Terveisiä rakennusmessuilta

Turussa on tänä viikonloppuna Rakennus- ja sisustusmessut. Kävimme siellä aamupäivällä. Turun Messu- ja kongressikeskus oli täynnä ihmisiä, sinnikkäimmät olivat lähteneet ruuhkaan jopa lastenvaunujen kanssa.
Sisustuspuoli jäi aika laihaksi, joten messujen yleisilme oli melko väritön. Poimin muutamia mielestäni kiinnostavia yksityiskohtia kameraani.

Hauskanvärisiä ulko-ovia.

Erikoisenpuoleinen pystyuuni.

Useimmat esillä olleista keittiöistä olivat niitä, joissa ovet ovat korkeakiiltoisia, sileitä ja vetimettömiä. Tämä on enemmän minun makuuni.

Kuvasta sitä ei ehkä näe, mutta tämä lamppu on iso kuin vanhanajan pyykkipata. Hintaa oli reilut 600 euroa.

Me tutkimme erityisesti maalämpöjärjestelmiä esittelevät osastot. Haaveilemme maalämmöstä sinne uuteen taloon ja otamme nyt selvää vaihtoehdoista. Tällaisilla pakkasilla ajatus lattialämmityksestäkin on tosi houkutteleva. Olisi ihanaa asua vanhassa talossa, jonka lattia on aina lämmin.

Messuilla kiertely on yllättävän raskasta. Kiertämisen lopuksi päätimme mennä syömään ja ajoimme sitä varten kauppakeskus Myllyyn. Ei siellä mitään ihmeellisiä ravintoloita ole, mutta kun ulkona on noin 20 astetta pakkasta, alkaa arvostaa lyhyitä kävelymatkoja.

Istuimme alas Ricossa ja tilasimme annokset. Viereisessä pöydässä istui kaksi naista, jotka olivat tulleet ennen meitä. He saivat tietysti ruokansakin ensin. Lautasilla taisivat olla jotkut pihvit, sillä annosten tultua käytiin seuraava periturkulainen sananvaihto:

- Mikä toi klöntti tosa pääl o? Onkse voita?
- O.

 

Norjalaismyssy ja muita yrityksiä

Teen aika paljon käsitöitä, mutta olen huono seuraamaan ohjeita. Viime viikonloppuna päätin tehdä norjalaismyssyn täsmälleen netistä löytämäni ohjeen mukaan. Lankoja minun ei tarvinnut ostaa, sillä löysin sopivat värit omasta lankakoristani. Myssy on nyt valmis.

 

Seurasin ohjetta huolellisesti. Tosin ensin minun piti vähentää silmukkamäärää huomattavasti, koska arvelin, että muuten myssystä tulee liian iso. Ja sen takia minun piti myös sovittaa kuviot uudestaan.
Mutta muuten siis seurasin ohjetta hyvin tarkkaan.

Ohje oli tosi hyvä; en löytänyt siitä yhtään virhettä. Kudoin myssyäni koko viikonlopun, aina kun ehdin istumaan vähäksikin aikaa. Olin tyytyväinen kun ajattelin, että kerrankin minulla on kohta myssy, joka on tehty täsmälleen ohjeen mukaan.

Myssy alkoi näyttää huolestuttavan isolta, vaikka olin vasta ohjeen puolivälissä. Kokeilin myssyä päähäni. Sain vetää sen huoletta leukaan saakka. Siitä ei ollut tulossa myssy vaan hiippalakki.

En lannistunut. Purin melkein kaiken ja aloitin alusta. Jätin välistä yhden mallikerran pois tai oikeastaan kaksi. Tuossa, missä on valkoinen pohja ja punaisia pilkkuja pitäisi olla punaisia tähtiä valkoisella pohjalla ja sen jälkeen pitäisi olla harmaa osuus johon kavennukset tehdään.

Hyvä myssy siitä tuli, vaikka se on vieläkin turhan iso.

Pieni käsityö kaiken lukemisen ja kirjoittamisen välissä  tekee hyvää sielulle.

