Hätäisiä tyttöjä

Meilläpä oli viime yönä vilkasta yöelämää. Pietarin Prinsessa järjesti ohjelmaa niin, ettei mamman tarvinnut paljon nukkua.

Eihän koiraparka voi sille mitään, että sillä on herkkä vatsa. Nonnan vatsa menee sekaisin todella helposti. Sitten kun se menee, on kiire ulos eikä siinä auta mikään.
Viime yönä olin nukkunut ehkä tunnin, kun alakerrasta ensimmäisen kerran kuului koiraportin kolistelua. Jatkoa oli turha jäädä odottelemaan, parasta vain nousta ripeästi, vetää yöpuvun päälle jotain ja painua ulos. Ja sitten äkkiä takaisin sänkyyn ja silmät kiinni, että saisi nukkua edes vähän ennen seuraavaa herätystä.
Ihan kuin silloin, kun lapset olivat pieniä.

Niin paitsi ettei niitä tarvinnut viedä ulos öisin.

Luulen, että tällä kertaa löysän vatsan takana on muutos päivärutiineissa, onhan Nonna vasta viikko sitten muuttanut tuosta seinän takaa tänne. Ruokavalio sillä on sama kuin on ollut sen jälkeen, kun keksimme tämän yhden koiranruokamerkin, joka tuntui sopivan.

Tässä on Nonnan eväitä. Lääkepurkkejakin alkaa olla kuin kipeällä mummolla: vitamiineja, virtsanpidätyslääkkeitä ja vatsaa rauhoittavaa jauhetta.

Jos jollakulla on kokemusta herkkävatsaisesta koirasta ja hyviä vinkkejä niin otan niitä kiitollisuudella vastaan. Ja sanon jo nyt, että kahdeksankymmentä euroa kilo maksavat erikoisruoat on jo kokeiltu joten kiitos ei.

Kävin tänään Tarjoustalossa hakemassa koiranruokaa, se kun on siellä vähän halvempaa. Samaan aikaan ostoksilla oli muiden muassa perhe, johon kuului pieni, ehkä kolmevuotias tyttö. Pienokainen istui kärryssä ja kuulutti kovalla ja kirkkaalla äänellä:

- Mulla on kakkahätä! Äitii, mulla on kakkahätä!

Jokainen  Tarjoustalon asiakas sai varmasti tämän tiedon, sillä tyttösen ääni kantoi joka puolelle. Hän toisti asiaansa itsepintaisesti, moneen kertaan, mutta äiti sen paremmin kuin isäkään ei tehnyt mitään.

- Älä aloita tuota, äiti sanoi.
- Ei täällä ole vessaa, sanoi isä.

Minä ajattelin, että lasten kanssa pääsee helpommalla kuin koirien; Nonnaa ei voi käskeä lopettamaan ulos tahtomista, jos sillä on hätä.

Lapsia näköjään voi. Samalla tulee ehkä kylvettyä tulevien vatsavaivojen ja kroonisen ummetuksen siemen.

Tämä kirjoitus ei sitten ole Hau-Hau Championin mainos. Itse asiassa olen vähän tyytymätön koko firmaan, sillä lähetin jo ainakin vuosi sitten tuotteita koskevan kysymyksen valmistajan sivuilta löytämääni osoitteeseen enkä vieläkään ole saanut vastausta.  

Mitä kätkeytyikään Kirstin joulunviettoon?

Tein tänään tekstianalyysikurssiin kuuluvan työn. Olipa hauska kirjoittaa sitä, pitkästä aikaa tunsin taas aitoa kirjoittamisen iloa. Blogikirjoittamista lukuunottamatta, tietysti.

Valitsin analysoitavaksi Kotilieden viime joulunumerossa olleen jutun; se oli sopivan mittainen, noin 500 sanaa.

 Tarkastelukulma oli kriittinen tekstianalyysi, paras kaikista. Minua ei yhtään kiinnosta tutkia esimerkiksi teemoja ja reemoja eikä mitään muitakaan rakenteita. Sen sijaan on äärimmäisen mielenkiintoista pohtia, mitä tekstin takana on, millaisia asenteita ja merkityksiä sieltä löytyy.

Analyysini oli sen mittainen kuin pitikin, reilut neljä sivua. Olen itse siihen tyytyväinen, toivottavasti opettajakin on. Työn merkitys kurssiarvosanalle on suurempi kuin tentin. Tentti minun tosin täytynee käydä uusimassa, pahaa pelkään.

