Kuinka meillä on näin siistiä?

Ruusupensaan takana lämpiää sauna. Pöllämystynyt emäntä istuu kirjoittamassa ja yrittää muistella, milloin on viimeksi käynyt kotona ja miksi ihmeeessä täällä on niin siistiä. Ajatella, en tosiaan muista, siivosinko ennen maalle lähtöä? Ja jos, teinkö oikein suursiivouksen vai mitä mahdoin?

Tällaista tämä nyt sitten on: kun ei ole enää lapsia kotona, siellä näyttää juuri siltä miltä siellä näytti, kun lähdin. Outoa. Todella outoa.

Viikko - tai kauanko menikään - maalla ei sujunut ollenkaan niin tehokkaasti kuin kuvittelin. Kukkapenkkiprojektinikin jäi pahasti kesken.

 

Otin kuvan viime töikseni ennen lähtöä Turkuun. Viikon aikana sain kaivettua kasvit ylös penkistä ja tasattua tuon reunan. Aion upottaa suoriin reunoihin kestopuureunukset, joista yksi on jo mallina. Ei se sieltä sitten enää näy, kun kasvit taas kasvavat penkissä.

Etualalla näkyvä  ruusupensas saa jäädä paikoilleen. Haluaisin rakentaa sen ympärille luonnonkivistä jotain, mutta vielä en tiedä, mitä.

Asiasta seuraavaan. Huomenna minulla on vähän jännittävä aamu, sillä menen tapaamaan osteoporoosilääkäriäni. Sen seurauksena päädyn luultavasti taas luuntiheysmittaukseen, sillä viime kerrasta on ainakin kaksi vuotta aikaa. Tosin on ihan mahdollista, ettei mittaus järjesty vielä huomenna.

Minusta on tärkeää puhua osteoporoosista, sillä se jäytää niin monien ihmisten luita ilman, että nämä itse tietävät siitä mitään. Kannustan mitä lämpimimmin kaikkia käymään luuntiheysmittauksessa! Jos hyvä tuuri käy, ns. kantapäämittaukseen voi päästä vaikka ilmaiseksi jossain messuilla tai apteekkien teemapäivillä. Itsekin menin joillakin messuilla tuollaiseen mittaukseen kun ilmaiseksi sai vaikka en mitenkään osannut odottaa, että minun luissani olisi jotain vialla. Sitä tietä sitten päädyin lääkärille ja tarkempaan mittaukseen ja sain osteoporoosilääkityksen. Ilman tuota - pakko sano onnekasta - sattumaa en nytkään tietäisi osteoporoosistani mitään. En ennen kuin vaikkapa selkänikama luhistuisi tai ranneluu napsahtaisi poikki kun yrittäisin hakata saunapuita.

On helppo tuudittautua siihen uskoon, ettei minua mikään voi vaivata, koska tunnen itseni täysin terveeksi. Juuri sen takia osteoporoosi on niin salakavala tauti, se ei ilmoittele itsestään millään tavalla ennen kuin joku paikka menee rikki. Sitä parempi, mitä aikaisemmin se löydetään, sitä enemmän voidaan tehdä. Tämän asian kanssa ei kannata pistää päätä pensaaseen.

Tuliko selväksi? Että nyt sitten vaan mittauttamaan omia ja tyttärien luita.

Vielä yksi juttu: olen yrittänyt vaihtaa profiilikuvaani. Olen itse yrittänyt ja kun en onnistunut, pyysin apua kuopukselta. Hänkään ei osannut, joten tilanne on vakava. Tähän mennessä olemme onnistuneet vasta saamaan vanhan kuvan pois. Mahtaako kenelläkään olla kokemusta asiasta ja hyviä neuvoja? Ne olisivat nyt kovasti tarpeen.

Suhde äitiin on aina vaikea

Luen parhaillaan Reko ja Tiina Lundánin kirjaa Viikkoja, kuukausia.  Se on tosikertomus kirjailijasta, joka sairastuu syöpään ja kuolee siihen, Reko Lundánin oma tarina.