Alkuperäinen neuleohje on Garn Studion sivuilta. Sieltä löytyy paljon hyviä, ilmaisia ohjeita.

Kaikkia ikinä tekemiäni, valmiiksi saatuja käsitöitä vastaa varmaan ainakin yksi kesken jäänyt tai piloille mennyt. Aina kun aloitan jotain, näen mielessäni lopputuloksen mutta vain aniharvoin jos koskaan se vastaa todellisuutta. Opin yrityksen ja erehdyksen kautta. Jos opin.

Kun aikoinaan ompelin ensimmäisen miesten paidan, pääsin kunnialla napinläpiin saakka ennen kuin järkeilyni petti pahemman kerran. Tuumin, että kun kerran napit ovat pyöreitä, on myös napinläven syytä olla pyöreä ja niinpä leikkasin paitaan nappien kokoisia, pyöreitä reikiä. Tai kun kudoin Rainelle suuritöisen irlantilaisneuleen, lopputulos oli sopiva noin kaksimetriselle ja viisikymmentä kiloa painavalle miehelle. Raine ei ole sellainen. Itselleni olen ommellut puseron, jossa oli kaksi vasemman käden hihaa eikä yhtään oikeaa kättä varten.

Näistä voisi vaikka kirjoittaa kirjan. Kaikkien Aikojen Kauheimmat Käsityöt.

Puhdas lohduttomuuden hetki

Lauseopin tentistä tuli hylätty.

Olen kuvitellut, että suomen kielen opiskelulla ja sillä, että käyttää suomen kieltä työkaluna, on jotain tekemistä keskenään, että niillä on riippuvuussuhde. Olen ollut väärässä. On näköjään täysin mahdollista käyttää suomen kieltä kohtuullisen menestyksellisesti hallitsematta koskaan sen rakennetta kovin syvällisesti. Ja minkä myös ja erityisesti taas tänään olen oppinut on se, että kielioppi on minulle tosi vaikea asia oppia.

Tentti oli mennyt lähes koko ryhmältä huonosti. En edes ollut ainoa hylätty. Vaikka mitäpä se lohduttaa.

Tuntuu tosi tympeältä kaivaa taas käsitekartat ja muistilaput esiin ja aloittaa transitiivilauseiden erottaminen intransitiivilauseista ja InfP:n, PartisP:n ja AdvP:n etsiminen. Esimerkiksi.

Opettajan mukaan jäin vain "parin pisteen" päähän läpimenosta. Olen minä sitten jotain osannutkin.

Syvä huokaus.

Koska päivä oli joka tapauksessa piloilla ajattelin, ettei se tule siitä sen kurjemmaksi vaikka teen yhden tosi ikävän työn alta pois. Nimittäin gallupin.

En ole vielä tavannut yhtään toimittajaa, joka sanoisi pitävänsä gallupien tekemisestä. Yleensä kaikki inhoavat niitä.

Minulle tulee aina silloin tällöin gallupin tekoa eteen ja tunnustan, että melkein mikä tahansa tuntuu hauskemmalta kuin se. Inhoan sitä niin paljon, että melkein jo pidän siitä. En osaa selittää tarkemmin tätä ristiriitaa.

Gallupin tekeminen on monesta syystä kurjaa. Ensinnäkin sen informaatioarvo on nolla. Jokainen tietää, että kun joku vieras tulee yllättäen kysymään, millä vastaaja on ajatellut pelastaa maailman ekokatastrofilta, vastaus ei voi olla kovinkaan mietitty tai edes järkevä. Kaiken lisäksi on aivan yhdentekevää, mitä viaton vastaajaparka hädissään vastaa, sillä se ei voisi gallupintekijää vähempää kiinnostaa. Hän on kiinnostunut vain siitä, että edes joku vastaa jotain sen viiden rivin verran joka gallupiin tarvitaan.