Eilen alkoi uusi kurssi, kirjoittaminen. Ensimmäinen varsinainen harjoituksemme oli kirjoittaa tekstiviesti. Teimme harjoitusta ryhmätyönä. Siinä kohtaa kyllä ajattelin, että me olemme sentään yliopistolla emmekä missään peruskoulussa, haloo! Mutta ehkä se johtui vain siitä, että inhoan ryhmätöitä kuten olen aina inhonnut. En inhoa kurssikavereitani, ei se sitä ole, en vain ole vähääkään, en tipan tippaa tiimityöskentelijä. Tietysti ymmärrän, että ryhmätyöllä on kasvattava merkitys, mutta yliopistossa saati avoimessa yliopistossa kasvatustoimet ovat ehkä vähän myöhässä.

Joskus mietin, että jos olisin lapsena ollut päiväkodissa, olisin parempi tiimityöläinen. Mutta minä en edes tiennyt, että päiväkoteja on olemassa ja parempi niin, silloin. Jos minä lapsirukkaparka olisin tiennyt, että jäin paitsi askarteluhetkistä, satutuokioista, yhteisistä pottasitseistä ja kulkutaudeista, olisin katkeroitunut jo varhain.

Nyt opin vain vihaamaan ryhmätöitä.

Hyvin vastasin vaikka en ymmärtänyt kysymyksiä

Tulin äsken tekstianalyysikurssin tentistä. Luulen, etten saa yhtään pistettä.

Ei olisi pitänyt olla ylimielinen ja kuvitella, että kun luennoilla kaikki tuntui helpolta ja itsestään selvältä, tenttikin olisi helppo. Ei siltikään, vaikka opettaja moneen kertaan sanoi, että tentti on ihan lyhyt eikä sitä tarvitse pelätä; eniten tulevaan arvosanaan vaikuttaa analyysitehtävä, jota en ole vielä tehnyt.

Kun näin tenttikysymykset tuli tunne, että joko minä olen väärässä paikassa tai tentti on väärä. Kysymyksissä ei ollut yhtä ainoaa tuttua sanaa. Siis ei mitenkään tuttua, ei mitään, mitä olisin joskus edes jossain muussa yhteydessä kuullut.

Olen ollut poissa kahdelta viimeiseltä luennolta, muuten olen istunut kaikilla. En millään voi uskoa, että tentissä olleet asiat käsiteltiin viime viikolla. Kaikki.

No, tein minkä pystyin. Yritin päätellä mistä mahtaa olla kysymys ja sepustin sitten parhaani mukaan. Vastaukset ovat asiallisia ja hyvin muotoiltuja. Tosin en tiedä, mihin ne vastaavat.

Lähdin tentistä samaan aikaan kahden muun kurssilaisen kanssa. Eteisessä seisoimme hetken suu auki ja tunnustimme sitten kaikki yhteen ääneen, ettei kenelläkään meistä ollut hajuakaan siitä, mitä oli kysytty.

Viimeinen tenttikysymys kuului: "Kirjoita essee Anna Solinin artikkelin pohjalta aiheesta Teksti-jotakin (en muista) ja variaatiot".
Ensin ihmettelin, mikä kumman artikkeli? Sitten odotin, että opettaja antaa meille jonkun artikkelin. Sitten vasta tajusin, että artikkeli tarkoitti kappaletta eräästä kirjasta joka kylläkin muistaakseni käsitteli ihan toista asiaa kuin tuota-mitä-en-muista ja sen variaatioita. Mutta esseen kirjoitin, pontevasti ja huolella ja laitoin oikein esimerkkejäkin.

Nyt tuntuu, että aika on mennyt hukkaan. Enemmän olisi tullut tulosta, jos tuon yliopistolla istutun ajan olisin vaikka polkenut kuntopyörää. 

Solidaarisuudesta

Nyt voin jo kertoa, kun hälytys osoittautui vääräksi: aamulla, kun yritin lukea suosikkiblogiani, en päässyt sinne vaan minulle tuli ilmoitus, että blogi on tarkoitettu vain kutsutuille lukijoille joihin minä en kuulu.

