Hyvä äiti myy keksejä ja on hieman hämillään

Yksi asia, jota en yhtään kaipaa taakseni jääneestä lapsiperhearjesta, ovat vanhempainillat.

Ei niin, ettenkö olisi mennyt niihin mielelläni. Päinvastoin, olin jopa järjestämässä niitä tai ainakin ensimmäisenä paikan päällä etten varmasti jäisi mistään paitsi. Vanhempainiltoja, myyjäistoimikuntia, liikuntapäiviä, retkiä, johtokuntia, hallituksia, työryhmiä - illasta toiseen. Ja kaikki lasten parhaaksi, vai kuinka?

Joskus vanhempainyhdistysaktivismi ajoi minut hankaluuksiin.

Kuten silloin, kun organisoin luokkaretkirahojen keruuta keksimyyntivastaavana. Eräänä aamuna iso pakettiauto ajoi pihaamme ja tuuppasi meidän kellarimme täyteen Isoäidin Parhaita. Enkä puhu mistään kellarikomerosta, vaan -kerroksesta.

Siellä minä sitten istuin keksilaatikoiden keskellä ja soittelin epätoivoisena vanhemmille ja tyrkytin keksilaatikoita perheiden myytäväksi. Joku lupasi ottaa, joku selitteli jotain perhettä kohdanneesta vakavasta ja pitkäkestoisesta taudista ja joku oli niinkin ilkeä, että sanoi ottavansa vain yhden.

Olisiko tuosta kahtakaan viikkoa, kun heitin viimeisen keksirasian roskiin? Tosin se oli jo tyhjennetty.

Aikoinaan pidin itsestään selvänä, että vanhempaintoimintaan osallistutaan ja että se on erittäin tärkeää. Nyt en ole enää ihan varma.

Hyvä puoli asiassa on se, että oppii tuntemaan muita vanhempia. En esimerkiksi koskaan katunut sitä, että jo heti koulun alettua ehdotin toistemme nimi- ja osoitetietojen keräämistä ja jakamista koko luokalle. Sitähän ei kukaan muu voi tehdä kuin vanhemmat itse, ei koululla ole lupaa antaa kenenkään tietoja vaikka niitä joskus tarvittaisiin. En muista, käytinkö itse koskaan tietoja mihinkään muuhun kuin keksien myyntiin, mutta se, että ne olivat minulla ja kaikilla muilla luokan vanhemmilla, antoi tiettyä turvallisuuden tunnetta. JOS sattuu jotain.

Vanhempaintoiminta on näennäisesti tarkoitettu lasten parhaaksi, vaikka lapset eivät osallistu vanhempainiltoihin tai -kokouksiin. 
 

Vanhempainilloissa aktivistivanhemmat ovat paitsi aktiivisia, myös hieman huolissaan tai jotenkin hämillään siitä, että kaikki vanhemmat eivät ole paikalla. Eivät viimeksikään olleet. Ei taida kiinnostaa.

Tapasin taannoin erään äidin, joka hänkin oli hyvin aktiivinen vanhempaintoiminnassa ja jonka kanssa istuimme samassa hallituksessa monta vuotta. Hän on psykologi ja muistan, miten aina ihailin hänen tyyneyttään ja ajattelin, että hän jos kuka osaa varmasti kasvattaa lapsensa hyvin ja oikein.

Istuimme siinä ja puhuimme vähän menneistä ja lapsistamme ja äitinä olemisesta.

- Jos nyt aloittaisin alusta, tiedän, mitä tekisin toisin, sanoin.
- Niin minäkin! hän vastasi.

Ja sitten me sanoimme sen melkein yhteen ääneen.

- Minä olisin niiden kanssa enemmän. Puhuisin niille. 

Ja niin minä totta vieköön tekisinkin. Osallistuisin kyllä vanhempainiltoihin, mutta jättäisin kaikki rahankeruutoimikunnat väliin.

Mitä löytyikään eteisestä

Loppusanat eiliseen palovaroittimenmoukarointijuttuun: arvatkaa, mitä huomasin eteisen lipaston päällä, ihan käden ulottuvilla?