Ihmisten yllättäminen haiskahtaa hyväksikäytöltä. Se on myös nöyryyttävää. Minusta tuntuu, kuin olisin kerjuulla kun kuljeskelen siellä täällä etsimässä sopivia uhreja. Sanonpa vaan, että jos jokainen media-alalle hinkuva nuori pistettäisiin noin kokeeksi tekemään gallupia ypöyksin, niin mieli saattaisi nopeasti muuttua järkevämpään suuntaan.

Ihmiset eivät läheskään aina suostu vastaamaan. Ja jos vastaavatkin, eivät ainakaan suostu kuvaan. Kaikkein kauhein gallupkokemukseni on muutaman vuoden takaa. Taisi olla marras- tai joulukuu, ainakin oli tosi kurja ilma, satoi räntää, tuuli, oli märkää ja loskaista ja puolihämärää. Tarvoin painava kameralaukku olallani pitkin Turun katuja ja etsin ihmisiä, jotka suostuisivat vastaamaan gallupkysymykseen. Mikä kysymys oli, sitä en tietenkään muista, mutta todennäköisesti jotain niinkin tärkeää kuin "Joko olet aloittanut jouluvalmistelut?"

Olin kävellyt ja kävellyt, laihoin tuloksin. Ihmiset olivat väsyneitä ja pahalla päällä. Ei heillä ollut aikaa vastata. Ei heitä saanut kuvata. Eivät he halunneet osallistua. Olin kysynyt vaikka kuinka monelta saamatta yhtään vastausta.

Lopulta päädyin erääseen pikkuliikkeeseen, jossa minua vanhempi nainen järjesteli tavaroita. Esitin asiani taas kerran, gallupinteossa olen, saisinko kysyä yhden kysymyksen ja ottaa valokuvan? Saisinko?

Nainen pudisti päätään. Ei, ei. Ei se käy. Kaikenlaisia esteitä, on kiirettä ja ei tiedä jos hän vaikka eläkkeelle tästä...

Minä seisoin ovensuussa, räntä suli vedeksi ja valui kylmänä pitkin poskiani ja yhtäkkiä, varoittamatta, olin purskahtaa itkuun. Se oli niin lähellä, että jokunen kyynel taisi räntäveteen sekoittua. Nainen huomasi sen ja katsoi minua säikähteenä.

Kohtaus oli kuin Kaurismäen elokuvasta. Kaksi eri syistä onnetonta naista ankeassa marraskuisessa miljöössä. Niin puhdas lohduttomuuden hetki, että jos sen saisi siirrettyä kehyksiin, siitä tulisi taidetta.

Tänään sujui sentään paremmin. Tapasin vain mukavia ihmisiä ja nekin, jotka kieltäytyivät vastaamasta, olivat ystävällisiä. Olin jo ihan hyvällä tuulella, kun tulin takaisin kotiin.

Illalla olin taas yliopistolla. Nyt on menossa kielenhuollon kurssi ja lauseopin jälkeen se tuntuu petollisen helpolta. Käsittelimme tänään  isoja ja pieniä alkukirjaimia ja välimerkkien käyttöä.

Opettajamme kertoi meille sivumennen sanoista, joita joskus on ehdotettu virallisiksi suomen kielen sanoiksi, kuten esimerkiksi joukkoistuin ja myymiö. Edellinen tarkoittaa sohvaa ja jälkimmäinen kioskia eikä kumpaakaan saatu istumaan suomalaisten kielenkäyttöön, vaikka ne nyt tuntuvat tosi hupaisilta.

Vai kuinka: "Makaa sinä vaan siinä joukkoistuimessa, minä kipaisen R-myymiöön hakemaan virvokkeita!"

On se Huvikumpu, vaikka...

Tämän sunnuntain asuntonäyttelykohteemme oli parikymmentä kilometriä Turusta pohjoiseen. Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ja viime sunnuntain vahingosta viisastuneena; viikko sitten olimme vähällä menettää koko näytön, sillä auton hansikaslokerossa hyytynyt navigaattori suostui toimimaan vasta pitkän lämmittelyn jälkeen. Eikä siitä nytkään, huoneenlämmöstä otettuna, paljon hyötyä ollut: kumpikaan ei muista, mistä siihen laitetaan ääni päälle ja kumpikaan ei näe ilman silmälaseja juuri mitään. Lasit tietysti olivat kummaltakin jääneet kotiin. Pääsimme silti perille, viisaana tyttönä minä olin tarkistanut reitin karttapalvelusta ja opetellut sen ulkoa.