En tiennyt, mitä ajatella. Muistin kyllä, että kirjoittaja oli jossain kohtaa pohtinut, pitäisikö blogi sulkea vain pienen piirin nähtäväksi, mutta siinä vaiheessa tietysti ajattelin, että minä mahdun sen piirin sisälle. Ja nyt en ollutkaan.
Onneksi kyseessä oli vain tekninen ongelma. Ainakaan vielä minua ei ole suljettu mistään pois.

Ulkopuolelle jääminen herättää ikäviä tunteita. Muistumia jostain kaukaa, kun on luullut olevansa jonkun kaveri ja sitten saanut katsella kahta loittonevaa, karkuun pötkivää ja mennessään kikattavaa selkää. Kun sille eilen vielä hyvälle kaverille onkin löytynyt jostain joku parempi.

Tai kun on seurannut omien tyttärien kaverisuhteita. Muistan kerrankin, kun yhden "paras" kaveri ensin antoi lahjaksi kaulakorun ja sitten jonkun ajan päästä soitti (yhdessä sen uuden parhaan kaverin kanssa) ja sanoi, että viitsitkö sitten antaa sen korun takaisin kun se maksoikin aika paljon.
Arvatkaa, oliko äiti kiukusta halkeamaisillaan ja menossa lankoja pitkin kylään? No oli.

Nykyään näihin tunteisiin törmää helposti facebookissa, jos joku ei hyväksy kaverikseen tai tiputtaa kaverilistalta pois.

Älköön kukaan sanoko, ettei tuollaisen saisi antaa vaikuttaa aikuiseen ihmiseen. On kyse tunteista eikä niillä vaan ole mitään tekemistä järjen kanssa. Ei edes aikuisen tunteilla.

Muuten olen tänään(kin) pohtinut sitä, miten paljon naisissa on voimaa ja kuinka paljon me voimme tukea toisiamme. Mielestäni tämä sota-aikainen propagandajuliste kuvaa sitä hyvin.

Lähipiirissäni - ei minulle - on tapahtunut paljon isoja, ikäviä asioita. On tarvittu kaikenlaista järjestämistä ja apua. Ikävyyksien keskellä on kuitenkin ollut ihana huomata, miten me naiset yhdessä saamme asiat etenemään ja voimme seistä toistemme rinnalla.

Naisten välinen solidaarisuus on yksi hienoimmista asioista, joita tiedän. Olen onnekas, kun tunnen naisia, jotka pystyvät siihen. Kaikki eivät pysty. Tiedän, että on niitäkin naisia ja miehiä, jotka nenä pitkällä ovat urkkimassa mehevimmät palat toisten vaikeuksista juostakseen sitten kipin kapin herkuttelemaan saaliillaan johonkin toiseen laumaan.

Mutta nyt saa ripittäminen riittää. Poistun paistamaan lihapullia.

Koira palasi kotiin

Asumisjärjestelymme muuttuivat; Nonna tuli takaisin kotiin.

Siis koira.

Olen selittänyt kummallisen koiranhoitosysteemimme täällä ennenkin, mutta en oleta, että kukaan enää muistaa. Siispä kertaan että Rainen allergian takia Nonna on asunut naapurissa (joka sekin on meidän) Niinan kanssa (joka on siis ihmistyttö). Olemme saaneet paljon hupia siitä, että koirallamme on oma asunto (ja ehkä vähän oudon maineen), mutta nyt se on loppu. Olemme päättäneet muuttaa ja myydä asuntomme ja Nonnan asunto on myyntilistalla ensimmäisenä.

Eihän meillä vielä olisi ollut kiirettä ottaa koiraa tälle puolelle, mutta kun Niina löysi itselleen uuden asunnon ja muuttaa pois niin ajattelin, että koira voi tulla tänne muuttovalmistelujen tieltä.

Olemme valmistautuneet hyvin. Asensimme koiraportin ennen Rainen lähtöä. Ostin keittiöön rumat mutta helposti imuroitavat matot. Hommasin koiralle uuden makuualustan, herkkuluita ja makupaloja. Sumutin pureskelunestoainetta kenkiini. Päätin olla reipas ja tarmokas, harjata koiran joka päivä, pestä sen kerran viikossa ja imuroida lattiat aina iltaisin. Jospa sitten voisimme kaikki elää yhdessä täällä Ruusupensaan takana.