Olen vasta puolessa välissä, mutta luin tänään luvun, joka antoi aiheen tämän päivän kirjoitukselle. Siinä kirjan naiskertoja, Minna, kuvaa kohtauksen itsensä ja äitinsä välillä. Äiti on aina valmis siirtämään omia menojaan tullakseen lastenvahdiksi, äiti löytää roskiksista tavaroita, joita tytär voi hyvinkin tarvita, äiti tuo pakastimen täyteen marjoja ja etsii ihmeparantajan sairaalle miehelle. Tytär ei oikein tykkää äidin hääräilyistä, mutta ei saa suutaan auki ennen kuin perheen ahdistava tilanne saa maljan kuohumaan yli äyräittensä. Sitten huudetaan ja itketään ja kadutaan vähän ajan päästä.

Kohtauksessa oli jotain kovin tuttua. Väitän, että sitä samaa tapahtuu aika monessa perheessä.
Nyt ymmärrän molempia osapuolia kun nuorempana olisin ymmärtänyt vain tytärtä.

Minunkin äitini oli aina valmis siirtämään omia menojaan tullakseen lastenvahdiksi. Hän siivosi ja laittoi ruokaa ja teki kaiken aina paljon tehokkaammin kuin minä itse. Hän oli aina valmis antamaan vähästään ja mainitsi sitten lämmittäneensä itselleen samaa makkarasoppaa kolme päivää peräkkäin. Hän oli niitä naisia, joiden kuolinilmoituksiin laitetaan värssy "Et mitään pyytänyt vaan kaikkesi annoit".

Olinko minä kiitollinen? Ehkä joskus, mutta usein olin raivoissani. Olin tietysti kiitollinen, jos olin itse pyytänyt apua ja saanut sitä. Mutta raivoissani, jos minulle tyrkytettiin kysymättä jotain, jota en halunnut ja josta sitten kuitenkin olisi tarvinnut olla kiitollinen. Ei sellaisen uhrautumisen edessä voi muuta kuin olla raivoissaan. Nytkään en voi sanoa muuta, kuin että hän teki hyvän hyvyyttään minun edestäni valtavasti asioita, joita en olisi ansainnut ja joista en osannut tuntea kiitollisuutta.

Mutta nyt alan itse olla siinä asemassa, missä oma äitini näitä uhrauksiaan teki. Osaanko olla viisaampi, toimia paremmin? Olen jotenkin ollut huomaavinani, että vaikka meillä keski-ikäisillä naisilla olisi yhtä ja toista sanottavaa omista äideistämme, me luulemme itse olevamme eri asemassa. Mehän olemme järkeviä, nykyaikaisia naisia, joilla on hyvä suhde omiin lapsiimme. Lapsemme suorastaan odottavat, että me soittaisimme, tupsahtaisimme oven taakse, toisimme yllätyslahjoja ja tarjoaisimme itseämme seuraksi sinne ja tänne.

Tai jos kuitenkin on niin, että omat tyttäremme ja poikamme ruotivat meidän huonoja puoliamme ystäviensä kanssa yhtä kiivaasti kuin me aikoinamme. Huonoja puolia, joita riittää ja riittää.

Kyllä on vaikea tietää, miten pitäisi toimia. Sydän käskee huolehtia ja ottaa selvää, järki käskee pitää suun kiinni ja pysyä loitommalla. Perhelehtien lukijapalstoilla on jatkuvasti katkeria kirjoituksia, joissa joko aikuiset lapset valittavat, että vanhemmat eivät enää välitä tai vanhat vanhemmat valittavat, että aikuiset lapset joko eivät välitä tai haluavat koko ajan ja uuvuksiin asti jotain. Ole siinä sitten järkevä ja mieliksi kaikille.