Viehättävä Huvikumpu-tyylinen talo oli myös sisältä viihtyisä ja kodikas. Voisin hyvinkin haluta asua tällaisessa talossa, vanhan puutarhan ympäröimänä. Reilun kahdentuhannen neliön tontilla olevasta talosta pyydetään
239 000 euroa.

Tähän asti kaikki hyvin.

Myynti-ilmoituksessa sanotaan näin: "Tämä talo yllättää positiivisesti". Mietin heti, mikä on se vaikka joka lauseen perään kuuluisi? Ja selvisihän se, kun kaarroimme talon pihaan. Vaikka on talon vieressä, ylhäällä vallin päällä kulkeva vilkkaasti liikennöity maantie. Korkea valli pimentää tontin vaikka toisaalta toki sulkee sen suojaansa ja pitää varmaan siitä suunnasta tulevat tuuletkin loitolla.

Joten tästä kauniista talovanhuksesta, tästäkään, ei tule meidän uutta kotiamme.

Näytössä oli paljon ihmisiä, enimmäkseen nuoria perheitä. Talot, joiden läheltä löytyvät lapsiperheille tärkeät palvelut, vetävät tietysti eniten katsojia. Tästäkin talosta on lyhyt matka kouluun, päiväkotiin ja kauppaan ja Turun keskustaan pääsee nopeasti moottoritietä pitkin. Tämän takia meidän varmaan pitäisi keskittyä etsimään vähän kauempaa, mehän emme tarvitse mitään lähipalveluja eikä meidän ole pakko päästä keskustaankaan päivittäin.

Kotimatkalla Raine kysyi, josko käytäisiin kahvilla. Sanoin, että mennään kotiin keittämään, tulee halvemmaksi. Että jos tässä nyt aletaan kantaa rahoja kahviloihin, niin tomppaan saa pian naputella osoitteeksi Mierontie 1.

Ikävä vaimo. 

Kahden viikon kuulumisia ja puheenaiheita

Lupailin palaamista kuun vaihteessa ja tiedän, että se ei ole vielä. En kuitenkaan malta pysyä täältä pois ja ilokseni huomaan, että meitä on muitakin.

Tänään on pitkästä aikaa ilta, jolloin minun ei ole pakko lukea ts. valmistautua tenttiin. Ei ole, sillä tentti oli eilen ja menipä se miten tahansa, en juuri nyt voi tehdä mitään.
Olen nyt sen verran perillä suomen kielen opiskelusta, että lauseopin tentti - siis se eilinen - on yksi pahimmista. Kokemusta rikaampana tiedän senkin, että jos jotain pahempaa tulee, se on sitten tosi kamalaa.
Ymmärsin kaikki kysymykset ja vastasin niihin kaikkiin. Sitä, onko vastauksissa mitään tolkkua, en tiedä.

Tämän pari viikkoa kestäneen paussin aikana on taas tapahtunut vaikka mitä. Meillä kotona vain pieniä asioita, mutta maailmalla sitä suurempia. Olemme tietysti puhuneet paljon Italian laivaonnettomuudesta, onhan Costa Concordia ihan vastaavanlainen risteilijä kuin se, missä Raine on töissä, tosin eri varustamon.

Itse olen miettinyt, millaista laivassa on ollut, kun se alkoi kaatua. Mitä olisin osannut tehdä, jos Mariner olisi kaatunut, kun olin vaikka nukkumassa toisella kannella olleessa hytissämme? (Siis vuosi sitten, kun siellä olin.) En varmasti olisi pyrkinyt kuuliaisesti pelastusasema 23:lle, missä muuten istuin kerran viikossa harjoittelemassa pelastautumista.