Oikein. Kirkkaankeltaisen rasian, jossa oli monta ristipäämeisseliä, ihan pienen pieniäkin.

Mitä siitä opimme? Sen, että tavaroiden pitää olla niiden omilla paikoilla, vain sillä tavalla niistä on hyötyä.

Tämän päivän työlistalla oli uuden palovaroittimen hankkiminen. Asioilla kun on taipumus järjestyä parhain päin huomasinkin istuvani päivän ensimmäistä haastattelua tekemässä paikassa, joka on erikoistunut turvalaitteisiin. Siellä myytiin palovaroittimia ja nyt minulla on kaksi uutta, joissa on kymmenen vuotta kestävä akku.

Nyt, kun kuopuskin on muuttanut pois kotoa eikä minun tarvitse miettiä perheen yhteistä ruokailua (kun Rainekin on maalla) huomaan, että syömisestä voi tulla ongelma. En viitsisi laittaa yhtään mitään.

Joskus muinoin ihmettelin, kun vanhemmat, yksin asuvat naiset valittivat, ettei tee mieli syödä. En voinut ymmärtää, sillä minulla on aina ollut erinomainen ruokahalu. Ruoanlaitosta en niinkään välitä, syömisestä kyllä. Mutta nyt sekään ei enää innosta.

En ole mitenkään sairas. Ei vaan tee mieli mitään. Kaikki ruoat mitä voin keksiä tuntuvat tympeiltä, rasvaisilta tai mauttomilta tai sellaisilta, joista tulee vatsa kipeäksi. Keittäminen, paistaminen, jauhaminen, musertaminen ja kaikki muu sösertely tuntuu ylivoimaiselta. Hernekeittopurkin avaaminen onnistuu juuri ja juuri.

Onko tässä nyt joku tyhjän pesän oireyhtymä kuitenkin kyseessä?

Päivä oli aika intensiivinen. Aamupäivän haastattelu oli vielä rutiinia, mutta iltapäivällä pääsin keskustelemaan minua kiinnostavasta aiheesta eli koirista todellisen asiantuntijan kanssa. Olisin voinut istua siellä pari päivää, mutta parin tunnin jälkeen oli lähdettävä. Menin yliopistolle viideksi ja kun huomiseksi kuvattu myrsky enteili tuloaan jo tänään, menin autolla. Se ei ollut hyvä ajatus, sillä vaikka Turku on pikkukaupunki, on täälläkin ruuhka-aikoja.

Otin kuvan Aurakadulla, kun odotin, että jono liikkuisi. Kaupungin läpi ajamiseen meni kauemmin kuin viimeksi pyörällä.

Pääsin kuitenkin ajoissa luennolle ja nyt olen taas himpun verran viisaampi mitä suomen kieleen tulee. Aiheina olivat tänään suomen lähi- ja etäsukukielet, suomen kielitilanne sekä suomen kielen erityispiirteet.

Nyt tiedän, että Suomessa on enemmän somalinkielisiä kuin niitä, jotka puhuvat äidinkielenään englantia. Ja että molempia on yli 12 000 kun ainoan eurooppalaisen alkuperäiskansan äidinkieltä, saamea, puhuu Suomessa vain noin 8000 ihmistä.

Ja senkin opin, että vepsän kielellä mikä "päiväl kegos, ööks levitetas" on postelja eli sänky.
Ja se minuakin ihan kohta kutsuu.

Tämäkö muka muotia?

Sateisen aamupäivän seikkailu uusissa blogeissa tuotti seuraavaa: katsokaa osoitteeseen  www.kaisanmukana.blogspot.com ja sieltä huhtikuisista päivityksistä otsikko "Kiitos, mutta ei kiitos". Luvataanhan, ettei koskaan tehdä noin?

Ja anteeksi taas, kun en osaa paremmin linkittää. Katson kateellisena toisten hienoja blogeja, joissa on kaikkia  koristuksia ja laskureita ja vaikka mitä, mutta itse en osaa asentaa sellaisia.

