiheessa. Nyt vasta juhlatunnelma olisi alkanut olla huipussaan ja lystiä piisannut aamuun asti.
Vaan on tämä keski-ikäisyys sentään ihanaa, kun ei enää tarvitse.

Kuinka tämä oli mahdollista?

Helmikuussa 1899 Venäjän keisari Nikolai II päätti suuressa armossaan kaventaa Suomen suuriruhtinaskunnan itsemääräämisoikeutta. Hän ilmoitti asiasta nk. Helmikuun manifestilla, josta suomalaiset eivät yhtään tykänneet. Suuriruhtinaskunnan alamaiset pistivät asian niin paljon pahakseen, että nopeasti ja spontaanisti syntyneiden pikakokousten aloitteesta ryhdyttiin keräämään nimiä suureen kansalaisadressiin. Yhdessätoista päivässä, siis vajaassa kahdessa viikossa, adressiin saatiin 522 931 nimeä. Suomessa oli siihen aikaan 2,5 miljoonaa asukasta, joten työ ja sen tulos oli valtava. Keruutyöhön liittyi kaukana nykyihmisen mukavuusalueen ulkopuolella olevia asioita kuten vaikkapa 150 kilometrin hiihto Rovaniemeltä Kittilään kovassa pakkasessa.

Adressin tarkoitus oli tietysti ilmaista suomalaisten vastalause keisarin manifestille. Kun 500-miehinen valtuuskunta maaliskuussa lähti Pietariin tapaamaan keisaria, tuloksena oli pettymys ja hukkareissu. Keisari ei ottanut lähetystöä vastaan, mutta ilmoitti suopeasti, ettei kuitenkaan ole vihainen.

Suuren adressin kerääminen lienee tullut monille tutuksi Väinö Linnan kirjasta Täällä Pohjantähden alla ja elokuvasta, jonka Edwin Laine sen pohjalta ohjasi. Elokuvassa kirkkoherran rouva Ellen Salpakaria esittänyt Rose-Marie Precht kiersi reellä kulkuset helisten mökistä mökkiin. Surkuhupaisin kohtaus näyteltiin Leppästen mökissä, jossa Luojalta vähän saaliiseen jäänyt Preeti säikähtää korean rouvan ilmestymistä eikä oikein ymmärrä, mitä häneltä ollaan tahtomassa.

- Ei sunkaan siitä mitään isompaa kulunkia, on ollut vähän huonoo tässä, Preeti varmistelee. Mutta lopulta asia kirkastuu Preetinkin tajunnassa ja keisari saa tietää, että myös tämä Pentinkulmalla asuva vähäosainen vastustaa keisarillista mielivaltaa.

Tutkin äsken tovin adressin sivuja, varsinkin Laitilan osalta. Heti ensimmäisellä sivulla oli tuttuja nimiä, samoja, joita löytää paitsi Laitilan hautausmaan sukuhautojen paasista myös talojen postilaatikoista. Isojen talollisten lisäksi adressin allekirjoittajien ammateiksi oli nimetty muun muassa "entinen torppari, ratavartian waimo, kiertokoulun opettaja, ittellinen miäs, entinen talollisen vaimo ja neuloja".

Käsialojen vaihteluista näkee, että nimet ovat oikeasti eri ihmisten kirjoittamia. Useat allekirjoituksista osoittavat selvästi, ettei kaikkien suomalaisten kirjoitustaito tuohon aikaan yltänyt kovin hyvin edes oman nimen piirtämiseen. Mustettakin on loiskunut välillä vähän sinne ja tänne. 

Miten minä tuonne päädyin (etenkin kun piti niin istumani äänne- ja muoto-opin kirjan ääressä)?

Syyllinen on Vesa Vareksen kirja Helmi Krohn  1871-1913, naisen velvollisuusetiikka ja yksilön ratkaisu. Sain sen tänään loppuun ja halusin sitten vielä katsoa, miltä kirjassa mainittu adressi näyttää. Vares mainitsee adressin siksi, että Helmi ja Emil Nestor Setälä olivat innokkaasti mukana adressin kokoamisessa, Emil esimerkiksi suomensi alun perin ruotsiksi kirjoitetun vetoomustekstin. Vares myös tietää kertoa, että kuva, jossa adressikirjapinoa esitellään, on otettu Setälöiden olohuoneessa. 

Kuka tahansa voi käydä tutkimassa adressia Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa.

Tämä on nyt toinen kerta, kun sivuan Vareksen Krohn-kirjaa enkä tälläkään kerralla pääse itse aiheeseen, kertomaan kirjasta (blogitekstin pituus täytyy yrittää rajata kohtuulliseksi). Ehkä tyydyn vain sanomaan, että kirja oli erittäin mielenkiintoinen. Kuin myös avartava; kirja parhaimmillaan vaatii välittömiä lisäyksiä, täydennyksiä ja uusien ovien avaamista.