Varoitus: tämä teksti sisältää kirosanoja.
Olipa vaiherikas matka yliopistolta kotiin! Pääsin keskustaan ihan normaalisti, mutta sitten erään pubin edessä tapahtui seuraavaa:
kadulle horjahteli suunnilleen ikäiseni nainen, joka tarrautui lähimpään ohikulkijaan eli minuun.
- Tyttö! Kuule tyttö hei, hän aloitti.(Hän oli todella humalassa.)
Naisella oli hätä. Hän kaivoi taskustaan kännykän ja selitti, että puhelimen takakansi oli pudonnut "tuonne sisälle" eivätkä "ne tuolla sisällä" suostu antamaan sitä hänelle. Puhelimella ei voi soittaa, hän on saanut puhelimen lahjaksi, se on melkein uusi, hän on epätoivoinen ja haluaa poliisin paikalle.
Minä arvelin varovasti, ettei poliisia ehkä kiinnosta tulla etsimään kadonnutta kännykänosaa. Ehdotin myös, että voisin mennä tiedustelemaan pubin henkilökunnalta, josko he kuitenkin suostuisivat luovuttamaan osan tai olisivat edes nähneet sitä.
Ei. Se ei käynyt. Nainen halusi poliisin paikalle. Niinpä annoin puhelimeni ja näppäilin numerotkin valmiiksi. Lopulta puhuimme molemmat kun naisen selostuksesta ei tullut juuri mitään. Päivystäjä oli hyvin asiallinen ja lupasi antaa huolemme poliisin tietoon. Tosin hänkin arveli, ettei kadonnut kännykänosa ehkä olisi poliisien tehtäväjonossa ensimmäisenä.
Sitten kadunvarteen pysähtyi taksi ja pubista tuli ihmisiä. Nainen ilahtui ja sanoi menevänsä seurueen mukaan, olivat kuulema hänen pöytäseuraansa. Seurue ei kuitenkaan halunnut naista samaan taksiin. Epätoivo otti taas naisesta vallan entistä ankarampana. Hän alkoi itkeä: miten hän nyt pääsisi kotiin? Minä kysyin, missä hän asuu. Hän kertoi osoitteensa ja koska se oli matkani varrella, tarjouduin saattamaan naisen kotiin.
Siinä minä sitten jatkoin matkaani umpihumalainen nainen käsipuolessani. Nainen alkoi olla vihainen. Paitsi vihainen, hän alkoi olla myös kiusallisen kovaääninen.
- Vitun poliisi, hän kailotti. Vittu ne hoitaa vaan rikkaiden asioita, ei ne köyhistä välitä!
- Tuskin ne poliisit nyt rikkaiden asioilla iltojaan ajelee, minä yritin.
- Vittu et tiedä! Vittuun kaikki rikkaat!Vittuun kaikki poliisit! Vitun mutakuonot vittuun Suomesta, nainen mylvi.
Pääsimme kuin pääsimmekin naisen kotitalolle asti. Harmi vain, että talon alakerrassa on ravintola ja ravintolan ovi oli kutsuvasti auki. Nainen halusi sinne.
- Älä nyt sinne mene, mene vain kotiin, huomenna on parempi päivä, minä yritin.
- Vittu mua vituttaa nyt niin paljon, pakko saada yksi, nainen jankkasi.
Sinne hän sitten hävisi, ravintolan ovesta sisään. Tuskinpa hänelle siellä mitään myytiin.
Ihmisparka. Säälin häntä todella ja ymmärrän olla kohtalolleni kiitollinen siitä, etten itse ole yhtä surkeassa jamassa. Se, mitä me olemme, mitä meistä on tullut, on monien pienten valintojen summa. Pienet, ohimennen tehdyt väärät valinnat olisivat voineet johtaa minutkin itkemään kadunvarsille, anelemaan apua tuntemattomilta ilman, että seuraavana päivänä edes muistaisin asiaa. Siksi ei myöskään kannata olla ylimielinen ja kuvitella, että olisi jotenkin luonnostaan parempi ihminen.
Siitä kielenhuollon tentistä tuli muuten kolmonen.
tiistai 28. helmikuuta 2012
sunnuntai 26. helmikuuta 2012
Matkakertomuksia
Terveisiä Seinäjoelta. Kävin siellä tervehtimässä veljeäni. Lähdin perjantai-iltana junalla Turusta ja tulin nyt sunnuntai-iltapäivällä takaisin. Tänään ei siis tule Päivän Taloja vaikka onkin sunnuntai.
Tai tulee, mutta tämä ei ole myytävänä.
Talo on laskettelurinne Joupiskan rinneravintola. Alakuvassa on itse rinne. Pohjanmaalla on siis muutakin kuin lakeuksia. En ollut laskettelemassa, veljeni vain sattuu asumaan tämän rinteen vieressä.
En ehtinyt perjantaina saada kaikkia töitäni valmiiksi ennen lähtöä, joten otin kannettavan mukaani. Ajattelin, että kolmen tunnin junamatkalla ehdin hyvin kirjoittaa. Arvatkaa, kirjoitinko?
Kirjoittamisen sijasta kuuntelin ihmisten puhelinkeskusteluja. Siitä, että ihmiset kailottavat yksityisasioitaan häpeämättömästi julkisilla paikoilla on puhuttu ja kirjoitettu tosi paljon. Kukaan ei ole voinut välttyä siltä tiedolta, että se on huonoa käytöstä. Siksi onkin pakko arvella, että ne, jotka edelleen kailottavat, eivät häpeä.
Kuten nyt vaikkapa se nainen, joka istui edessäni Turusta Tampereelle ja puhui koko ajan - siis koko ajan - puhelimeensa. Ymmärrän kyllä, että puhelu kesti, sillä toisessa päässä näkymätöntä linjaa oleva ihminen piti saada vakuutettua siitä, ettei nainen ollut puhunut tästä toisesta pahaa. Ei ainakaan paljon; ehkä vähän, mutta se johtui vain siitä, että rahat olivat tiukalla ja hermot kireällä. Muuten hän ei ollut puhunut pahaa ja jos joku sellaista väittää, valehtelee. Koko juttu johtui siitä, että se linjan toisessa päässä oleva oli velkaa puhujanaiselle eikä ollut maksanut velkaansa ajoissa.
Tottahan tällainen käy hermoille.
Onneksi asia saatiin käsiteltyä ja ystävyyskin taisi jatkua. Sitten päästiin siihen, että ei kai se linjan toisessa päässä oleva tai kukaan muukaan kuvittele, että puhujanainen olisi onnellinen vain, koska hänellä on mies. Että siis miksi oletetaan, että kun naisella on mies, niin sitten ollaan ilman muuta onnellisia? Että eihän hänen miehensä tee muuta kuin vit... siis moittii puhujanaista.
No tämä on kyllä ihan totta. Eihän se pelkkä olemassaolo mitään takaa.
Välillä edessäni istuva nousi ja kävi tupakalla. Takaisin tullessaan hän haisi niin pahalta, että minua alkoi oksettaa.
Keskustelu oli siirtynyt tupakointiin. Puhujanainen korosti linjan toisessa päässä olevalle sitä, miten ehdottoman tärkeää on voida polttaa työpaikalla.
- Olisi maailman paskin tilanne, että röökit loppuis kesken työpäivän. Jos mä ikinä joutuisin sellaiseen tilanteeseen, mä hakisin saikkua, hän sanoi.
Selvä se, sairaslomaa on saatava jos röökit loppuvat. Sitten puhujanainen nousi taas, lähti tupakalle ja kun hän palasi, hän haisi niin oksettavalle, että jos juna ei juuri olisi ollut tulossa Tampereelle jossa pääsin sieltä ulos ja toiseen junaan, olisin vaihtanut paikkaa.
Nyt tulomatkalla täpötäydessä hiihtolomajunassa jouduimme kollektiivisesti ottamaan kantaa siihen, voiko Samuli jo päättää, kumman vanhemman luona asuu. Luulin, että lasten tapaamisista sovitaan jossain lastenvalvojan luona, mutta se tapahtuukin nykyään junassa.
Tämä tarinan tarkoitus ei ole valittaa mistään. Minä rakastan salakuuntelemista, sen olen sanonut monta kertaa täälläkin. Aina parempi, jos puhutaan niin lujaa, ettei tarvitse pinnistellä kuullakseen. Antaa tulla vaan, mitä mehevämpiä tarinoita sen parempi, niistä saa mainiota ainesta blogeihin ja muihin kirjoituksiin.
Haisuleista en tykkää yhtään. Onko junassa muka joku paikka, jossa saa tupakoida, vaikka melkein missään ei enää saa?
Tai tulee, mutta tämä ei ole myytävänä.
Talo on laskettelurinne Joupiskan rinneravintola. Alakuvassa on itse rinne. Pohjanmaalla on siis muutakin kuin lakeuksia. En ollut laskettelemassa, veljeni vain sattuu asumaan tämän rinteen vieressä.
En ehtinyt perjantaina saada kaikkia töitäni valmiiksi ennen lähtöä, joten otin kannettavan mukaani. Ajattelin, että kolmen tunnin junamatkalla ehdin hyvin kirjoittaa. Arvatkaa, kirjoitinko?
Kirjoittamisen sijasta kuuntelin ihmisten puhelinkeskusteluja. Siitä, että ihmiset kailottavat yksityisasioitaan häpeämättömästi julkisilla paikoilla on puhuttu ja kirjoitettu tosi paljon. Kukaan ei ole voinut välttyä siltä tiedolta, että se on huonoa käytöstä. Siksi onkin pakko arvella, että ne, jotka edelleen kailottavat, eivät häpeä.