Sen ainakin tiedän, että olisin niin halunnut oman äitini elävän enemmän itselleen. Olisi ollut mukava tietää, että hänellä olisi ollut hauskaa ystäviensä kanssa ja kiinnostavia harrastuksia ja omia menoja, joista ihan mielelläni olisin sitten myöhemmin kuullut. Olisin ollut onnellinen tietäessäni, että hän olisi ollut onnellinen. Ikävä kyllä minä taisin tuoda aika vähän onnea hänen elämäänsä.

Lundánien kirja on synkkä, sen tiesin jo silloin, kun lainasin sen. Ei pitäisi lukea niin synkkiä kirjoja, tulee itsekin ihan synkäksi. On tosi kurjaa pohtia jotain äitisuhdetta sitten, kun se toinen osapuoli on peruuttamattomasti poissa.
Joten te, joilla äiti tai isä vielä on tässä maailmassa, miettikää nyt, mitä haluaisitte heille sanoa. Ja sanokaa se sitten.

Pohjolan viimeinen kesäpäivä

Onpa ollut hieno päivä tänään! Aurinko on paistanut ja lämpöä on ollut noin 20 astetta. Tämä ei ole kenellekään suomalaiselle mikään uutinen, mutta tiedän, että lukijoita on kauempaakin. Heille siis tiedoksi, että täällä kaukaisessa Pohjolassa maailman laidalla on ollut lähes kesäpäivä.

Yllä olevat keltaiset vaahteranlehdet olivat lähes ainoat, jotka löysin pihapiiristämme. Lämmin syksy näkyy siinä, että ruska ei ole kovin näyttävä. Parhaimmillaanhan se on yleensä Lapissa, mutta kyllä täällä etelässäkin voi olla tosi kauniita syysvärejä joinakin vuosina.

Tämä sininen kärhö on se, minkä istutin alkukesästä aitan seinustalle. Se innostui kasvamaan loppukesää kohden ja teki vielä kaksi kukkaakin. 

Tein päivällä pihatöitä ja iltapäivän siivosin taloa. Ennen pimeän tuloa kävin Nonnan kanssa lenkillä. Yleensä en tapaa näillä retkilläni ketään, mutta nyt oli kylätiellä suorastaan vilskettä; ensin tuli naapuri traktorilla vastaan ja sitten naapurin naisväki, joka oli menossa marjaan.

Päivän puuhastelun ohessa olen miettinyt opiskelua ja myöntänyt itselleni, ettei motivaatio tällä kertaa eikä ainakaan vielä ole yhtä korkealla kuin silloin, kun aloitin iltalukion. Silloin minulla oli päämäärä kirkkaana mielessäni ja olin päättänyt saavuttaa sen. Nyt tämä tuntuu erilaiselta jo senkin takia, etten päässyt opiskelemaan sitä, mitä halusin.

Tämä ei tarkoita sitä, että aikoisin luovuttaa. En aio. Mutta joudun motivoimaan itseäni nyt enemmän. Ja onhan tässä sekin, että vaikka kuinka ponnistelisin näiden perusopintojen kanssa minulla ei ole mitään takeita, että pääsen ikinä suorittamaan aineopintoja.

Iltalukiossa opin muuten nopeasti erottamaan ne, jotka olivat tosissaan asialla niistä, jotka tulivat vain kokeilemaan onneaan. Jos joku kertoi käyvänsä koulussa silloin, kun "muihin aikatauluihin sopii", niin tiesi heti, että kohta tuota ihmistä ei enää näy täällä. Sillä jos joku "muu aikataulu", kuten vaikkapa harrastus tai illanvietto ystävien kanssa oli tärkeämpää kuin tunneilla käyminen, ei motivaatio voinut olla tarpeeksi suuri.

Ja taas puhun suulla suuremmalla. Minäkin vain päivittelen, vaikka  pitäisi olla takomassa päähäni niitä
termejä, joita eilen täällä esittelin.

Eikun töihin.

Uusista saappaista suomen ihmeisiin

Ostin uudet kumisaappaat.

