Jouko Halmekosken kokoama, viime vuonna ilmestynyt kirja Orjamarkkinat on kokoelma huutolaislasten tarinoita. Huutolaisuus oli entisajan sijaishoitoa, kodittomiksi jääneitä lapsia sijoitettiin perheisiin, jotka lupasivat ottaa heidät pienimmällä korvauksella. Sijoittamista edelsi julkinen huutokauppa, jossa lapset esiteltiin yleisölle ja meklari keräsi tarjouksia.
Virallisesti järjestelmä lakkautettiin 1923, mutta vielä 1940-luvulla joissakin kunnissa se toimi epävirallisesti. Yhä vielä on elossa ihmisiä, jotka on myyty lapsena.
Aihe kiinnostaa, sillä olen itse huutolaisen lapsenlapsi. Isoisäni Lauri syntyi Mynämäen Kivistönmäessä asuneen suutarinsällin perheeseen vuonna 1900. Syystä, jota en tiedä, hänet myytiin kolmevuotiaana. Sijoituspaikassa oli ilkeä emäntä, joka pahoinpiteli lasta minkä ehti ja niinpä Lauri karkasi tiehensä heti, kun oli tarpeeksi iso.
Muistan Laurin oikein hyvin, vaikka meillä ei ollut erityisen läheisiä suhteita. Hän kertoi itse huutolaispaikastaan ja sen ilkeästä emännästä, mutta enhän minä lapsena osannut kysellä tarpeeksi enkä nyt tiedä hänen vaiheistaan juuri enempää kuin sen, minkä kerroin. Lauri kuoli 1980.
Laurin tarina oli varsin tavallinen. Halmekosken kirjassa kerrotaan lapsista, joita kohdellaan ala-arvoisesti, epäinhimillisesti, käsittämättömän julmasti ja piittaamattomasti. Silti kaikkien huutolaisten kohtalo ei ollut julma, oli myös hyviä, lapsirakkaita isäntiä ja emäntiä, jotka ottivat vieraan lapsen kotiinsa ja pitivät kuin omaansa. Kirjan kanteen on kuvattu noin seitsenvuotias Esteri pian myydyksi joutumisensa jälkeen sijoitusäitinsä kanssa. Kuvassa on myös toinen huutolainen, täysorpo poika. Talossa lapsia kohdeltiin hyvin, vaikka he sen ajan tavan mukaan joutuivat tekemään ahkerasti työtä muiden mukana. Heillä on kuitenkin kunnon vaatteet ja he pääsivät kouluun.
Huutolaiseksi saattoi joutua, vaikka lapsen molemmat vanhemmat olisivat olleet elossa. Esimerkiksi toisen vanhemman vakava sairaus saattoi romahduttaa perheen talouden niin, että lapsista ei pystytty huolehtimaan. Äitien ja isien oli vain hyväksyttävä se, että vieraat ihmiset tulivat ja veivät lapset pois.
Huutolaislapset joutuivat monin tavoin syrjityiksi. Jos heistä ei huolehdittu sijoituspaikassa, heitä kiusattiin likaisten vaatteiden takia koulussa - sikäli kuin he kouluun pääsivät. Kiusaamiseen eivät syyllistyneet vain lapset, aikuisetkin osallistuivat siihen. Jotkut lapset joutuivat nukkumaan ulkorakennuksissa, joillekin annettiin ruoaksi vain tähteitä, jotkut joutuivat ulkotöihin paljain jaloin vaikka olisi ollut pakkasta.
Huutolaispaikat vaihtuivat tiuhaan. Sopimus tehtiin vuodeksi kerrallaan. Lapsen mielipiteitä ei kyselty. Kunnan maksama korvaus lakkasi, kun lapsi täytti kuusitoista, joissakin kunnissa ikäraja oli kaksitoista vuotta. Silloin lapset yleensä pistettiin maantielle, etsimään itse oma elantonsa.
Huutolaisuus muistuttaa nykypäivän sijaishoitoa. Nytkin isien ja äitien on hyväksyttävä se, että vieraat ihmiset vievät lapset pois. Tosin vanhempien ongelmat ovat nyt erilaisia. Nyt myös lasten tunteet yritetään ottaa huomioon eikä heitä enää pidetä orjatyöläisinä.
Ajattelen Lauria, kun näen pieniä, muutaman vuoden ikäisiä poikia. Miten vilpittömästi he katsovat maailmaa lippalakkiensa alta ja miten haavoittuvia ja aikuisten armoilla he ovat. Kuka haluaisi heille mitään pahaa?
Se nimettömäksi jäänyt mynämäkeläisemäntä, joka aikoinaan hakkasi pientä Lauria, sai paljon pahaa aikaiseksi. Osaa niistä arvista minäkin olen varmasti kantanut.
Olen lukenut arvioita tästä kirjasta ja jo niiden lukeminen on tuntunut niin pahalta, että en tiedä pystynkö tarttumaan itse kirjaan. Oma ihana lapsenlapsi-muruni on kolmivuotias, enkä voi käsittää, että joku voisi antaa hänenlaistaan pois vieraisiin ja pelottaviin oloihin. Kyllä maailma on ollut toisenlainen, eikä siitä ole niin pitkäkään aika. Ja todellakin, meikäläiset kantavat entisajoista johtuvia arpia mukanaan. Niin minäkin, sotalapsen tytär.
VastaaPoistaEikö olekin harmi, että vasta liian myöhään tajuaa, että olisi pitänyt kuunnella ja kysellä aikanaan, että tietäisi enemmän? Yksi ja toinen huomaa saman asian jossain vaiheessa. Voi meitä!