Tässä kuvassa nuo keltaiset ovat Marinerin pelastusveneitä. Ne laskettiin harjoitusmielessä Valparaison satamassa ja monessa muussakin. Sitten niillä ajeltiin edestakaisin ja mikäs oli ajellessa, kun meri oli tyyni ja päivä kirkas.

Sataman läheisyys toi aina turvallisen olon; mitäpä nyt satamassa voisi sattua. Tuntuu vähän kummalliselta, että niin monta ihmistä voi kuolla, vaikka ollaan melkein rannassa. Raine uskoo, että suuri osa kuolleista on jäänyt hisseihin. Jos laivasta menevät sähköt, hissit eivät kulje ja niistä voi tulla surmanloukkuja. Kun itse seurasin risteilyväen hissien käyttöä näin, että niitä käytettiin todella ahkerasti, jopa parin kerroksen välillä. Itse käytin hissiä vain muutaman kerran, en pelon takia vaan siksi, että saisin edes vähän liikuntaa. Nyt luulen, etten astu laivan hissiin enää ikinä.

Traaginen onnettomuus, joka olisi ollut vältettävissä. Toivottavasti tästä otetaan opiksi.

Tällaisten suurten asioiden katveessa me täällä valmistelemme oman pienen elämämme suurta muutosta. Olemme käyneet katsomassa kahta taloa, joista kumpikaan ei ole tuleva kotimme. Toinen oli se Rumilus, josta kerroin aikaisemmin ja toinen muuan rintamamiestalo Kaarinassa. Rumilus oli jotenkin sympaattinen, vaikka sen sisustusratkaisut olivat luvalla sanoen omaperäisiä. Talosta olisi kuitenkin saanut kodikkaan, mutta tontti ei ollut hyvä. Ei myöskään tuon toisen.

Talojen arvostelussa on parasta olla lempeä, sillä ovatpa ne minun silmissäni miten kauheita tahansa, ne ovat kuitenkin olleet jonkun koteja. Joku on joskus huolella ripustanut verhot ikkunoihin ja taulut seinille ja ajatellut, että nyt meillä on nättiä. Jokainen yrittää - niin uskon - tehdä omasta kotipesästään mahdollisimman viihtyisän. Jokainen oman makunsa mukaan.

Emmekä me nyt vielä ihan tosissamme ole ostamassa, kunhan katsellaan. Olemme päättäneet käydä joka sunnuntai katsastamassa ainakin yhden talon jotta saisimme vähän näkemystä siitä, millaisia taloja ylipäätään on tarjolla. Uskon, että kun se oikea tulee vastaan, sen tietää.

Otin kuviakin noista taloista joissa kävimme, mutta niitä ei löytynyt muistikortilta kun äsken yritin laittaa ne nähtäväksenne. Pitäisi varmaan ostaa uusi kortti.

Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet työn täyteisiä ja välillä on tuntunut siltä, että jopa pieni stressi pyrkii häiritsemään yöuniani. Nukun yleensä hyvin ja jos en nuku, siihen lähes poikkeuksetta on syynä joku lähestyvä deadline ja tekemättömät työt. Nyt kun tähän melko normaaliin tilanteeseen lisättiin tenttipaineet, tuloksena oli eräänä yönä kauhea painajaisuni. Siinä olin jostain itselleni täysin käsittämättömästä syystä päätynyt treffeille Matti Vanhasen kanssa. Aivan: sen entisen pääministerin.

Treffien tunnelma oli vähintäänkin nihkeä. Vanhanen ei puhunut mitään eikä millään tavoin osoittanut, että olisi paikalla vapaaehtoisesti saati mielellään. En minä myöskään. Siinä me kuitenkin olimme ja kyräilimme toisiamme ja mielessäni pyöri kaamea ajatus; täytyykö minun ihan totta pussata tuon kanssa?
Onneksi heräsin ennen kuin mitään tapahtui.

Ja anteeksi vain, herra Entinen Pääministeri, enhän minä Teitä tunne enkä tiedä, miten kivaa oikeasti olisi voinut olla.
Jossain toisessa todellisuudessa.