Täällä maalla kuljen melkein koko ajan saappaat jalassa. Ulkona. Sisällä en kulje sen paremmin saappaissa kuin kengissäkään, en edes mökillä. Mutta ulkona saappaat ovat tarpeen, sillä ruoho on märkää ja pitkää ja on nokkosia ja voi olla käärmeitäkin. Saappaat ovat kätevät.

Vanhat saappaani olivat rikki, olivat jo viime kesänä. Nyt sain vihdoin tarpeekseni siitä, että sukat kastuivat aina, kun menin ulos ja niinpä poikkesin Laitilan keskustan kenkäkaupassa. Sieltä löytyivät nämä Sievin polyuretaanisaappaat, ihanan kevyet ja mukavat ja niin iloisen värisetkin. Että voikin iso ihminen  iloita usista saappaista näin paljon!

Muistui mieleeni, miten kahdeksanvuotiaana sain uudet saappaat. Ne olivat pitkävartiset, vaaleanruskeat ja minusta kovin hienot. Menin kouluun ne jalassa. Ensimmäisellä tunnilla opettaja tuli luokkaan ja kysyi ensi töikseen, kenen mahtavat olla ne "beesväriset" saappaat käytävässä?
Sydämeni läikähti ylpeydestä kun tuumin, että nyt opettajakin, ihana opettajamme, on huomannut minun uudet, hienot saappaani ja haluaa kehua niitä kaikkien kuullen. Viittasin innokkaasti. Minun, minun!

- Menepäs sitten laittamaan ne kauniisti riviin, olet jättänyt ne keskelle käytävää, opettaja sanoi. 

Mikä nöyryytys. Enkä edes oppinut mitään, kun taas kehun uusilla saappaillani.

Tulin äsken Turusta. Oli todella kurjaa ajaa märkää ja pimeää Kasitietä ja olin kovin helpottunut, kun vihdoin näin lämpimän valon kajastuksen Vanhan Maatilan ikkunasta.

 Nyt sitten opiskelun pitää alkaa oikein toden teolla. Meillä oli ensimmäinen äänne- ja muoto-opin luento ja kuten luennoitsija totesi, että vaikka asiat tuntuvat monimutkaisilta, ne ovat perusasioita jotka on pakko osata jos aikoo opiskella suomen kieltä. Eikä siinä kaikki, tenteistä on pakko saada vähintään kolmonen - viitonen on maksimi - jos havittelee joskus pääsevänsä aineopintoihin näiden opintojen perusteella.

Nyt täytyy opetella paljon uusia termejä ja yrittää muistaa, mitä ne tarkoittavat. Esimerkiksi: "Allofoni on foneemin variantti joka voi esiintyä tietyssä äänneympäristössä ja on silloin jonkin toisen allofonin (tai useamman) kanssa täydennysjakaumassa. Allofoni voi olla myös äänneympäristöstä riippumaton eli vapaa variantti."
Tämä on joku ihan yksinkertainen juttu, mutta juuri nyt en muista, mikä. Eikä se, että "täydennysjakauma on komplementaarinen distribuutio" juurikaan selvennä asiaa.

Ensimmäiset opintopisteet koossa

Näin on. Olen nyt suorittanut avoimen yliopiston suomen perusopintojen johdantokurssin ja ansainnut siitä hyvästä kaksi (2) opintopistettä. Hyvä minä!

Nyt pääsen mainitsemaan, että takanani on kaiken muun ansiokkaan (?) toiminnan lisäksi myös suomen kielen opintoja yliopistossa. Sitä, että kyseessä oli johdantokurssi ja että opintoja on suoritettuna kovin vähän, ei tarvitse kertoa.

Eivät muutkaan kerro. Ei tarvitse kuin lukea yksi naistenlehti, niin jo tunnemme jonkun, jolla on takanaan niitä ja näitä opintoja ja josta alun perin piti tulla eläinlääkäri tai lakimies. Mikä tarkoittaa sitä, että tyyppi harkitsi joskus pyrkimistä po. opintoihin, mutta hylkäsi ajatuksen liian työläänä. Tällä menetelmällä minustakin on pitänyt tulla yhtä ja toista hienoa.