Enkä ole tiennyt, että se, mitä Kaisan ottamissa kuvissa näkyy, on jossain oikein muotia.Taikka eihän sellaista sanaa kuin "muoti" kai voi enää käyttääkään, kun pukeutuminen on "ihanan vapaata ja moni-ilmeistä". Siihen sitten kuulunee sekin, että voi painella vaikka takapuoli vilkkuen ihan yleisillä paikoilla.

Muistelen hieman punastellen omaa suosikkiasuani 1990-luvun alusta, sähkönsinisiä tiukkoja leggingsejä ja ylisuurta valkoista t-paitaa, jossa oli joku lupsakka teksti. Se oli kauhea mutta ei sentään niin kauhea kuin monet niistä asuista, joita pidin tosi hienoina kymmenen vuotta aikaisemmin. Taivas varjele...

Mutta tämähän ei ole mikään muotiblogi. Siihen minusta ei ole, olen liian metsäläinen moiseen.

´å

 Nämä metsäkuvat otin iltapäivällä maalla, kun kävin Nonnan kanssa ulkoilemassa ennen kaupunkiin lähtöä. Löysin muutaman sienenkin. Tai olisi sieniä ollut vaikka kuinka, mutta otin vain kantarellit ja pari tattia. Sille, joka tuntee sienet ja syö niitä mielellään, metsä on juuri nyt oikea aarreaitta kun ollut kosteaa ja lämmintä.

Kaupungissa jouduin ensi töikseni kamppailemaan palovaroittimen kanssa. Se oli alkanut soida ja sitten se soi ja se soi. Patterin ottaminen pois ei tullut kysymykseen, sillä patteri oli erittäin pienellä ruuvilla kiinnitetyssä luukussa, jonka avaamiseksi tarvittiin erittäin pienellä ristipäällä varustettu meisseli.

Jokanaisella pitäisi tietysti olla erittäin pienellä ristipäällä varustettu meisseli alati käden ulottuvilla, mutta kun ei nyt sattunut olemaan, niin lähdin kimeästi ulvova palovaroitin kädessäni koluamaan Rainen työkaluvarastoa. Siellä on runsaasti kaikenlaista tavaraa, jonka merkitystä en ymmärrä enkä tule koskaan ymmärtämään, mutta ristipäämeisseliä, varsinkaan erittäin pientä, en löytänyt. Kun olin aikani yrittänyt avata ruuvia isommalla meisselillä ja monella muulla työkalulla, otin vasaran ja hakkasin koko varoittimen kappaleiksi. Johan hiljeni.

Tuo palovaroitinvainaa on jälleen yksi esimerkki tavaroista, joiden suunnittelu on jäänyt puolitiehen. Olen myös varma, että suunnittelija on ollut mies. Jokainen nainen olisi osannut kysyä, mitä sitten tehdään, kun patteri loppuu. Miten luukun saa auki? Ja keksinyt helposti, ilman työkaluja avattavan salvan.

Ja sitten päivän valopilkku. Kun lähdin maalta ja tulin ison tien risteykseen näin, että siinä oli menossa tietyö. Liikenne kulki vain toisella kaistalla ja toiset saivat odottaa. Oli ruuhka-aika ja molempiin suuntiin oli menijöitä pitkissä jonoissa. Ajattelin, että joudun odottamaan vaikka kuinka kauan, sillä olin tosi hankalassa paikassa tulossa sivutieltä ja kääntymässä kaistan yli vasemmalle.

Vaan enpä joutunutkaan: vasemmalta tulevassa jonossa ensimmäisenä oli perävaunullinen rekka, jonka kuljettaja näytti minulle ystävällisesti merkkiä mennä ensin. Herrasmies rekkakuskina.

Kiitos! 
 