Tiedoksi

Merimies pääsi maailmalta kotiin ja elämä jatkuu.

Huomasin tänään, että minulla on loppukuusta aika paljon töitä ja lisäksi lauseopin tentti tulossa. Niinpä päätin, että bloggaaminen saa nyt hetkeksi jäädä. Annan teille ja itselleni lomaa tästä ja palaan joskus kuun vaihteessa.

Mukavia alkutalven päiviä!

Hyllyn päällä istumisesta ja toimittajan työstä

Sumu Galvestonin satamassa ei hälvennyt ajoissa ja niinpä merikarhuni tulee vasta huomenna - jos ehtii kaikille lennoilleen. Hiukan epäilyttää, kun aikaa Frankfurtin kentällä siirtyä lennolta toiselle on vain tunti. Kovin paljon ei tarvitse mennä pieleen, jotta kotiinpaluu siirtyisi edelleen.

Mutta minulla on kinkku ostettuna (ihan pieni vain) ja kuopus värvättynä isää vastaan kentälle huomenna. Itse en pääse tai pääsisin, jos en menisi yliopistolle. En kuitenkaan uskalla olla luennolta pois, sillä lauseopin kurssi on niin vaikea, että kaikki mahdollisuudet oppia jotain on käytettävä.
 
Siivosin vähän. Siitä opin ainakin sen, että elämäänsä ei kannata viettää kirjahyllyn päällä, siellä tulee likaiseksi.

Tällä pariskunnalla on aiheesta omakohtaista kokemusta. He asuvat hyllyn päällä ja joutuivat tänään imuroitaviksi. Hyh-hyh, miten olivat pölyisiä!
Meillä on Boknäs-kirjahyllyt, sellaiset, joissa kirjat ovat lasien takana suojassa pölyltä. Kun hankimme ne, halusin jostain syystä, jota en enää muista, välttämättä tällaiset puput hyllyn päälle istumaan. Tein ne ja siellä ne ovat istuneet siitä pitäen.

Puuhasteluni lomassa hoidin pari asiallista asiaa. Sovin yhden haastattelun loppuviikolle ja jouduin pulaan, kun en ollut miettinyt haastattelupaikkaa valmiiksi. Useimmitenhan asia hoituu niin, että minä menen haastateltavan luokse. Kaikki eivät kuitenkaan halua sitä enkä minä puolestani halua tuoda töitä kotiin (no jaa, miten sen nyt ottaa, kun kuitenkin kirjoitan täällä). Eihän minulla ole mitään toimistoa; työpisteeni on makuuhuoneessa ja olisi jotenkin kornia tuoda ventovieraita ihmisiä sängynlaidalle haastateltaviksi.

Rauhallisen haastattelupaikan löytäminen on hankalaa. Kesällähän voi istua vaikka puistossa, mutta talvella on vaikeata. Kahviloissa on yleensä liian meluisaa. Päädyin lopulta ehdottamaan erästä keskustan ravintolaa, jossa pitäisi olla rauhallista siihen aikaan päivästä. Toivotaan, että tälläkään kertaa sinne ei osu yhtä aikaa mitään entisten huutosakkilaisten vuosikokoontumista.

Pahin meluhaittakokemukseni on kuitenkin maaseudulta. Olin haastattelemassa erästä pariskuntaa heidän kotonaan kaukana Turusta. Perheessä oli kaksi poikaa, ehkä 6-8 -vuotiaita. Minut istutettiin tuvan penkille ja siinä sitten oli tarkoitus kysellä ja kuunnella, mitä sanottavaa vanhemmilla oli. Siitä vain ei tahtonut tulla yhtään mitään, sillä pojat hyppelivät ympärilläni ja kiljuivat kuin pienet simpanssit koko ajan. Vanhemmat eivät puuttuneet poikien käytökseen mitenkään, he olivat ehkä niin tottuneita siihen. Minä jouduin välillä itsekin huutamaan saadakseni ääneni kuuluviin. Kauhea tilanne.

Mutta nyt on aika laittaa piste tälle päivälle ja jättää muistelukset toiseen kertaan.