Kurssimme viimeinen luento oli eilen. Saimme kurssin suorittamiseksi vaaditut esseemme takaisin palautteen kera. Omastani sanottiin, että se oli elämänmakuinen ja arveltiin, että käyttämäni lyhyet kappaleet juontuvat lehtiteksteistä. Ehkä niin. Toisaalta ne voivat juontua myös sitä, että yritän kirjoittaa helposti luettavaa tekstiä. Pitkiä kappaleita voi olla vaikea hahmottaa.

Käsittelimme eilen myös vähän vanhoja suomalaisia tekstejä. Esimerkiksi seuraavaa, joka on 1644 ilmestyneestä Formulae puerilium colloqvirium -teoksesta osa "Keskustelukaavoja pojille".  Keskustelijoina ovat Arnoldus ja Tidemannus. Kas näin:

- Custas nyt matelet?
- Cotoani.
- En minä sinua aicacan ole nähnyt.
- En minäkän sinua suuremban aican.
- Oletcos woinut hywin elä.
- Sijtä tosin minä iloidzen.
- Cuingas sinä voit elä.
- Juuri hywin.
- Sijtä myös minä iloidzen.

Tällä tavalla meni tämä Arnolduksen ja Tidemannuksen eloisa sananvaihto. Miksikähän se oli keskustelukaava vain pojille? Ehkä tyttöjen ei oletettu joutuvan niin vaativiin sosiaalisiin tilanteisiin, että heidän olisi pitänyt kyetä tämän tason keskusteluun. Tyttöjen aica kun kului cotona.

Huomenna alkaa äänne- ja muoto-opin opintojakso. Siellä pääsen perehtymään sellaisiin asioihin kuin yleiskielen foneemirakenne, foneemien ja grafeemien väliset suhteet, fonotaksi, prosodeemit, morfofonologiset vaihtelut ja niitä säätelevät tekijät, sanaluokat, nomini- ja verbityypit, morfeemityypit, nominien ja verbien taivutus.

Kuulostaa melkein lääketieteeltä, mutta kaipa tuo suomen kieltä on.

Vaikeuksien kautta voittoon

Sain tämän tunnustuksen tänään Mirjamilta http://www.mirjaminlaulu.blogspot.com/

Kiitos! Antaisin takaisin samanlaisen, ellei Mirjamin mainio blogi olisi jo ehtinyt saada sitä.

Onnistuin jopa lisäämään tuon kuvan tänne, vaikka se ei ollut helppoa. Minulle mikään, mikä liittyy tietokoneisiin tai mihin tahansa tekniikkaan, ei ole helppoa. Mutta ohjeita sentään osaan lukea...

Tähän tunnustukseen liittyy haaste: pitää vastata muutamaan kysymykseen. Kas tässä vastaukset:

Kaunein näkemäsi rakennus?

Tämä ei ehkä ole kaunein, mutta taatusti hauskin rakennus, jonka olen nähnyt. Kuvassa on Uudessakaupungissa sijaitseva Raija ja Pentti Nokkalan taidetalo Pilvilinna. Talo on sekä päältä että sisältä riemukas näyttö siitä, mitä kahden luovan ihmisen rohkea yhteistyö voi saada aikaan. Paikka on sanoinkuvaamaton, positiivisesti. Onneksi se on kesäaikaan avoinna yleisölle, joten jokainen voi käydä paikan päällä katsomassa itse. En tiedä, pidetäänkö taidetaloa avoinna muulloin kuin kesällä.

Raija Nokkala on tunnettu taidemaalari, jonka naivistiset työt ovat hyvin suosittuja. Itsekin pidän niistä valtavasti.

Paras käsityösi?