Synnit anteeksi

Minua sitten harmitti, kun huomasin, että olin unohtanut yhden jutun. Tai en unohtanut vaan ymmärtänyt väärin. Lupasin nimittäin kirjoittaa sydänpäivänä sydämen hyvinvointiin liittyvästä aiheesta (tämä oli muuan haaste) ja kuvittelin, että olin vastannut 29.9. vietettävään Sydänpäivään liittyvään haasteeseen. Kyse oli kuitenkin viime perjantaista joka oli joku Pukeudu Punaiseen Sydämen Hyväksi -päivä.

Anteeksi nyt vain.

Tuskinpa kukaan edes huomasi kömmähdystäni. Minulla on kuitenkin lähes piinallinen taipumus pitää kiinni siitä, mitä on sovittu. En ikinä lupaa mitään kevyesti. Jos lupaan jotain, tarkoitan sitä ja pidän lupaukseni. Jos lupaan tulla käymään kello 14.17, tuoda Aku Ankan Joulupähkinän vuodelta 1973 ja Annikki Tähden Kootut levyt voit olla varma, että näin tapahtuu.

Tosin en lupaisi mitään tuollaista kenellekään.

En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka lupailevat kaikenlaista eivätkä pidä sanojaan. Kaikkein ällistyttävintä on se, että joku lupaa jonkun asian ja sitten muina miehinä sanoo joskus myöhemmin, että ai niin, minä unohdin ihan. Tai ettei edes muista luvanneensa. Jos yleensä sanoo jotain.

Muistan, mitä olen luvannut itse mutta valitettavasti muistan yhtä hyvin sen, mitä minulle on luvattu. Esimerkiksi koulukaverini Marjo lainasi minulta markan vuonna 1972 ja lupasi maksaa sen hetimiten takaisin. Eipä ole kuulunut. Eikä kuulukaan, sillä Marjo ei enää vaikuta tässä maailmassa.

Lasten suhteen pitää olla erikoisen tarkkana. Muistan, miten kummitätini lupasi kerran noutaa minut jonain päivänä luokseen koko päiväksi. Innostuin kovin ja haaveilin, mitä kaikkea voisin tehdä tuon ihanan päivän mittaan. Jota ei koskaan tullut. Minä odotin sitä monta vuotta.

Laajennetaan vähän näkökulmaa: valehtelu on ihan käsittämättömän kummallista. Olen varmasti tyhmä ja lapsellinen, mutta oletan aina, että ihmiset puhuvat totta. Kokemuksesta olen tietysti oppinut, ettei näin aina ole, mutta silti uskon ihmisiin.

Tähän liittyy muuan hauska muisto.

Kun olin lapsi, kylällä ei ollut muuta lapsille ja nuorille tarkoitettua toimintaa kuin pyhäkoulu. Kaikki lapset kävivät siellä sunnuntaisin, kaikki paitsi yksi, jonka isä oli kommunisti ja joka ei siis ideologisista syistä päässyt mukaan. 

Pyhäkoulua piti Pyhäkouluntäti, jolla ei tiettävästi ollut muuta nimeä ja joka oli meidän silmissämme ainakin 98 vuotta vanha.

Minä ja kaverini Mirja olimme taas yhtenä sunnuntaina istuneet pyhäkoulun puisilla penkeillä ja kuunnelleet tunteikkaita kertomuksia Jeesuksesta. Ennen kotiinlähtöä Pyhäkouluntäti loi meihin vielä murheellisenlempeän katseen ja sanoi, että jos teillä, pikku lampaat, on jotain ikävää omallatunnollanne, voitte koska tahansa tulla tänne tunnustamaan ja voimme sitten yhdessä rukoilla syntejänne anteeksi.

Me Mirjan kanssa innostuimme kovin. Tai Mirja innostui ensin.

- Mennään, hän sanoi, kun kävelimme kohti kotia.
- Mennään vaan, minä vastasin. Mutta mitä me sitten tunnustetaan?

Mirjan kasvoille tuli poikkeuksellisen vakava ilme.

- Minä ainakin tunnustan, että olen kauhean kova valehtelemaan, hän sanoi.

Minä mietin hetken.

- Jaa. No jos minäkin sitten tunnustan sen, sanoin sillä ei minulla mitään muutakaan tunnustettavaa mielestäni ollut.