Kuten nyt vaikkapa se nainen, joka istui edessäni Turusta Tampereelle ja puhui koko ajan - siis koko ajan - puhelimeensa. Ymmärrän kyllä, että puhelu kesti, sillä toisessa päässä näkymätöntä linjaa oleva ihminen piti saada vakuutettua siitä, ettei nainen ollut puhunut tästä toisesta pahaa. Ei ainakaan paljon; ehkä vähän, mutta se johtui vain siitä, että rahat olivat tiukalla ja hermot kireällä. Muuten hän ei ollut puhunut pahaa ja jos joku sellaista väittää, valehtelee. Koko juttu johtui siitä, että se linjan toisessa päässä oleva oli velkaa puhujanaiselle eikä ollut maksanut velkaansa ajoissa.
Tottahan tällainen käy hermoille.
Onneksi asia saatiin käsiteltyä ja ystävyyskin taisi jatkua. Sitten päästiin siihen, että ei kai se linjan toisessa päässä oleva tai kukaan muukaan kuvittele, että puhujanainen olisi onnellinen vain, koska hänellä on mies. Että siis miksi oletetaan, että kun naisella on mies, niin sitten ollaan ilman muuta onnellisia? Että eihän hänen miehensä tee muuta kuin vit... siis moittii puhujanaista.
No tämä on kyllä ihan totta. Eihän se pelkkä olemassaolo mitään takaa.
Välillä edessäni istuva nousi ja kävi tupakalla. Takaisin tullessaan hän haisi niin pahalta, että minua alkoi oksettaa.
Keskustelu oli siirtynyt tupakointiin. Puhujanainen korosti linjan toisessa päässä olevalle sitä, miten ehdottoman tärkeää on voida polttaa työpaikalla.
- Olisi maailman paskin tilanne, että röökit loppuis kesken työpäivän. Jos mä ikinä joutuisin sellaiseen tilanteeseen, mä hakisin saikkua, hän sanoi.
Selvä se, sairaslomaa on saatava jos röökit loppuvat. Sitten puhujanainen nousi taas, lähti tupakalle ja kun hän palasi, hän haisi niin oksettavalle, että jos juna ei juuri olisi ollut tulossa Tampereelle jossa pääsin sieltä ulos ja toiseen junaan, olisin vaihtanut paikkaa.
Nyt tulomatkalla täpötäydessä hiihtolomajunassa jouduimme kollektiivisesti ottamaan kantaa siihen, voiko Samuli jo päättää, kumman vanhemman luona asuu. Luulin, että lasten tapaamisista sovitaan jossain lastenvalvojan luona, mutta se tapahtuukin nykyään junassa.
Tämä tarinan tarkoitus ei ole valittaa mistään. Minä rakastan salakuuntelemista, sen olen sanonut monta kertaa täälläkin. Aina parempi, jos puhutaan niin lujaa, ettei tarvitse pinnistellä kuullakseen. Antaa tulla vaan, mitä mehevämpiä tarinoita sen parempi, niistä saa mainiota ainesta blogeihin ja muihin kirjoituksiin.
Haisuleista en tykkää yhtään. Onko junassa muka joku paikka, jossa saa tupakoida, vaikka melkein missään ei enää saa?
torstai 23. helmikuuta 2012
Onnen päivä
Ruotsista kuului aamulla iloisia uutisia. Toivotan onnea ihanalle Victorialle ja Danielille ja isovanhemmille ja koko Ruotsin kansalle kun kerrankin tapahtuu jotain hyvää!
Muistan niin hyvin sen päivän, jolloin Victoria esiteltiin ensimmäisen kerran julkisuudessa. Silvia oli mielestäni sanoinkuvaamattoman kaunis. Hänellä oli pieni kultamedaljonki kaulassaan ja minä sain melkein samanlaisen vähän myöhemmin. Nyt koru on esikoisellani, joka on lähes saman ikäinen kuin Victoria.
Tunnustaudun kuningasmieliseksi, kyllä. En minä meille Suomeen mitään kuningasta toivo, mutta ne harvat kruunupäät, joita Euroopassa vielä on saavat minun puolestani olla. Jos tahtovat. Tuli nimittäin oikein surku kun ajattelin, miltä tuoreesta äidistä tuntuu kun hän tietää, että vastasyntyneen tulevaisuus on sinetöity. Voihan tytär teoriassa valita oman tiensä ja luopua perimyksestään, mutta paparazzien vainolta hän ei välty ikinä.
Eilen annoin itselleni pienen ja vaatimattoman kukan. Nyt on ison vuoro.
Tämä päivänkakkara lepää Aurajokisuulla, Suomen Joutsenen ja Forum Marinumin välissä. Kuvasin sen tänään kun tapasin haastateltavani jokirannan ravintolassa.
Tulin äsken yliopistolta kielenhuollon tentistä. Tentti oli helppo, mutta ehkä selitykseni eivät täysin riitä. Sen näkee sitten ensi viikolla.
Kastelin jalkani kun olin päivällä jutunteossa ja niinpä laitoin illalla kumisaappaat. Ne ovat todella kätevät jalkineet Turun keleihin tällä kertaa.
Siinä Portsan ja Yliopistonmäen väliä loiskutellessani mietin kaikenlaista suomen kieleen liittyvää. Kuten vaikkapa sitä, miten helposti heitämme erilaisia lausahduksia, jotka tarkemmin ajatellen sisältävät vaikka mitä. Kuten tämä : "Olisi niin ihanaa asua maalla kun voisi ottaa lampaita."
Katsotaanpa. En puutu maalla asumisen ihanuuteen, vaan lampaiden omistamiseen. Olen itsekin sanonut jotain tuollaista, kevyestihän tuollaisen heittää ihan koska vaan. Mutta mitä ihanaa lampaiden omistamisessa oikeasti olisi? Se, että niitä pitäisi käydä ruokkimassa säännöllisesti? Että niiden karsinat pitää muistaa siivota ja järjestää kesällä laidun? Tai se, että niiden villat kasvavat ja vaativat keritsemistä? Että niissä on kiinni ihan joka päivä vuoden ympäri?
Ei tämä vaikuta ihanalta.
No entäs se sitten, että kun lampaat syövät kesällä nurmikot ja lihovat hyvin, ne voi syksyllä teurastaa ja syödä?
Ei taatusti ainakaan tämä. Se, että tappaisin lemmikkilampaani ja pistäisin pataan on yhtä kaukaa haettu ajatus kuin se, että tappaisin lemmikkikoirani Nonnan ja söisin sen.
Joten sanokaapa joku, mitä ihanaa lampaiden omistamisessa on? Nimittäin kun minä ihan oikeasti kuvittelen että sitten, kun me asumme maalla, otamme lampaita.
Ja kanoja. Nimittäin olisihan se ihanaa, kun voisi pitää kanoja ja saisi munia omasta takaa...
Muistan niin hyvin sen päivän, jolloin Victoria esiteltiin ensimmäisen kerran julkisuudessa. Silvia oli mielestäni sanoinkuvaamattoman kaunis. Hänellä oli pieni kultamedaljonki kaulassaan ja minä sain melkein samanlaisen vähän myöhemmin. Nyt koru on esikoisellani, joka on lähes saman ikäinen kuin Victoria.
Tunnustaudun kuningasmieliseksi, kyllä. En minä meille Suomeen mitään kuningasta toivo, mutta ne harvat kruunupäät, joita Euroopassa vielä on saavat minun puolestani olla. Jos tahtovat. Tuli nimittäin oikein surku kun ajattelin, miltä tuoreesta äidistä tuntuu kun hän tietää, että vastasyntyneen tulevaisuus on sinetöity. Voihan tytär teoriassa valita oman tiensä ja luopua perimyksestään, mutta paparazzien vainolta hän ei välty ikinä.
Eilen annoin itselleni pienen ja vaatimattoman kukan. Nyt on ison vuoro.
Tämä päivänkakkara lepää Aurajokisuulla, Suomen Joutsenen ja Forum Marinumin välissä. Kuvasin sen tänään kun tapasin haastateltavani jokirannan ravintolassa.
Tulin äsken yliopistolta kielenhuollon tentistä. Tentti oli helppo, mutta ehkä selitykseni eivät täysin riitä. Sen näkee sitten ensi viikolla.
Kastelin jalkani kun olin päivällä jutunteossa ja niinpä laitoin illalla kumisaappaat. Ne ovat todella kätevät jalkineet Turun keleihin tällä kertaa.
Siinä Portsan ja Yliopistonmäen väliä loiskutellessani mietin kaikenlaista suomen kieleen liittyvää. Kuten vaikkapa sitä, miten helposti heitämme erilaisia lausahduksia, jotka tarkemmin ajatellen sisältävät vaikka mitä. Kuten tämä : "Olisi niin ihanaa asua maalla kun voisi ottaa lampaita."
Katsotaanpa. En puutu maalla asumisen ihanuuteen, vaan lampaiden omistamiseen. Olen itsekin sanonut jotain tuollaista, kevyestihän tuollaisen heittää ihan koska vaan. Mutta mitä ihanaa lampaiden omistamisessa oikeasti olisi? Se, että niitä pitäisi käydä ruokkimassa säännöllisesti? Että niiden karsinat pitää muistaa siivota ja järjestää kesällä laidun? Tai se, että niiden villat kasvavat ja vaativat keritsemistä? Että niissä on kiinni ihan joka päivä vuoden ympäri?
Ei tämä vaikuta ihanalta.
No entäs se sitten, että kun lampaat syövät kesällä nurmikot ja lihovat hyvin, ne voi syksyllä teurastaa ja syödä?
Ei taatusti ainakaan tämä. Se, että tappaisin lemmikkilampaani ja pistäisin pataan on yhtä kaukaa haettu ajatus kuin se, että tappaisin lemmikkikoirani Nonnan ja söisin sen.
Joten sanokaapa joku, mitä ihanaa lampaiden omistamisessa on? Nimittäin kun minä ihan oikeasti kuvittelen että sitten, kun me asumme maalla, otamme lampaita.
Ja kanoja. Nimittäin olisihan se ihanaa, kun voisi pitää kanoja ja saisi munia omasta takaa...
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Voitto se on pienikin voitto
Helpotuksen huokaus: pääsin lauseopin tentistä läpi! Tosin huonoimmalla mahdollisella arvosanalla, mutta läpi kuitenkin. Ja positiivisesti ajatellen olen sentään osannut ainakin puolet tentissä kysytyistä asioista. Tosin en voi ymmärtää, mikä puoli mahtaa olla kyseessä, sillä en mielestäni vieläkään ymmärrä lauseopista juuri mitään.