Tässä ovat Aatami ja Eeva, Vanhan Maatilan tilanhoitajapariskunta. He saavat nyt edustaa käsitöitäni, vaikka en pidäkään nukkeja parhaina aikaansaannoksinani. Parhaat ovat vielä tekemättä.
Nukeissa on kuitenkin paljon hyvää: he ovat aina onnellisia yhdessä, hoitavat työnsä mukisematta ja ovat valmistetut vanhoista tilkuista ja langanlopuista. En joutunut ostamaan näitä varten yhtään mitään. Nuket valmistuivat pian sen jälkeen, kun ostimme vanhan talomme, vähän yli kymmenen vuotta sitten.

Musiikki, joka vaikuttaa syvästi?

Sibeliuksen Finlandia. Jylhä, isänmaallinen, sopivasti mahtipontinen.

Mikä rasittaa arjessa?

Tietotekniikka, joka joko ei toimi tai jota en osaa käyttää. Eipä juuri mikään muu.

Mistä nautit arjessasi?

Mikä lasketaan arjeksi? Arjessa nautin esimerkiksi juuri äsken jaksosta kotimaista Klikkaa mua -sarjaa. Ja siitä, jos onnistun kirjoittamaan jotain, johon  olen tyytyväinen.

Kysymykset eivät ehkä olleet ihan sanasta sanaan alkuperäisiä, sillä muistelin ne ulkoa. Mutta eiköhän tuosta tärkeimmät selvinneet.

Minä voisin lähettää tunnustuksen osoitteeseen http://www.kaunisturhuus.blogspot.com/ Ole hyvä!

Puutarhaharrastelijan tunnustuksia

Alla olevassa kuvassa on ihana kukkapenkki.

Vitsi. Kuvassa on kukkapenkki, jonka piti olla ihana.

Kävin tänään tämän kimppuun lapion kanssa ja ryhdyin kaivamaan kasveja ylös. Penkissä on erilaisia kurjenpolvia, kuunliljoja, kevätpikkusydämiä, loistosalviaa, syysleimuja, pioneja, ruusuja,vuorikaunokkia, ritarinkannuksia sekä tosi paljon maahumalaa, jonka ei edes pitäisi olla siellä. Jokainen ymmärtää, etteivät kaikki mahdu olemaan yhtä aikaa tällaisessa vaatimattomassa pikku penkissä.

Ei minusta taida tulla puutarhuria ikinä. Kerron profiilitiedoissani, että harrastan puutarhanhoitoa ja se on totinen tosi, sillä olen harrastelija siinä asiassa jos kuka. Ja mitä enemmän ja mitä kipeämmin kompastellen harrastan puutarhaani, sitä enemmän epäilen, että kaikki kauniit kuvat puutarhakirjoissa ja -lehdissä ovat HUIJAUSTA! Samoin kuin kertomukset puolentoista hehtaarin kukoistavien ja moitteettomien puutarhojen omistajista, jotka tekevät kaiken itse, eivätkä käytä minkäänlaisia torjunta-aineita. Ei voi olla totta.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, tässäkin kohtaa kasvoi ruohoa polveen asti. Tein istutuksen alusta asti ja kuulin vasta myöhemmin, että samassa paikassa on joskus ollut kukkapenkki. Ja siinä on kasvanut pioneja. Tänä kesänä huomasin, että penkissä kasvaa pioneja, joita en muista istuttaneeni. On mahdollista, että unohdan istuttaneeni jotain, mutta en pidä mahdollisena, että olisin ostanut kyseiset pionit sillä ne ovat väriltään sellaisia, joita en ostaisi. Ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että muinaiset pionit ovat jotenkin innostuneet kasvamaan. Siemenestä? Tietääkö joku, onko se mahdollista?

Nyt aion kaivaa kasvit ylös - pioneja lukuun ottamatta - kohentaa penkkiä ja istuttaa kasvit uudestaan. En kaikkia enkä kaikkia lajejakaan, haluan penkistä siistin ja hallitun kokonaisuuden. Olen siis jo lähtökohtaisesti hakoteillä.

Lähetin jo naapuriin vähän neidonkurjenpolvia. Yritin keksiä, kuka muu voisi tarvita jakotaimia, mutta ei tullut mieleen.

Saa ilmoittautua.