Vaikka Raine ei nyt olekaan kotona, en antanut itselleni armoa: koska päätin, että koira pestään perjantaisin ja koska tänään on perjantai, talutin Nonnaparan suihkun alle ja pesin sen eukalyptusshampoolla. Olen myös imuroinut. Ja harjannut koiran. Minulla on mennyt tähän kaikkeen koko ilta. Täytyy varmaan lopettaa opiskelut ja vähentää työntekoa kyetäkseni viemään koiranhoito-ohjelmani kunnialla läpi...

Tiedän, ettei tässä ole mitään järkeä. Järkevä ihminen olisi luopunut koirasta, vienyt sen lopetettavaksi tai etsinyt uuden kodin. Tämä onkin puhtaasti tunneasia.

Tässä Nonna on ensimmäisenä kesänään meillä. Laiha rääpäle, joka oli täynnä punkkeja, karvatkin lähtivät melkein kaikki.

  Tässä se on äsken otetussa kuvassa. Nonnasta on todella vaikea saada hyvää kuvaa, sillä se pelkää kameraa. Nyt sillä on sentään korvat pystyssä, kun heiluttelen toisella kädellä herkkupalaa.

Nonna on syntynyt Pietarissa ja tullut meille Viipurin Koirat Ry:n kautta. Meidän elämämme sen kanssa on ollut lievästi sanoen vaiherikasta.

Tämä viikko on ollut aika raskas. Tuntuu, että joka puolella tapahtuu asioita, joihin pitäisi kyetä ottamaan osaa vaikka ei tiedäkään, miten. Töitäkin on ollut paljon. Ensi tiistaina on tentti.

Mutta kevät on tullut! Sanotaan mitä tahansa, mutta terminen kevät alkaa siitä hetkestä, jolloin koko talven hyvin palvellut työasu alkaa äkkiä tuntua toivottoman nukkavierulta.

Se hetki oli tänään.

Tilannepukeutuminen ei ihan onnistunut

En muista, koska olisin tuntenut olevani niin väärässä paikassa.
 Kävi nimittäin niin, että:

lähdin jutuntekoon saaristoon. Aihe oli vähän erähenkinen, joten kuvittelin tekeväni haastattelua jossain kalavajassa tai vähintään märällä ja kuraisella pihamaalla. Pukeuduin siis tilanteen mukaan - tai niin luulin.

Ostin taannoiselta Tallinnan-matkalta tämän puseron. Minulla on vastaavanlainen jonka ostin parikymmentä vuotta sitten ja jota olen pitänyt tosi paljon. Nyt se on jo vähän rikki.
Ajattelin, että villapaita on lämmin kun saaristossa joka tapauksessa tuulee. Ja että tuskinpa otan päällystakkia pois. Villapaidan seuraksi puin farkut. Harkitsin myös kumisaappaita, mutta jätin ottamatta.

Näihin arkisiin vapaa-ajan asusteisiin sonnustautuneena sitten ajoin sinne saaristoon.

Ja mikä minua siellä odotti? Kallellaan olevan kalamajan sijasta perillä oli ultramoderni, upea uusi omakotitalo, edustushuvila, jossa jokaikinen esine oli mietitty paikkaa ja väriä myöten sekä huipputyylikäs isäntä jossain hilfigervaatteissa. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja ohjattiin sisään. Jouduin riisumaan takkini ja saapikkaani ja voitte arvata kuinka kiitollinen olin edes siitä, että jalassani sentään olivat ehjät ja samaa paria olevat sukat. Se kun ei aina ole itsestäänselvyys.

Minulla oli aika epämukava olo. Toki haastattelu sujui hyvin, olimme niin ystävällisiä ja kohteliaita ja suopeita toisillemme kuin aikuiset, selvin päin parastaan pistävät ihmiset ovat eikä isäntäni katseellakaan osoittanut hämmennystä sen takia, että hänen ultramoderniin, upeaan taloonsa, jossa jokaikisen esineen paikka oli mietitty arkkitehdin kanssa, oli tupsahtanut nainen joka näytti siltä kuin olisi menossa sieniretkelle.

Mutta en minä silti tiedä, kuka lopulta oli väärässä paikassa, minä, mies vai talo? Ainakin jouduin pyytämään, että isäntä vaihtaisi kuvausta varten vähän huonommat vaatteet, kun se erähenkisyys ei oikein käynyt niistä hilfigervermeistä julki.

Mutta tuota Tallinnantuliaista en enää ikinä laita päälleni töihin. Opin kerrasta.