Nyt olen ansainnut pienen kukan. Vaatimattoman pienen kukan.
Nyt, kun olen selvittänyt suomen kielen perusopintojen kaksi vaikeinta tenttiä alan jo uskoa, että saan opintokokonaisuuden suoritettua. Huomenna on kielenhuollon tentti ja itse kurssi on tuntunut todella helpolta äänne- ja muoto-oppiin ja lauseoppiin verrattuna. Tunnustan, etten ole lukenut tenttiin yhtään. Tämä ylimielisyys voi vielä kostautua ja joudun häpeissäni tunnustamaan, etten selvinnyt siitäkään tentistä ensimmäisellä kerralla.
Opiskeluasioihin tämäkin liittyy: luin aamulla Turun Sanomista, että Turku aikoo lopettaa työväenopiston kankaankudontakurssit ja myydä opiston kangaspuut.
Siis mitä? Missä ihmiset sen jälkeen voivat käydä oppimassa kutomista? Kudonta-asemia täällä on, mutta entä paikkoja, joissa alusta pitäen opetetaan kangaspuiden rakenne ja kokoaminen, erilaiset sidokset, kankaan rakentaminen ja kutominen?
Kävin aikoinaan kolme vuotta työväenopiston kudontakursseilla ja opin kaikki em. asiat. Tämän päivän lehtijutussa väitettiin, että opiston kudontaluokissa istuu aina samoja ihmisiä, mutta se ei ole totta. Kudontakurssit on suunniteltu kolmivuotisiksi juuri siksi, että ne alkavat ja loppuvat, muodostavat johdonmukaisen kokonaisuuden ja oppilaat käyvät ne kurssi kerrallaan. Näin ainakin silloin, kun itse olin oppilaana.
Hyi Turku, tosi ruma suunnitelma! Sitä perusteltiin sopivien tilojen puutteella. Vai ei muka Turussa ole yhtään tilaa, johon sopisi muutamia kangaspuita? Uskallan epäillä.
Muitakin kummia uutisia lehdessä oli (tarkistin jopa, ettei ole aprillipäivä!) Luin ällistyneenä tarinaa Kansainvälisen valuuttarahaston entisen johtaja Dominique Strauss-Kahnin viimeisimmästä julkisesta sotkusta. Nythän kyse on siitä, että herra Strauss-Kahn on käyttänyt maksullisia naisia ja väittää nyt ettei tiennyt tilapäislemmittyjensä ammatista.
Tässä ei vielä ollut mitään kummallista. Mutta se, mitä lemmentöissä ahkeroineen entisen rahastoherran puolustusasianajaja sanoi, on mielestäni perin kummallista, lähes absurdia. Puolustus nimittäin vetosi siihen, että kun ollaan juhlissa niin alastomasta naisesta on vaikea nähdä, onko hän hieno leidi vai prostituoitu.
Tämä on varmasti totta. Mutta eikö suurempi kysymys ole se, miksi nainen on juhlissa ilman vaatteita?
Nyt olen ansainnut pienen kukan. Vaatimattoman pienen kukan.
Nyt, kun olen selvittänyt suomen kielen perusopintojen kaksi vaikeinta tenttiä alan jo uskoa, että saan opintokokonaisuuden suoritettua. Huomenna on kielenhuollon tentti ja itse kurssi on tuntunut todella helpolta äänne- ja muoto-oppiin ja lauseoppiin verrattuna. Tunnustan, etten ole lukenut tenttiin yhtään. Tämä ylimielisyys voi vielä kostautua ja joudun häpeissäni tunnustamaan, etten selvinnyt siitäkään tentistä ensimmäisellä kerralla.
Opiskeluasioihin tämäkin liittyy: luin aamulla Turun Sanomista, että Turku aikoo lopettaa työväenopiston kankaankudontakurssit ja myydä opiston kangaspuut.
Siis mitä? Missä ihmiset sen jälkeen voivat käydä oppimassa kutomista? Kudonta-asemia täällä on, mutta entä paikkoja, joissa alusta pitäen opetetaan kangaspuiden rakenne ja kokoaminen, erilaiset sidokset, kankaan rakentaminen ja kutominen?
Kävin aikoinaan kolme vuotta työväenopiston kudontakursseilla ja opin kaikki em. asiat. Tämän päivän lehtijutussa väitettiin, että opiston kudontaluokissa istuu aina samoja ihmisiä, mutta se ei ole totta. Kudontakurssit on suunniteltu kolmivuotisiksi juuri siksi, että ne alkavat ja loppuvat, muodostavat johdonmukaisen kokonaisuuden ja oppilaat käyvät ne kurssi kerrallaan. Näin ainakin silloin, kun itse olin oppilaana.
Hyi Turku, tosi ruma suunnitelma! Sitä perusteltiin sopivien tilojen puutteella. Vai ei muka Turussa ole yhtään tilaa, johon sopisi muutamia kangaspuita? Uskallan epäillä.
Muitakin kummia uutisia lehdessä oli (tarkistin jopa, ettei ole aprillipäivä!) Luin ällistyneenä tarinaa Kansainvälisen valuuttarahaston entisen johtaja Dominique Strauss-Kahnin viimeisimmästä julkisesta sotkusta. Nythän kyse on siitä, että herra Strauss-Kahn on käyttänyt maksullisia naisia ja väittää nyt ettei tiennyt tilapäislemmittyjensä ammatista.
Tässä ei vielä ollut mitään kummallista. Mutta se, mitä lemmentöissä ahkeroineen entisen rahastoherran puolustusasianajaja sanoi, on mielestäni perin kummallista, lähes absurdia. Puolustus nimittäin vetosi siihen, että kun ollaan juhlissa niin alastomasta naisesta on vaikea nähdä, onko hän hieno leidi vai prostituoitu.
Tämä on varmasti totta. Mutta eikö suurempi kysymys ole se, miksi nainen on juhlissa ilman vaatteita?
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
Ihan helpolla en muuta Raisioon
Teitä ulkomailla asuvia lukijoitani ehkä kiinnostaa tietää, että Suomessa on satanut paljon lunta. Sataa muuten edelleen. Joihinkin paikkoihin sitä on satanut tänään jopa 20 senttiä.
Suomalaisten suhde lumeen on aika mutkaton. Kun sitä tulee, se lapioidaan pois tieltä. Autot kaivetaan lumesta ja niillä lähdetään liikenteeseen kuten tavallisesti. Tänään on sattunut vähän vähemmän kolareita kuin yleensä sunnuntaisin mikä johtuu siitä, että huonolla kelillä monet ajavat varovasti. Se on järkevää. Kaikki eivät kuitenkaan ole järkeviä edes huonolla kelillä ja niinpä kolareita kuitenkin sattuu.
Tämä oli säätiedote. Nyt asiaan.
Kävimme katsomassa kahta taloa Raisiossa. Valitsin talot sijainnin perusteella kun jo eilen tiesin, että tänään on huono ajokeli. Ajattelin, että käydään jossain lähellä. Taloja oli tosiaan kaksi, mutta huomasin ottaa kuvan vain toisesta.
Kuvan talo ei miellyttänyt meitä yhtään. On hyvä nähdä myös sellaisia taloja, joista ei löydä mitään hyvää sanottavaa. Joku muu varmasti löytää ja tästäkin talosta tulee vielä jonkun rakas koti.
Toinen talo oli 70-luvun matala talo lähellä STX:n telakkaa Pansiossa. Siinä oli paljonkin hyviä puolia. Kaikki oli yhdessä tasossa ja pohjaratkaisu vaikutti erittäin toimivalta. Taloon kuului mukava, lasitettu terassi ja piha oli suojainen, aidattu ja epäilemättä hyvin hoidettukin, koska se oli saanut kunniamaininnan jossain pihakilpailussa. Kaiken lisäksi talo oli hauskan värinen, vaaleanpunertava.
Vaikka kävimmekin Raisiossa, en ihan helpolla muuta sinne asumaan. Olen nimittäin kotoisin Raisiosta, eikä minulla ole kovin lämpimiä muistoja kotikaupungistani. Raisio on ikävä paikka. Kaiken lisäksi siellä näkyy kuljeksivan vain puolikaljuja, vatsakkaita, elämän merkitsemiä ukkoja. Tällaisen havainnon tein kerran, kun ajoin Raision keskustassa työasioissa. Sitten tajusin, että kumman tutun näköiset ukot taitavat kaikki olla vanhoja luokkakavereitani.
Ilmankos kiinteistönvälittäjä siellä paremmassa talossa arvasi heti, mistä meillä kenkä puristaa. Hän kysyi, missä nyt asumme ja kun kerroin, että Portsassa ja että olemme asuneet täällä kaksikymmentäviisi vuotta ja päättäneet, että nyt olisi aika meidänkin hankkia omakotitalo, hän katsoi minua tietäväisenä ja sanoi:
- Niin, niin ja kun sitä portaitten kulkemista siellä puutaloissa riittää!
Niinpä. Mutta naamastako sekin näkyy, jos polvissa alkaa olla kremppaa?
Suomalaisten suhde lumeen on aika mutkaton. Kun sitä tulee, se lapioidaan pois tieltä. Autot kaivetaan lumesta ja niillä lähdetään liikenteeseen kuten tavallisesti. Tänään on sattunut vähän vähemmän kolareita kuin yleensä sunnuntaisin mikä johtuu siitä, että huonolla kelillä monet ajavat varovasti. Se on järkevää. Kaikki eivät kuitenkaan ole järkeviä edes huonolla kelillä ja niinpä kolareita kuitenkin sattuu.
Tämä oli säätiedote. Nyt asiaan.
Kävimme katsomassa kahta taloa Raisiossa. Valitsin talot sijainnin perusteella kun jo eilen tiesin, että tänään on huono ajokeli. Ajattelin, että käydään jossain lähellä. Taloja oli tosiaan kaksi, mutta huomasin ottaa kuvan vain toisesta.