- Mutta ensin täytyy käydä kotona syömässä, jatkoin.

Niinpä sitten, kun molemmat olimme käyneet kotona syömässä, näimme taas postilaatikoiden luona ja taivalsimme siitä yhdessä takaisin pyhäkoulutalolle joka oli myös Pyhäkouluntädin koti. Kolkutimme oveen ja vähän hämmästyneen oloinen Pyhäkouluntäti päästi meidät sisään. Mirja toimi puhemiehenä, hänhän tätä  oli  ehdottanutkin. Meidät vietiin oikein kamariin asti.

- Mitä teillä nyt on sydämellänne, Pyhäkouluntäti kysyi kun olimme kaikki päässeet istumaan.

-  Minä olen ihan kauhea valehtelemaan, Mirja tunnusti niin surkean näköisenä, että olisin nauranut jos tilanne ei olisi ollut niin vakava.
 Pyhäkouluntäti katsoi minuun. Minua alkoi hirvittää.

- Niin minulla on sama juttu, minäkin olen kauhea valehtelemaan, minä sanoin ja tunsin itseni kamalaksi syntiseksi sillä olinhan juuri päästänyt suustani oikein emävalheen.

Lopulta me kaikki kolme olimme polvillamme kamarin nojatuolien edessä ja rukoilimme hartaasti syntejämme anteeksi.

Kun kävelimme takaisin kotiin päin olimme aika hiljaisia tyttöjä. Minua nolotti ja harmitti. Ei olisi kannattanut niin kauheasti innostua Pyhäkouluntädin tarjouksesta. Mutta kun ei siellä kylällä lapsille ikinä mitään muutakaan tarjottu...

Se hyöty siitä tunnustusreissusta kuitenkin oli, että jos jo ennen olin huono valehtelemaan, se ei sen jälkeen ole tahtonut ollenkaan onnistua.

Lopuksi vielä kuva, joka ei nyt liity tähän aiheeseen muuten  kuin sikäli, että kuvasta välittyy mielestäni jotain äärimmäisen herkkää.
Vähän niin kuin herkkä omatunto.

   

Saunan jälkeen

Terveisiä saunasta.

Meidän pieni saunamme on tarkoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi, hätävaraksi siksi aikaa, kun saamme muita remontteja alta pois ja pääsemme tekemään sitä varsinaista saunaa. Voi olla, että väliaikaisuus kestää pitkään mutta mitäpä se haittaa, kun täältäkin saa hyvät löylyt.

Ennen saunanlämmitystä puuhastelin yhtä ja toista. Keitin lihasoppaa, leivoin omenapiirakan, leikkasin ruohoa. Jossain vaiheessa päivää havahduin siihen, että luumupuiden alle oli parkkeerattu pieni, vaaleanpunainen polkupyörä. Naapurin suloinen pikkutyttö oli päättänyt laajentaa reviiriään ja tulla kyläilemään. Varmistin, että kotona tiedetään, missä hän on ja tarjoilin sitten vähän virvokkeita ja kuvakirjoja. Kotiinviemisiksi annoin luumuja, joita meille on taas tänäkin vuonna tullut runsaasti yli oman tarpeen.

Raine tekee tulta salin uuniin. Ei niinkään lämmitystä varten vaan siksi, että voisimme paistaa hiilloksella vähän makkaraa. Televisiossa kirjailijatohtori Panu Rajala kuuluu selvittävän kirjailija Juhani Ahon suhdetta naisiin. Aholla oli vaimo ja rakastajatar samassa pihapiirissä, mutta hänen suuri rakkautensa oli kaksikymmentä vuotta vanhempi yhdeksän lapsen äiti Elisabeth Järnefelt, Jean Sibeliuksen anoppi.

Aika poika tuo Aho. Kirjailijatohtori Rajala vaikuttaa hänkin olevan melkoinen naistenmies, ainakin puheissaan.

Unohdin eilen silmälasini kaupunkiin. Onneksi löysin täältä yhdet kelvolliset tiimarilasit. Toisaalta unohdin kaupunkiin myös kirjan, jota olin aikonut lukea.