Kohu! Nainen tarrasi kirjailijan takamukseen kaupassa! Vain täällä!

Eilinen päivä meni liian aikaisen herätyksen aiheuttamassa unenomaisessa valvetilassa. Tänään siitä ei enää ollut tietoakaan. Sain jo ennen aamukymmentä pestyä kaksi koneellista pyykkiä ja kirjoitettua yhden jutun. Kun puhtia kerran tuntui olevan, päätin tehdä yhden tosi hankalan jutun ja käydä ostamassa itselleni housut.

Ajoin kauppakeskus Myllyyn. Nousin rullaportaita toiseen kerrokseen. Menin ensimmäiseen vaatekauppaan ja ostin housut. Voi, kuinka yksinkertaista.

Mutta eihän se näin käynyt. Tosin menin ensimmäiseen vaatekauppaan, mutta en minä sieltä ostanut enkä vielä seuraavastakaan. Sain sulkeutua aika moneen sovituskoppiin, riisua päällysvaatteet ja ujuttaa päälleni housuja, jotka eivät sopineet. Peilailla itseäni edestä ja takaa. Vetää vatsaa sisään ja ajatella, että jos niin sitten.

Lopulta ostin yhdet. Niissä on liian iso vyötärö, mutta ajattelin, että kun laitan päälle pitkähelmaisen paidan kukaan ei huomaa. Eipä ainakaan purista. Hinta oli 19,90.

Sitten kävelin ison ostoskeskuksen toiseen päähän Prismaan ja jumalattoman suuren Prisman perimmäisessä nurkassa olevalle eläintarvikeosastolle. Halusin ostaa Nonnalle uuden makuualustan, mutta sellaisia ei ollut. Otin pussin koiranruokaa ja menin kassalle.

Kun kävelin pois näin edelläni tutun hahmon. Siinä tunnettu turkulainen Machokirjailija meni bootseissaan, nahkatakin liepeet lepattaen. Vierellään hänellä oli hoikka vaalea nainen, vaimo arvatenkin.

Olin utelias: olen haastatellut Machokirjailijaa muutaman kerran, mutta en ole koskaan nähnyt hänen vaimoaan. En nytkään nähnyt kuin takaapäin.

Vaimo taputti kirjailijaa takamukselle. Näinkö oikein, tihensikö kirjailija askeleitaan? Machokirjailijoita eivät vaimot taputtele julkisilla paikoilla. Eivät ainakaan vaimot.

Meillä Turussa on vain vähän julkkiksia. Ne harvat joita on, joutuvat kantamaan kaikki julkisuuden velvoitteet joista vähäisimpiä eivät ole lukuisat haastattelupyynnöt. Nykyään on hirveästi tiedotusvälineitä ja kaikki tahtovat osansa. Machokirjailija joutuu ottamaan koko ajan kantaa sellaisiin asioihin kuten Miten vietät joulua/juhannusta/mikkelinpäivää, pitäisikö Suomen liittyä Natoon, luopua asevelvollisuudesta, pakkoruotsista, koiraverosta, vaalea vai tumma, lempiruokasi, paras vuodenaika, liikuttavin lapsuusmuisto, ottaisitko koiran, jos ottaisit, minkä, minne matkustaisit, miksi et matkusta, sijoittaisitko osakkeisiin vai obligaatioihin?
Niin ja jotain kirjojakin olet kirjoittanut?

Minulle kirjailija on aina ollut ystävällinen. Luulen, että hän on sitä kaikille muillekin toimittajille. Se on hänen etunsa, se on minunkin etuni. Me hyödymme toisistamme. Mutta luulisi tuollaisten turhanpäiväisten kysymysten käyvän hermoille, samoin kuin ikävien keskeytysten silloin kun pitäisi tehdä työtä, kirjoittaa kirjoja.

On Turussa sentään pari muutakin valtakunnan luokan julkkista, Matti ja Teppo. Kerran istuin yhdessä toimituspalaverissa suunnittelemassa jotain kyselyä, johon mietittiin sopivia julkkiksia. Oli jo päätetty muutamia mutta lisää kaivattiin.

- Kysytään Matiltajatepolta, joku ehdotti.
- Kummalta?
- Miten niin kummalta?
- Niitä on kaksi. Matti. Ja. Teppo. Niin, että kummalta kysytään?
- Ai niin. No kai ne on samaa mieltä.