Kuvan talo ei miellyttänyt meitä yhtään. On hyvä nähdä myös sellaisia taloja, joista ei löydä mitään hyvää sanottavaa. Joku muu varmasti löytää ja tästäkin talosta tulee vielä jonkun rakas koti.
Toinen talo oli 70-luvun matala talo lähellä STX:n telakkaa Pansiossa. Siinä oli paljonkin hyviä puolia. Kaikki oli yhdessä tasossa ja pohjaratkaisu vaikutti erittäin toimivalta. Taloon kuului mukava, lasitettu terassi ja piha oli suojainen, aidattu ja epäilemättä hyvin hoidettukin, koska se oli saanut kunniamaininnan jossain pihakilpailussa. Kaiken lisäksi talo oli hauskan värinen, vaaleanpunertava.
Vaikka kävimmekin Raisiossa, en ihan helpolla muuta sinne asumaan. Olen nimittäin kotoisin Raisiosta, eikä minulla ole kovin lämpimiä muistoja kotikaupungistani. Raisio on ikävä paikka. Kaiken lisäksi siellä näkyy kuljeksivan vain puolikaljuja, vatsakkaita, elämän merkitsemiä ukkoja. Tällaisen havainnon tein kerran, kun ajoin Raision keskustassa työasioissa. Sitten tajusin, että kumman tutun näköiset ukot taitavat kaikki olla vanhoja luokkakavereitani.
Ilmankos kiinteistönvälittäjä siellä paremmassa talossa arvasi heti, mistä meillä kenkä puristaa. Hän kysyi, missä nyt asumme ja kun kerroin, että Portsassa ja että olemme asuneet täällä kaksikymmentäviisi vuotta ja päättäneet, että nyt olisi aika meidänkin hankkia omakotitalo, hän katsoi minua tietäväisenä ja sanoi:
- Niin, niin ja kun sitä portaitten kulkemista siellä puutaloissa riittää!
Niinpä. Mutta naamastako sekin näkyy, jos polvissa alkaa olla kremppaa?
lauantai 18. helmikuuta 2012
Olisiko minusta tehtailijaksi?
Päivän kuva ei ole Himohamstraajat -ohjelmasta, vaan tilanteesta, jossa siivosin vaatehuoneen.
Suurin osa kaikesta tästä lähti pois meiltä. Kaksi säkillistä vietiin SPR:n keräykseen ja yksi suoraan Topinojan kaatopaikalle. Olen nyt toden teolla aloittanut muuttovalmistelut, päättänyt, etten vie uuteen kotiin yhtään turhaa tavaraa.
Paljon muuta tulevan, vielä tiheän hämärän peitossa olevan muuttomme suhteen ei olekaan tapahtunut. No, kävin minä sentään eräässä kiinteistönvälistystoimistossa, jossa tiesin olevan lisätietoa eräästä kiinnostavasta kohteesta. Nyt on nimittäin myynnissä mukavan näköinen, vanha, remontoitu talo maalla, isolla tontilla, uima-altaalla, hienoilla maisemilla ja monilla muilla kivoilla asioilla varustettuna. Sen, ettemme vielä ole sinne lähtemässä, estää kaksi asiaa. Toinen on se pikku juttu, että meillä ei vielä ole rahaa. Toinen se, että talon mukana tulee pieni kalanjalostuslaitos.Olen toki valmis kokeilemaan kaikkea uutta ja avoin erilaisille mahdollisuuksille, mutta pikkuisen epäilen, ettei minusta olisi elintarvikealan yrittäjäksi, kalanjalostajaksi kumminkaan.
Paikka tarjoaisi muitakin mahdollisuuksia. Innostuin ajatuksesta perustaa Bed & Breakfast -yritys, satun nimittäin tietämään, että tuolla alueella olisi vähän kysyntääkin sen alan toiminnasta.
Tuskin tästä kuitenkaan tämän enempää tulee. Jos olisimme oikein järkeviä - toivottavasti pystymme siihen - hankimme uudehkon talon pienehköllä tontilla ja elämme siellä onnellisina ja ikävystyneinä elämämme loppuun saakka. Siis sen sijaan, että huomaamme äkkiä olevamme monen hehtaarin suuruisen puolikkaan kylän omistajia ja kaikki vain siksi, että maisema oli niin vastustamattoman kaunis.
Asiasta toiseen. Lauseopin uusintatentti tuntui jopa vaikeammalta kuin ensimmäinen. Vastasin kaikkiin kysymyksiin, mutta en ole varma yhdestäkään vastauksesta. Jos en nytkään pääse läpi, voin yrittää vielä kerran.
Ennen kuin lopetan kerron vielä tämänkin: olin vähällä katkaista käteni tänään. Ei, en kaatunut. Käteni jäi pahaan paikkaan, kun palasin koiralenkiltä kotiin ja melkein kotipihassa vastaamme tuli yllättäen toinen koira. Nonna tempaisi itsensä tosi rajusti toisen koiran perään, minä en kyennyt hetkeen pitelemään sitä vaan lensin perässä ja käsivarteni tielle sattui jykevä, kivinen portinpylväs. Oikein odotin, etä hihasta kuuluu napsaus ja luu on poikki. Näin pahasti ei sentään käynyt, mutta aika kipeä tuo oikea käsi nyt on ja nahkakin oli vähän ruttaantunut, vaikka välissä oli takki ja pari puseroa. Huomenna kättä taitaa koristaa komea mustelma.
Olkaa varovaisia!
Suurin osa kaikesta tästä lähti pois meiltä. Kaksi säkillistä vietiin SPR:n keräykseen ja yksi suoraan Topinojan kaatopaikalle. Olen nyt toden teolla aloittanut muuttovalmistelut, päättänyt, etten vie uuteen kotiin yhtään turhaa tavaraa.
Paljon muuta tulevan, vielä tiheän hämärän peitossa olevan muuttomme suhteen ei olekaan tapahtunut. No, kävin minä sentään eräässä kiinteistönvälistystoimistossa, jossa tiesin olevan lisätietoa eräästä kiinnostavasta kohteesta. Nyt on nimittäin myynnissä mukavan näköinen, vanha, remontoitu talo maalla, isolla tontilla, uima-altaalla, hienoilla maisemilla ja monilla muilla kivoilla asioilla varustettuna. Sen, ettemme vielä ole sinne lähtemässä, estää kaksi asiaa. Toinen on se pikku juttu, että meillä ei vielä ole rahaa. Toinen se, että talon mukana tulee pieni kalanjalostuslaitos.Olen toki valmis kokeilemaan kaikkea uutta ja avoin erilaisille mahdollisuuksille, mutta pikkuisen epäilen, ettei minusta olisi elintarvikealan yrittäjäksi, kalanjalostajaksi kumminkaan.
Paikka tarjoaisi muitakin mahdollisuuksia. Innostuin ajatuksesta perustaa Bed & Breakfast -yritys, satun nimittäin tietämään, että tuolla alueella olisi vähän kysyntääkin sen alan toiminnasta.
Tuskin tästä kuitenkaan tämän enempää tulee. Jos olisimme oikein järkeviä - toivottavasti pystymme siihen - hankimme uudehkon talon pienehköllä tontilla ja elämme siellä onnellisina ja ikävystyneinä elämämme loppuun saakka. Siis sen sijaan, että huomaamme äkkiä olevamme monen hehtaarin suuruisen puolikkaan kylän omistajia ja kaikki vain siksi, että maisema oli niin vastustamattoman kaunis.
Asiasta toiseen. Lauseopin uusintatentti tuntui jopa vaikeammalta kuin ensimmäinen. Vastasin kaikkiin kysymyksiin, mutta en ole varma yhdestäkään vastauksesta. Jos en nytkään pääse läpi, voin yrittää vielä kerran.
Ennen kuin lopetan kerron vielä tämänkin: olin vähällä katkaista käteni tänään. Ei, en kaatunut. Käteni jäi pahaan paikkaan, kun palasin koiralenkiltä kotiin ja melkein kotipihassa vastaamme tuli yllättäen toinen koira. Nonna tempaisi itsensä tosi rajusti toisen koiran perään, minä en kyennyt hetkeen pitelemään sitä vaan lensin perässä ja käsivarteni tielle sattui jykevä, kivinen portinpylväs. Oikein odotin, etä hihasta kuuluu napsaus ja luu on poikki. Näin pahasti ei sentään käynyt, mutta aika kipeä tuo oikea käsi nyt on ja nahkakin oli vähän ruttaantunut, vaikka välissä oli takki ja pari puseroa. Huomenna kättä taitaa koristaa komea mustelma.
Olkaa varovaisia!
keskiviikko 15. helmikuuta 2012
Kakola-musikaalia katsomassa
Kävimme eilen katsomassa Kakola-musikaalin. Ensimmäiseksi turkulaiseksi rock-musikaaliksi mainostettu teos on Linnateatterin ja Turun Kaupunginteatterin yhteistyötä ja sitä esitetään Kaupunginteatterin päänäyttämöllä. Ensi-ilta on vasta 17.2. mutta saimme liput ennakkonäytökseen.
Turun kuuluisaan, nyt jo käytöstä poistettuun Kakola-vankilaan ja sen liepeille sijoittuvan musikaalin pääosissa ovat Veeti Kallio ja Reeta Vestman. Käsikirjoituksen on tehnyt Satu Rasila, ohjaus on Mikko Koukin.
Oli todella mukava käydä teatterissa. Totesimmekin Rainen kanssa melkein yhteen ääneen, että pitäisi käydä useammin, on se vaan niin kivaa. Mehän olemme aikanaan tavanneetkin yhteisen teatteriharrastuksen parissa, mutta nykyään olemme tosi laiskoja teatterin kuluttajia, vaikka asumme kävelymatkan päässä kaikesta.