Niin että mitäpä tähdellistä nähtävää tässä nyt olisikaan.

Tänään tuli paljon kilometrejä

Istun taas vaihteeksi Vanhan Maatilan keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa. Puuhellassa palaa tuli ja koira kuorsaa omalla sohvallaan.

Kello ei ole vielä yhdeksääkään, mutta olisin jo valmis nukkumaan. Olen ajanut tänään aika paljon autoa, sekin taitaa väsyttää.

Ei pitäisi tehdä mitään hätäisesti. Olin suunnitellut, että teen vähän töitä kaupungissa ennen kuin pakkaan kimpsut ja lähden maalle. Päätin hoitaa yhden pikku haastattelun, josta sovin alustavasti eilen. Luulin haastateltavan olevan jossain pienen matkan päässä siten, että työhön ei kuluisi kovin kauaa. Niinpä soitin miehelle aamulla ensi töikseni ja kysyin, sopiiko minun nyt tulla käymään.

- No mikäs siinä sitten, hän vastasi. Kuis pian sinä olet täällä Kustavissa?

Ups. Ai Kustavissa asti. Mutta en minä tietenkään voinut perääntyä, oma syyni kun en ottanut sitä vertaa selvää etukäteen. Ja niin lähdin käymään Kustavissa, jonne Turusta ajaa tunnin verran. Siihen kuluikin sitten koko aamupäivä. Haastatteluunkin meni vähän enemmän kuin ajattelin.

Ajelin takaisin Turkuun ja mietin kaikkea, mitä olin juuri kuullut ja tiesin, etten voisi kirjoittaa siitä puoliakaan. Silloin puhelimeni soi. Pysähdyin kuuliaisesti tien poskeen ennen kuin vastasin.

- Soneralta, päivää.

Asia koski puhelinta, jonka ostin talvella ja joka ei toiminut ollenkaan. Lähetin siitä palautetta muistaessani pari päivää sitten ja Sonera toimi jopa ripeästi, kun yhteydenotto tuli näin pian. Keskustelimme puhelimessa olleista ongelmista ja mahdollisista ratkaisuista. Annoin vähän palautetta myös puhelimen ohjekirjasta, josta en ollut löytänyt apua.

- Ohjekirja on kirjoitettu ihmisille, jotka jo osaavat  käyttää laitetta, sanoin.

- Niin, nuori mies toisessa päässä myönteli. Kyllä ohjekirjoista aika usein se käytön ohjeistus puuttuu, hän sanoi.

Tässä on nyt joku juttu, joka ei avaudu minulle. Ohjekirjoista puuttuu käytön ohjeistus. Ymmärtääkö joku?

Iltapäivällä onnistuin lähtemään kaupungista parhaaseen ruuhka-aikaan. Varsinais-Suomen murheenkryyni, 8-tie, oli täpötäynnä autoja. Tällä kertaa autojono eteni tavallistakin hitaammin, sillä Maskussa oli sattunut onnettomuus. Neljän auton ketjukolari oli sattunut hetkeä aikaisemmin ja ambulansseja, poliiseja ja paloautoja oli paikalla useita. Tiellä sattuu valtavasti kolareita, mutta valtiolta ei taaskaan riittänyt rahaa tien korjaamiseen.

Ulkona on jo ihan pimeää.
 Enköhän ota mallia tuosta koirasta ja kömmi nukkumaan.

Andersenin saduista semantiikkaan

Päiväni suunniteltuun kulkuun tuli muutos, kun esikoinen soitti eilen ja kysyi, pääsisinkö sairastuneen lapsenlapsen seuraksi. Usein joudun kieltäytymään, mutta nyt pääsin. Pakkasin isoäititarvikkeet - sukankutimen ja satukirjan - sekä kannettavan mukaani ja ajoin Sauvoon.

Satukirja on minulle rakas Andersenin Satukirja jonka olen saanut kahdeksanvuotiaana. Se on lievästi sanottuna luetun näköinen ja sisältää  Andersenin sadut alkuperäisinä, lyhentämättöminä versioina. Sääli niitä lapsia, jotka joutuvat tyytymään muutaman lauseen lyhennelmiin vaikkapa Pienestä Merenneidosta, joka oikeasti on 32 sivua pitkä.

Potilaana ollut tyttärentytär on jo vähän toisella kymmenellä, mutta antaa mamman edelleen lukea ääneen. Istuin mukavasti koirat jaloissani ja luin lempisatuni Keisarin uudet vaatteet, tytön valinnan Ison Niilon ja Pikku Niilon ja vielä kaupan päälle Lumiukon.

Pieni koira on Vilma. Vasemmalla näkyvä valkoinen karvakasa on noin 80-kiloinen laumanvartija Otso, joka välillä luulee olevansa minun poikaystäväni. Villasukat ja jalat niiden sisällä kuuluvat minulle.

Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, jo iltapäivällä minun oli lähdettävä, jotta ehtisin yliopistolle viideksi. Jätin auton kotiin ja otin pyörän, vaikka en ehtinytkään pumpata kumeihin ilmaa. Ne ovat niin epäilyttävän tyhjät, että mahtavatko olla ehjiäkään?

Ja nyt olen tavannut uudet opiskelukaverini ja istunut ensimmäisellä luennolla. Siellä käytiin läpi opintojen rakenne ja esittäydyttiin, eipä juuri muuta. Kuulin, että tämänkin ryhmän perustaminen oli vaakalaudalla vielä viime viikolla, ilmoittautuneita oli ollut niin vähän. Jostain niitä sitten oli alkuviikolla kaivettu, sillä tänään opettajan listassa oli parinkymmenen ihmisen nimet. Lähes kaikki taisivat olla paikalla.

Ryhmässä on kaksi nuorta miestä, loput ovat eri-ikäisiä naisia. Luulen, että olen vanhin, mutta en ole ihan varma siitä. Taidan kuitenkin olla ryhmän tuorein ylioppilas, sillä kukaan muu ei kertonut kirjoittaneensa viime vuonna. Mukana on ainakin kaksi pienten lasten äitiä, toisella on puolivuotias vauva ja toisella vuoden ikäiset kaksoset. Ryhmässä on ainakin kolme eri alojen opettajaa, jotka haluavat laajentaa repertuaariaan suomen kieleen. Sitten on kaksi nuorta naista, jotka hakivat kotimaiseen kirjallisuuteen kuten minäkin eivätkä päässeet, ilmoittautuivat avoimeen yliopistoon kotimaisen kirjallisuuden perusopintoihin kuten minäkin ja kun se peruttiin, päätyivät suomen kieleen. Aika monella päämääränä tuntui olevan opettajan ura.

Avoimessa yliopistossa voi suorittaa vain suomen kielen perusopinnot. Jos haluaa eteenpäin, on pyrittävä normaalisti pääsykokeen kautta aineopiskelijaksi.

Luento pidettiin yliopiston päärakennuksessa Yliopistonmäellä. Kun lähdin kotiin, pihalla oli paljon uusia opiskelijoita juhlimassa kastajaisia. Ensimmäiset kaljatölkit oli jo heitetty suihkulähteeseen, ensimmäinen opiskelijakin oli jo käynyt siellä virkistäytymässä ja vähän kauempana reittini varrella ensimmäinen haalaripukuinen oli keventämässä rakkoaan rappujen juuressa.
Ajoin kauniin Turun Tuomiokirkon ohi ja jokirantaa pitkin kotiin Ruusupensaan taakse. Matkan varrella näin useita opiskelijaryhmiä mukavasti nousuhumalassa. Ei yhtään käynyt kateeksi.

Matka kaupungin halki kesti pyörällä 20 minuuttia. Polkupyörä on ihan ehdoton väline kaupungissa. Harmi, kun pian tulee liukasta.

Mitä minä tänään opin?

Fonologia, morfologia, syntaksi ja semantiikka ovat kielen rakennetasoja.

Siitä se sitten lähtee.