Musikaali oli viihdyttävä. En katsonut kelloa kertaakaan, mikä tarkoittaa sitä, että aika ei tullut pitkäksi missään vaiheessa. Esityksessä on hyviä näyttelijöitä ja laulajia ja vauhdikkaita tanssiesityksiä sopivan rivakassa tahdissa. Itse tarina on naivi ja musiikki - no, kai se oli rockia, en minä tiedä. Turkulaisuus tulee esiin musikaalin nimessä ja muutamissa paikannimissä, ei muuten. Ehkä se on hyvä niin.
En tiedä, onko esitykseen mitään ikärajaa, mutta itse en veisi lapsia sitä katsomaan. Näyttämöllä on väkivaltaa ja kielenkäyttöä, joka ei sovi lasten korville.
Tarinassa nuori nainen ei tiedä, kuka hänen isänsä on ja päättää ottaa siitä selvän. Aihe sinänsä on tärkeä ja koskettava (tarvitsin nenäliinaa monta kertaa). Tärkeä se on siksi, että toivoisin jokaisen lapsen hankkimista yksin pohtivan naisen näkevän tämän tai jonkun muun vastaavan tarinan juuriaan etsivästä nuoresta ihmisestä.
Minusta lapsen hankkiminen siten, että lapselle ei kerrota isää tai että isästä ei ole äidilläkään juuri mitään tietoa, on kurja temppu lapselle. Jos en tietäisi, kuka minun isäni on, käyttäisin kaikki keinot selvittääkseni sen. En voisi elää rauhassa tietämättä. En varmasti ole ainoa.
Eilisen esityksen takia jätin yhden kielenhuollon luennon väliin. Tänään taas on lauseopin uusintatentti. Toivottavasti teatterin tuoma virkistys vaikuttaa aivotoimintaan ja pistää lauseet ja lausekkeet, subjektit ja objektit paikoilleen. Tällä kertaa olen valmistautunut uusintaan huonosti. Kokeillaan nyt tätäkin; viimeksi yritin mielestäni tosi kovasti enkä sittenkään onnistunut.
Turun kuuluisaan, nyt jo käytöstä poistettuun Kakola-vankilaan ja sen liepeille sijoittuvan musikaalin pääosissa ovat Veeti Kallio ja Reeta Vestman. Käsikirjoituksen on tehnyt Satu Rasila, ohjaus on Mikko Koukin.
Musikaali oli viihdyttävä. En katsonut kelloa kertaakaan, mikä tarkoittaa sitä, että aika ei tullut pitkäksi missään vaiheessa. Esityksessä on hyviä näyttelijöitä ja laulajia ja vauhdikkaita tanssiesityksiä sopivan rivakassa tahdissa. Itse tarina on naivi ja musiikki - no, kai se oli rockia, en minä tiedä. Turkulaisuus tulee esiin musikaalin nimessä ja muutamissa paikannimissä, ei muuten. Ehkä se on hyvä niin.
En tiedä, onko esitykseen mitään ikärajaa, mutta itse en veisi lapsia sitä katsomaan. Näyttämöllä on väkivaltaa ja kielenkäyttöä, joka ei sovi lasten korville.
Tarinassa nuori nainen ei tiedä, kuka hänen isänsä on ja päättää ottaa siitä selvän. Aihe sinänsä on tärkeä ja koskettava (tarvitsin nenäliinaa monta kertaa). Tärkeä se on siksi, että toivoisin jokaisen lapsen hankkimista yksin pohtivan naisen näkevän tämän tai jonkun muun vastaavan tarinan juuriaan etsivästä nuoresta ihmisestä.
Minusta lapsen hankkiminen siten, että lapselle ei kerrota isää tai että isästä ei ole äidilläkään juuri mitään tietoa, on kurja temppu lapselle. Jos en tietäisi, kuka minun isäni on, käyttäisin kaikki keinot selvittääkseni sen. En voisi elää rauhassa tietämättä. En varmasti ole ainoa.
Eilisen esityksen takia jätin yhden kielenhuollon luennon väliin. Tänään taas on lauseopin uusintatentti. Toivottavasti teatterin tuoma virkistys vaikuttaa aivotoimintaan ja pistää lauseet ja lausekkeet, subjektit ja objektit paikoilleen. Tällä kertaa olen valmistautunut uusintaan huonosti. Kokeillaan nyt tätäkin; viimeksi yritin mielestäni tosi kovasti enkä sittenkään onnistunut.
maanantai 13. helmikuuta 2012
Mies tuli kohti veitsi kädessä
Täällä kaupungissa on aika vähän ulkoilureittejä, joissa voisi huoletta kävellä isohkon, ei aina niin kovin hyvin käyttäytyvän ja helposti säikkyvän koiran kanssa. Onneksi lähellä on kuitenkin pieni pala metsää ja radanvartta, jonne kukaan ei ole päässyt rakentamaan mitään. Kun vain selvitän tiemme kahden maantien yli ja yhden teollisuuspihan poikki, olen paikassa, jota kutsumme Koirapoluksi. Sitä pitkin pääsee täältä Pahaniemeen ja vaikka Pansioon saakka.
Olen kävellyt polkua lukemattomia kertoja, ensin kaksitoista vuotta Murun kanssa ja nyt viisi Nonnan seurassa. Ylempi kuva on tavalliselta kääntöpaikaltamme, johon horisontissa häämöttävästä kaupungista on reilun puolen tunnin reipas kävelymatka.
Usein saamme tehdä lenkkimme näkemättä muita ihmisiä tai koiria. Joskus taas kohtaamme hyvinkin erikoisia vastaantulijoita. Kerran vastaani tuli siiliemo kahden poikasensa kanssa. Pojat lienevät olleet pahanteossa, sillä emo piti sen päiväistä motkotusta lapsilleen samalla, kun paimensi niitä kiivasta tahtia kotia kohti. Eikä muuten pahemmin hätkähtänyt meistä, koirasta ja minusta.
Tässä kohdassa sattui eräänä kesäiltana erikoinen tapaus.
Oli sen verran myöhäistä, että ilta alkoi hienokseltaan hämärtää. Oli hiljaista emmekä taaskaan olleet nähneet ketään. Olimme kahdestaan, vain minä ja Nonna. Kävelimme polkua pitkin kaupungista pois päin, kuvasta katsoen olimme siis tulossa tänne, katsojaa kohden.
Yhtäkkiä puskista, kirjaimellisesti puskista tuolta oikealta, tuli isokokoinen mies suuri veitsi kädessään meitä kohti.
Mitä teki koira?
Ei mitään. Nonna ei piitannut miehestä yhtään mitään, tuskin huomasi.
Enkä minäkään pelästynyt. Selitys löytyy tuosta punaisesta kepistä, joka tarkasti katsoen näkyy kuvassa. Siinä oli tuolloin kiinni puinen levy, johon joku kävi harjoittelemassa veitsenheittoa. Olin nähnyt puulevyn monta kertaa ja miettinyt, mikä se mahtaa olla, mutta vasta veitsi kädessä kulkevan miehen nähtyäni lopullisesti ymmärsin, mistä oli kyse. Ja koska ymmärsin, tajusin senkin, että mies oli vähän ennen tuloamme heittänyt veitsensä levyn ohi ja käynyt hakemassa sitä puskista. Ei siinä mitään sen kummempaa ollut.
Jos koira olisi pelästynyt, olisin itsekin pelännyt. Ihmettelin, miksi hermoheikko koiramme ei sillä kertaa sanonut mitään, vaikka mies tuli sillekin yllätyksenä.
Sen verran minua tuo iltahämärissä veistä heittävä mies jäi askarruttamaan, että välttelin Koirapolkua jonkun aikaa. Nyt kuljen siellä taas kuten ennenkin ja heittotaulukin on hävinnyt jo ajat sitten.
Olen kävellyt polkua lukemattomia kertoja, ensin kaksitoista vuotta Murun kanssa ja nyt viisi Nonnan seurassa. Ylempi kuva on tavalliselta kääntöpaikaltamme, johon horisontissa häämöttävästä kaupungista on reilun puolen tunnin reipas kävelymatka.
Usein saamme tehdä lenkkimme näkemättä muita ihmisiä tai koiria. Joskus taas kohtaamme hyvinkin erikoisia vastaantulijoita. Kerran vastaani tuli siiliemo kahden poikasensa kanssa. Pojat lienevät olleet pahanteossa, sillä emo piti sen päiväistä motkotusta lapsilleen samalla, kun paimensi niitä kiivasta tahtia kotia kohti. Eikä muuten pahemmin hätkähtänyt meistä, koirasta ja minusta.
Tässä kohdassa sattui eräänä kesäiltana erikoinen tapaus.
Oli sen verran myöhäistä, että ilta alkoi hienokseltaan hämärtää. Oli hiljaista emmekä taaskaan olleet nähneet ketään. Olimme kahdestaan, vain minä ja Nonna. Kävelimme polkua pitkin kaupungista pois päin, kuvasta katsoen olimme siis tulossa tänne, katsojaa kohden.
Yhtäkkiä puskista, kirjaimellisesti puskista tuolta oikealta, tuli isokokoinen mies suuri veitsi kädessään meitä kohti.
Mitä teki koira?
Ei mitään. Nonna ei piitannut miehestä yhtään mitään, tuskin huomasi.
Enkä minäkään pelästynyt. Selitys löytyy tuosta punaisesta kepistä, joka tarkasti katsoen näkyy kuvassa. Siinä oli tuolloin kiinni puinen levy, johon joku kävi harjoittelemassa veitsenheittoa. Olin nähnyt puulevyn monta kertaa ja miettinyt, mikä se mahtaa olla, mutta vasta veitsi kädessä kulkevan miehen nähtyäni lopullisesti ymmärsin, mistä oli kyse. Ja koska ymmärsin, tajusin senkin, että mies oli vähän ennen tuloamme heittänyt veitsensä levyn ohi ja käynyt hakemassa sitä puskista. Ei siinä mitään sen kummempaa ollut.
Jos koira olisi pelästynyt, olisin itsekin pelännyt. Ihmettelin, miksi hermoheikko koiramme ei sillä kertaa sanonut mitään, vaikka mies tuli sillekin yllätyksenä.
Sen verran minua tuo iltahämärissä veistä heittävä mies jäi askarruttamaan, että välttelin Koirapolkua jonkun aikaa. Nyt kuljen siellä taas kuten ennenkin ja heittotaulukin on hävinnyt jo ajat sitten.
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
Ensimmäinen todella kaunis talo
Olimme taas katsomassa taloja. Sunnuntait alkavat täällä blogissa toistaa itseään, joten jos talonäyttelyt eivät kiinnosta, niin valitettavasti teidän täytyy etsiä joku toinen kanava.
Tämä Nousiaisissa oleva kaunokainen on paras tähän asti katsomamme talo. Se on kaunis päältä ja vielä kauniimpi sisältä. Vaikka talo on melko uusi, siellä oli hyvin kodikasta ja viihtyisää. Huonejärjestys oli erittäin hyvä, keittiöstä pääsi kodinhoitohuoneeseen ja ulos isolle terassille, samoin päämakuuhuoneesta saunan ja pesuhuoneen kautta. Huoneita oli tarpeeksi ja kaikki oli niin nätisti laitettu, ettei olisi tarvinnut muuta kuin kantaa tavarat sisälle ja asettua nauttimaan.
Se mutta on sitten tuo tontti. Se on aika jyrkkä rinnetontti, ei siis mikään huonojalkaisten vanhojen ihmisten ideaalipaikka.
Niin siis mehän emme ole huonojalkaisia vanhoja ihmisiä, mutta pelkäänpä, että meistäkin on tulossa sellaisia.
Talo maksaa 265 000 (ainakin suunnilleen, olen liian laiska tarkistamaan hintaa). Voin suositella lämpimästi.
Tänään me kävimme myös sen keskustelun, jonka tiesin jonain päivänä tulevan ja joka alkaa sanoilla: "Entäs sitten, jos kuitenkin..." Siinä käydään läpi sitä vaihtoehtoa, että me rakentaisimme Laitilan tontille uuden talon. Vanhan Maatilan korjaaminen vakituiseen asumiseen sopivaksi on sen verran suuri työ, ettei se mielestämme tule kysymykseen. Tontti on kuitenkin puolentoista hehtaarin suuruinen ja siellä on tilaa toisellekin talolle.
Innostuin aiheesta sen verran, että googlettelin valmistaloja ja nettikeskusteluja niiden ostamisesta ja laskin, että pääsisimme mainiosti talonrakentamisen alkuun kunhan ensin saamme myytyä täältä Ruusupensaan takaa edes toisen asunnoista.
Onneksi innostus ei kestänyt kauan. Vaikka saisimme kuinka mukavan uuden talon, se ei poista sitä seikkaa, että tontille jää useita vanhoja, huonokuntoisia rakennuksia ja erittäin suuri, hoidettava pihamaa. Sekään ei ole vanhojen, huonojalkaisten ihmisten ideaaliympäristö. Vaikka mitä toisaalta on? Vanhustentaloonko tässä pitäisi ryhtyä pyrkimään, varmuuden vuoksi?
Tänään törmäsimme ensimmäistä kertaa todella aktiivisiin välittäjiin. Kaikissa aikaisemmissa näytöissä välittäjät ovat antaneet meidän olla ihan rauhassa, jopa niin, että olen ihmetellyt. Tänään välittäjät - heitä oli tosiaan kaksi samassa kohteessa - kyselivät ja pyysivät yhteystietoja ja mainitsivat jopa, että eräs meitä mahdollisesti kiinnostava kohde on tulossa nyt keväällä myyntiin. Luulen, että näistä välittäjistä kuuluu vielä jotain.
Jossain se nytkin on, se Meidän Talomme. Täytyy vain löytää se.
torstai 9. helmikuuta 2012
Vihdoinkin apu paino-ongelmiin
Päivän kuva kiertää parhaillaan sähköposteissa ja moni lienee jo nähnyt sen. Se on kuitenkin niin hauska, että haluan jakaa sen täälläkin. Kuvan lähetti Esikoinen, kiitos hänelle.
Nyt sitten, hyvät naiset, huomaamme kysyä Eta-Tragol-makeisia seuraavalla kauppareissulla. Mikä helpotus, kun painomme vihdoinkin alkaa nousta ja vieläpä helposti!
Naisen on oltava "täysin kehittynyt", se on selvä. Itse olen aika huonosti kehittynyt, enpä kunnolla juuri mistään. Ainoa hyvin kehittynyt kohtani on nenä, se on jopa ylikehittynyt. Miehet eivät kuitenkaan koskaan ole kehuneet nenääni kauniiksi. Ehkä Eta-Tragol auttaa; pullistaa posket niin muhkeiksi, että nenäkin näyttää sopusuhtaisemmalta?
Ihmemakeiset - joiden täytyy olla sataprosenttista laardia - lisäävät myös verta ja hermovoimaa! Sitä tarvitaan, hermovoimaa eritoten. Ja punaisia verisuonia, oi. Kasvoihin, ehkä?
Jos täällä Ruusupensaan tienoilla alkaa parveilla hullaantuneita miesjoukkoja niin tietäkää, että olen paljastanut ihanan muotokauniit olkapääni. Älkää siis huoliko vaan nauttikaa tekin Eta-Tragolia!
Nyt sitten, hyvät naiset, huomaamme kysyä Eta-Tragol-makeisia seuraavalla kauppareissulla. Mikä helpotus, kun painomme vihdoinkin alkaa nousta ja vieläpä helposti!
Naisen on oltava "täysin kehittynyt", se on selvä. Itse olen aika huonosti kehittynyt, enpä kunnolla juuri mistään. Ainoa hyvin kehittynyt kohtani on nenä, se on jopa ylikehittynyt. Miehet eivät kuitenkaan koskaan ole kehuneet nenääni kauniiksi. Ehkä Eta-Tragol auttaa; pullistaa posket niin muhkeiksi, että nenäkin näyttää sopusuhtaisemmalta?
Ihmemakeiset - joiden täytyy olla sataprosenttista laardia - lisäävät myös verta ja hermovoimaa! Sitä tarvitaan, hermovoimaa eritoten. Ja punaisia verisuonia, oi. Kasvoihin, ehkä?
Jos täällä Ruusupensaan tienoilla alkaa parveilla hullaantuneita miesjoukkoja niin tietäkää, että olen paljastanut ihanan muotokauniit olkapääni. Älkää siis huoliko vaan nauttikaa tekin Eta-Tragolia!
tiistai 7. helmikuuta 2012
Vastaus haasteeseen
Blogiystäväni Preferita heitti minulle pari päivää sitten haasteen, jossa hän pyysi nimeämään viisi suosikkiblogiani, joilla on alle 50 ilmoittautunutta lukijaa.
Ensin suuri kiitos Preferitalle, joka oli maininnut minut yhtenä omista suosikeistaan! Toisekseen pahoittelut, sillä en pysty vastaamaan haasteeseen. Olen miettinyt asiaa, mutta ei se siitä miksikään tule, sillä en edes lue viittä blogia säännöllisesti.
Blogit, joissa eniten käyn, ovat omien lukijoitteni blogeja: Milli, Preferita, Terhi ja Anna-Silja löytyvät tuosta sivupalkin pikkukuvista. Tietysti vierailen muissakin blogeissa ja löydän itseni silloin tällöin tosi hienoilta sivuilta, mutta en sitten kuitenkaan jää asumaan. Jos sen tekisin ja antaisin kaikille houkutuksille periksi, en kohta tekisi enää mitään muuta.
Tässä vähän kevätkukkia kaikille ihanille, viitseliäille, ahkerille ja ajatteleville bloggaajille!
Muoti- ja sisustusblogeilla tuntuu olevan eniten lukijoita. En ihmettele sitä, tottahan aiheet minuakin kiinnostavat. Niistä kertovat blogit puhuttelevat osaltaan myös siksi, että ne ovat tavallisten ihmisten oikeasti tekemiä valintoja. Muoti- ja sisustuslehdet kertovat asioista ammattilaisten silmin nähtyinä ja enemmän tai vähemmän sidottuina mainostajiin. Muotilehtien esittelemät vaatteet ovat usein myös niin kalliita, ettei useimmilla ole mahdollisuuksia hankkia niitä eikä oikein tilaisuuksia käyttääkään. Siksi onkin tosi hauskaa nähdä, mitä joku ihminen on löytänyt omasta vaatekaapistaan ja pitänyt päällään juuri tänään.
Olisiko tässä myös yksi syy siihen, että jotkut mielellään vähättelevät bloginpitäjiä?
Ihailen blogeja, joissa on hyviä valokuvia. En itse ole kummoinenkaan kuvaaja, vaikka joudun kuvaamaan jopa työkseni. Hyvätkään kuvat eivät kuitenkaan riitä pitämään mielenkiintoa kovin pitkään yllä, jos blogista ei löydy mitään muuta kiinnostavaa. Sen ei tarvitse olla mitään extremeä, ihan tavallinen elämä riittää. Mikään ei ole niin kiinnostavaa, kuin tavallisten ihmisten elämä.
Ärsytysosastoon kuuluvat blogit, joissa muita ihmisiä tarkastellaan yläviistosta, viljellään mukamasälykästä, ilkeää huumoria ja asetutaan kaikkitietävän viisaan istuimelle. Erehdynkö, jos arvelen, että tällaisten bloggaajien joukossa miehet ovat enemmistönä? Heidän kirjoituksistaan paistaa ajatus, että olen näin poikkeustapauksessa alentunut bloggaamaan, mutta puhun sentään asiaa.
Ruusupensaan takaa on eräänlainen yleisaikakauslehti, ei oikein mihinkään erikoistunut. Olisi hienoa olla supersuosittu Blogistanian kuningatar, jolla on miljoona lukijaa ja jonka sanomisia siteerataan kaikkialla. Sitä päivää tuskin koskaan tulee, mutta olen rehellinen kun sanon, että iloitsen jokaisesta lukijastani. Mikään ei tunnu kirjoittajasta paremmalta kuin se, että joku kertoo saaneensa iloa minun kirjoituksistani.
En tiedä mitään muuta syytä pitää tätä blogia kuin toiveen, että joku lukisi.
Ensin suuri kiitos Preferitalle, joka oli maininnut minut yhtenä omista suosikeistaan! Toisekseen pahoittelut, sillä en pysty vastaamaan haasteeseen. Olen miettinyt asiaa, mutta ei se siitä miksikään tule, sillä en edes lue viittä blogia säännöllisesti.
Blogit, joissa eniten käyn, ovat omien lukijoitteni blogeja: Milli, Preferita, Terhi ja Anna-Silja löytyvät tuosta sivupalkin pikkukuvista. Tietysti vierailen muissakin blogeissa ja löydän itseni silloin tällöin tosi hienoilta sivuilta, mutta en sitten kuitenkaan jää asumaan. Jos sen tekisin ja antaisin kaikille houkutuksille periksi, en kohta tekisi enää mitään muuta.
Tässä vähän kevätkukkia kaikille ihanille, viitseliäille, ahkerille ja ajatteleville bloggaajille!
Muoti- ja sisustusblogeilla tuntuu olevan eniten lukijoita. En ihmettele sitä, tottahan aiheet minuakin kiinnostavat. Niistä kertovat blogit puhuttelevat osaltaan myös siksi, että ne ovat tavallisten ihmisten oikeasti tekemiä valintoja. Muoti- ja sisustuslehdet kertovat asioista ammattilaisten silmin nähtyinä ja enemmän tai vähemmän sidottuina mainostajiin. Muotilehtien esittelemät vaatteet ovat usein myös niin kalliita, ettei useimmilla ole mahdollisuuksia hankkia niitä eikä oikein tilaisuuksia käyttääkään. Siksi onkin tosi hauskaa nähdä, mitä joku ihminen on löytänyt omasta vaatekaapistaan ja pitänyt päällään juuri tänään.
Olisiko tässä myös yksi syy siihen, että jotkut mielellään vähättelevät bloginpitäjiä?
Ihailen blogeja, joissa on hyviä valokuvia. En itse ole kummoinenkaan kuvaaja, vaikka joudun kuvaamaan jopa työkseni. Hyvätkään kuvat eivät kuitenkaan riitä pitämään mielenkiintoa kovin pitkään yllä, jos blogista ei löydy mitään muuta kiinnostavaa. Sen ei tarvitse olla mitään extremeä, ihan tavallinen elämä riittää. Mikään ei ole niin kiinnostavaa, kuin tavallisten ihmisten elämä.
Ärsytysosastoon kuuluvat blogit, joissa muita ihmisiä tarkastellaan yläviistosta, viljellään mukamasälykästä, ilkeää huumoria ja asetutaan kaikkitietävän viisaan istuimelle. Erehdynkö, jos arvelen, että tällaisten bloggaajien joukossa miehet ovat enemmistönä? Heidän kirjoituksistaan paistaa ajatus, että olen näin poikkeustapauksessa alentunut bloggaamaan, mutta puhun sentään asiaa.
Ruusupensaan takaa on eräänlainen yleisaikakauslehti, ei oikein mihinkään erikoistunut. Olisi hienoa olla supersuosittu Blogistanian kuningatar, jolla on miljoona lukijaa ja jonka sanomisia siteerataan kaikkialla. Sitä päivää tuskin koskaan tulee, mutta olen rehellinen kun sanon, että iloitsen jokaisesta lukijastani. Mikään ei tunnu kirjoittajasta paremmalta kuin se, että joku kertoo saaneensa iloa minun kirjoituksistani.
En tiedä mitään muuta syytä pitää tätä blogia kuin toiveen, että joku lukisi.
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
Talot vaativat veronsa monin tavoin
Sunnuntain talonkatselukierros vei meidät tänään Nousiaisiin ja Naantaliin.
Molemmat talot ovat kauniita ja maksavat lähes eurolleen saman verran, vähän alle 200 000. Kummastakaan ei tule meidän uutta kotiamme. Keltainen on kauniilla paikalla, mutta tontti on liian pieni. Pohjaratkaisu oli kuitenkin aika hyvä, pystyisimme asumaan tuossa jopa koiran kanssa siten, että Rainen allergia saattaisi pysyä kurissa.
Uusissa taloissa on valtavia olohuoneita. Minulla on aina ollut joku vastenmielisyys olohuoneita kohtaan (tarvitsisin psykiatria selittämään tämän), jopa koko sana kuuluu inhokkilistalleni. Kokonainen huone pelkkää olemista varten edustaa jotain, josta en pidä ( juu, kyllä se psykiatri on tarpeen!). Kunnon talossa on mielestäni iso tupakeittiö, jossa voi tehdä kaikenlaista, myös olla, jos sattuu olemaan aikaa.
Vihreä talo on kaunis päältä, mutta sisäpuolelta sen ratkaisut tuntuivat vähän oudoilta. Tämä ei tietenkään estäisi meitä ostamasta taloa, sillä sisäpuolen voi aina muuttaa mieleisekseen. Talon sijaintia sen sijaan ei voi muuttaa ja tämä kaunokainen oli aika huonossa paikassa.
Asuntonäyttelyissä tulee aina miettineeksi sitäkin, miksi talo on myynnissä. Joskus siihen on keksivinään vastauksen: talossa on selvästi lastenhuoneita, mutta missään ei näy toppahaalareita ja talvisaapasröykkiöitä, vaikka talossa vielä asutaan. Vanhemmille on tainnut tulla ero ja toinen on muuttanut lasten kanssa pois. Silloin tuntuu pahalta. Talosta näkee, että sitä on yritetty laittaa kauniiksi ja viihtyisäksi ja kuitenkin joku on mennyt pieleen. Eniten minua surettaa se ajatus, että talon rakentaminen on kiristänyt pariskunnan hermoja niin paljon, että eroa parempaa ratkaisua ei ole enää keksitty. Että se, mikä on ollut haaveiden kohde ei sitten ollutkaan niiden täyttymys. Kunpa ihmisillä olisi vähän enemmän kärsivällisyyttä ja kaukonäköisyyttä päästä poikkeustilanteiden yli - poikkeustilannehan talonrakennusaika on.
Eipä sillä, johan pelkkä valmiin talon etsiminen rasittaa vanhaakin avioparia. Raine oli nähnyt unta, että me ostimme myrkynvihreän, huonokuntoisen talon. Minä olin ehdottomasti halunnut sen "ihanan" talon, juuri sen enkä mitään muuta.
Talossa oli ollut ainakin kaksikymmentä läpilahoa vanhaa ikkunaa. Edes ne eivät horjuttaneet minun ihastustani taloon ja olin huomauttanut, että Rainehan osaa tehdä meille uudet ikkunat käden käänteessä. Näin oli tapahtunutkin, ei tosin käden käänteessä vaan pitkällisen aherruksen tuloksena.
Kun viimeinen ikkuna oli uusittu ja paikoillaan, pihaan oli karauttanut Aaro Pennanen -niminen mies komealla Mersulla. Ja hänet nähtyäni minä olin sanonut Rainelle:
- Mitäs sinä siinä vielä toljotat, tämä on Aaron talo!
Mitä mahtaa unientulkitsija sanoa tästä? Minä ainakin sanon Aaro Pennaselle - kuka lienetkään - että pysy pois minun elämästäni, en ikinä astu mihinkään pompöösimersuun.
Minun mieheni ajaa vain ranskalaisia autoja.
Molemmat talot ovat kauniita ja maksavat lähes eurolleen saman verran, vähän alle 200 000. Kummastakaan ei tule meidän uutta kotiamme. Keltainen on kauniilla paikalla, mutta tontti on liian pieni. Pohjaratkaisu oli kuitenkin aika hyvä, pystyisimme asumaan tuossa jopa koiran kanssa siten, että Rainen allergia saattaisi pysyä kurissa.
Uusissa taloissa on valtavia olohuoneita. Minulla on aina ollut joku vastenmielisyys olohuoneita kohtaan (tarvitsisin psykiatria selittämään tämän), jopa koko sana kuuluu inhokkilistalleni. Kokonainen huone pelkkää olemista varten edustaa jotain, josta en pidä ( juu, kyllä se psykiatri on tarpeen!). Kunnon talossa on mielestäni iso tupakeittiö, jossa voi tehdä kaikenlaista, myös olla, jos sattuu olemaan aikaa.
Vihreä talo on kaunis päältä, mutta sisäpuolelta sen ratkaisut tuntuivat vähän oudoilta. Tämä ei tietenkään estäisi meitä ostamasta taloa, sillä sisäpuolen voi aina muuttaa mieleisekseen. Talon sijaintia sen sijaan ei voi muuttaa ja tämä kaunokainen oli aika huonossa paikassa.
Asuntonäyttelyissä tulee aina miettineeksi sitäkin, miksi talo on myynnissä. Joskus siihen on keksivinään vastauksen: talossa on selvästi lastenhuoneita, mutta missään ei näy toppahaalareita ja talvisaapasröykkiöitä, vaikka talossa vielä asutaan. Vanhemmille on tainnut tulla ero ja toinen on muuttanut lasten kanssa pois. Silloin tuntuu pahalta. Talosta näkee, että sitä on yritetty laittaa kauniiksi ja viihtyisäksi ja kuitenkin joku on mennyt pieleen. Eniten minua surettaa se ajatus, että talon rakentaminen on kiristänyt pariskunnan hermoja niin paljon, että eroa parempaa ratkaisua ei ole enää keksitty. Että se, mikä on ollut haaveiden kohde ei sitten ollutkaan niiden täyttymys. Kunpa ihmisillä olisi vähän enemmän kärsivällisyyttä ja kaukonäköisyyttä päästä poikkeustilanteiden yli - poikkeustilannehan talonrakennusaika on.
Eipä sillä, johan pelkkä valmiin talon etsiminen rasittaa vanhaakin avioparia. Raine oli nähnyt unta, että me ostimme myrkynvihreän, huonokuntoisen talon. Minä olin ehdottomasti halunnut sen "ihanan" talon, juuri sen enkä mitään muuta.
Talossa oli ollut ainakin kaksikymmentä läpilahoa vanhaa ikkunaa. Edes ne eivät horjuttaneet minun ihastustani taloon ja olin huomauttanut, että Rainehan osaa tehdä meille uudet ikkunat käden käänteessä. Näin oli tapahtunutkin, ei tosin käden käänteessä vaan pitkällisen aherruksen tuloksena.
Kun viimeinen ikkuna oli uusittu ja paikoillaan, pihaan oli karauttanut Aaro Pennanen -niminen mies komealla Mersulla. Ja hänet nähtyäni minä olin sanonut Rainelle:
- Mitäs sinä siinä vielä toljotat, tämä on Aaron talo!
Mitä mahtaa unientulkitsija sanoa tästä? Minä ainakin sanon Aaro Pennaselle - kuka lienetkään - että pysy pois minun elämästäni, en ikinä astu mihinkään pompöösimersuun.
Minun mieheni ajaa vain ranskalaisia autoja.
lauantai 4. helmikuuta 2012
Terveisiä rakennusmessuilta
Turussa on tänä viikonloppuna Rakennus- ja sisustusmessut. Kävimme siellä aamupäivällä. Turun Messu- ja kongressikeskus oli täynnä ihmisiä, sinnikkäimmät olivat lähteneet ruuhkaan jopa lastenvaunujen kanssa.
Sisustuspuoli jäi aika laihaksi, joten messujen yleisilme oli melko väritön. Poimin muutamia mielestäni kiinnostavia yksityiskohtia kameraani.
Me tutkimme erityisesti maalämpöjärjestelmiä esittelevät osastot. Haaveilemme maalämmöstä sinne uuteen taloon ja otamme nyt selvää vaihtoehdoista. Tällaisilla pakkasilla ajatus lattialämmityksestäkin on tosi houkutteleva. Olisi ihanaa asua vanhassa talossa, jonka lattia on aina lämmin.
Messuilla kiertely on yllättävän raskasta. Kiertämisen lopuksi päätimme mennä syömään ja ajoimme sitä varten kauppakeskus Myllyyn. Ei siellä mitään ihmeellisiä ravintoloita ole, mutta kun ulkona on noin 20 astetta pakkasta, alkaa arvostaa lyhyitä kävelymatkoja.
Istuimme alas Ricossa ja tilasimme annokset. Viereisessä pöydässä istui kaksi naista, jotka olivat tulleet ennen meitä. He saivat tietysti ruokansakin ensin. Lautasilla taisivat olla jotkut pihvit, sillä annosten tultua käytiin seuraava periturkulainen sananvaihto:
- Mikä toi klöntti tosa pääl o? Onkse voita?
- O.
Sisustuspuoli jäi aika laihaksi, joten messujen yleisilme oli melko väritön. Poimin muutamia mielestäni kiinnostavia yksityiskohtia kameraani.
 |
| Hauskanvärisiä ulko-ovia. |
 |
| Erikoisenpuoleinen pystyuuni. |
 |
| Useimmat esillä olleista keittiöistä olivat niitä, joissa ovet ovat korkeakiiltoisia, sileitä ja vetimettömiä. Tämä on enemmän minun makuuni. |
 | ||
| Kuvasta sitä ei ehkä näe, mutta tämä lamppu on iso kuin vanhanajan pyykkipata. Hintaa oli reilut 600 euroa. |
Messuilla kiertely on yllättävän raskasta. Kiertämisen lopuksi päätimme mennä syömään ja ajoimme sitä varten kauppakeskus Myllyyn. Ei siellä mitään ihmeellisiä ravintoloita ole, mutta kun ulkona on noin 20 astetta pakkasta, alkaa arvostaa lyhyitä kävelymatkoja.
Istuimme alas Ricossa ja tilasimme annokset. Viereisessä pöydässä istui kaksi naista, jotka olivat tulleet ennen meitä. He saivat tietysti ruokansakin ensin. Lautasilla taisivat olla jotkut pihvit, sillä annosten tultua käytiin seuraava periturkulainen sananvaihto:
- Mikä toi klöntti tosa pääl o? Onkse voita?
- O.
perjantai 3. helmikuuta 2012
Norjalaismyssy ja muita yrityksiä
Teen aika paljon käsitöitä, mutta olen huono seuraamaan ohjeita. Viime viikonloppuna päätin tehdä norjalaismyssyn täsmälleen netistä löytämäni ohjeen mukaan. Lankoja minun ei tarvinnut ostaa, sillä löysin sopivat värit omasta lankakoristani. Myssy on nyt valmis.
Seurasin ohjetta huolellisesti. Tosin ensin minun piti vähentää silmukkamäärää huomattavasti, koska arvelin, että muuten myssystä tulee liian iso. Ja sen takia minun piti myös sovittaa kuviot uudestaan.
Mutta muuten siis seurasin ohjetta hyvin tarkkaan.
Ohje oli tosi hyvä; en löytänyt siitä yhtään virhettä. Kudoin myssyäni koko viikonlopun, aina kun ehdin istumaan vähäksikin aikaa. Olin tyytyväinen kun ajattelin, että kerrankin minulla on kohta myssy, joka on tehty täsmälleen ohjeen mukaan.
Myssy alkoi näyttää huolestuttavan isolta, vaikka olin vasta ohjeen puolivälissä. Kokeilin myssyä päähäni. Sain vetää sen huoletta leukaan saakka. Siitä ei ollut tulossa myssy vaan hiippalakki.
En lannistunut. Purin melkein kaiken ja aloitin alusta. Jätin välistä yhden mallikerran pois tai oikeastaan kaksi. Tuossa, missä on valkoinen pohja ja punaisia pilkkuja pitäisi olla punaisia tähtiä valkoisella pohjalla ja sen jälkeen pitäisi olla harmaa osuus johon kavennukset tehdään.
Hyvä myssy siitä tuli, vaikka se on vieläkin turhan iso.
Pieni käsityö kaiken lukemisen ja kirjoittamisen välissä tekee hyvää sielulle.
Alkuperäinen neuleohje on Garn Studion sivuilta. Sieltä löytyy paljon hyviä, ilmaisia ohjeita.
Kaikkia ikinä tekemiäni, valmiiksi saatuja käsitöitä vastaa varmaan ainakin yksi kesken jäänyt tai piloille mennyt. Aina kun aloitan jotain, näen mielessäni lopputuloksen mutta vain aniharvoin jos koskaan se vastaa todellisuutta. Opin yrityksen ja erehdyksen kautta. Jos opin.
Kun aikoinaan ompelin ensimmäisen miesten paidan, pääsin kunnialla napinläpiin saakka ennen kuin järkeilyni petti pahemman kerran. Tuumin, että kun kerran napit ovat pyöreitä, on myös napinläven syytä olla pyöreä ja niinpä leikkasin paitaan nappien kokoisia, pyöreitä reikiä. Tai kun kudoin Rainelle suuritöisen irlantilaisneuleen, lopputulos oli sopiva noin kaksimetriselle ja viisikymmentä kiloa painavalle miehelle. Raine ei ole sellainen. Itselleni olen ommellut puseron, jossa oli kaksi vasemman käden hihaa eikä yhtään oikeaa kättä varten.
Näistä voisi vaikka kirjoittaa kirjan. Kaikkien Aikojen Kauheimmat Käsityöt.
Mutta muuten siis seurasin ohjetta hyvin tarkkaan.
Ohje oli tosi hyvä; en löytänyt siitä yhtään virhettä. Kudoin myssyäni koko viikonlopun, aina kun ehdin istumaan vähäksikin aikaa. Olin tyytyväinen kun ajattelin, että kerrankin minulla on kohta myssy, joka on tehty täsmälleen ohjeen mukaan.
Myssy alkoi näyttää huolestuttavan isolta, vaikka olin vasta ohjeen puolivälissä. Kokeilin myssyä päähäni. Sain vetää sen huoletta leukaan saakka. Siitä ei ollut tulossa myssy vaan hiippalakki.
En lannistunut. Purin melkein kaiken ja aloitin alusta. Jätin välistä yhden mallikerran pois tai oikeastaan kaksi. Tuossa, missä on valkoinen pohja ja punaisia pilkkuja pitäisi olla punaisia tähtiä valkoisella pohjalla ja sen jälkeen pitäisi olla harmaa osuus johon kavennukset tehdään.
Hyvä myssy siitä tuli, vaikka se on vieläkin turhan iso.
Pieni käsityö kaiken lukemisen ja kirjoittamisen välissä tekee hyvää sielulle.
Alkuperäinen neuleohje on Garn Studion sivuilta. Sieltä löytyy paljon hyviä, ilmaisia ohjeita.
Kaikkia ikinä tekemiäni, valmiiksi saatuja käsitöitä vastaa varmaan ainakin yksi kesken jäänyt tai piloille mennyt. Aina kun aloitan jotain, näen mielessäni lopputuloksen mutta vain aniharvoin jos koskaan se vastaa todellisuutta. Opin yrityksen ja erehdyksen kautta. Jos opin.
Kun aikoinaan ompelin ensimmäisen miesten paidan, pääsin kunnialla napinläpiin saakka ennen kuin järkeilyni petti pahemman kerran. Tuumin, että kun kerran napit ovat pyöreitä, on myös napinläven syytä olla pyöreä ja niinpä leikkasin paitaan nappien kokoisia, pyöreitä reikiä. Tai kun kudoin Rainelle suuritöisen irlantilaisneuleen, lopputulos oli sopiva noin kaksimetriselle ja viisikymmentä kiloa painavalle miehelle. Raine ei ole sellainen. Itselleni olen ommellut puseron, jossa oli kaksi vasemman käden hihaa eikä yhtään oikeaa kättä varten.
Näistä voisi vaikka kirjoittaa kirjan. Kaikkien Aikojen Kauheimmat Käsityöt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)