Se on loppu nyt

Nyt riitti, tämä suhde päättyy tähän.

Myönnän virheeni. Lähdin liian hätäisesti uuteen suhteeseen, tartuin ensimmäiseen vastaantulijaan enkä tunnistanut omia tarpeitani. Uskoin kauniisiin lupauksiin ja petyin.

En ole ainoa, jolle on käynyt näin. Meitä on tuhansia, kymmeniä tuhansia.

Ihan vain varoitukseksi muille hyväuskoisille laitan sen kuvankin tähän.

Suhteemme kesti yli puoli vuotta ja koko ajan minulla oli epämukava tunne. Emme tulleet sinuiksi ollenkaan. En oppinut edes tunnistamaan sen soittoääntä.

Saan syyttää itseäni. Mikä minut sai kuvittelemaan, että tarvitsen edes kameraa saati nettiä puhelimeeni? Tässä on molemmat, mutta en osaa käyttää kumpaakaan. Ehkä oppisin, jos tarvitsisin niitä. Mutta sitä varten jossain pitäisi olla vuoden mittainen kurssi, ohjekirja ei ainakaan selvittänyt mitään.

Haluan eron. Mahdollisimman nopeasti. Pelkään, että siitä tulee vaikeaa.

Muistan tilanteen, jossa suhteemme alkoi. Olin pää uunissa, oli joulunalusaika. Silti vastasin puhelimeen ja uskoin myyjän kertomuksen. Kaikki kuulosti niin hyvältä ja varmistin moneen kertaan, että se, mitä nyt on puhuttu, on kaikki, mitä tästä aiheesta on sanottavaa ja ettei missään koskaan enää tullaan lisäämään eikä poistamaan siitä mitään. Ja tämä kaikki tähän hintaan nyt ja iankaikkisesti, aamen.

Kyllä, näin juuri, sanoi myyjä.

Ja nyt, kun laite ei toimi, ei siis kertakaikkisesti toimi yhtään, en edes tiedä, omistanko minä sen vai kuka sen omistaa. Sopimuspaperit ovat työpöytäni laatikossa kaupungissa. Yritän suhteen purkamista heti, kun pääsen sinne.

Silloin joulun alla kaikki tuntui selvältä. Kun sopimus tuli postissa, en enää ollut ihan varma. Ensimmäisen puhelinlaskun saavuttua en ymmärtänyt enää mitään.

Mihin minä olen sitoutunut? Siihen, että jos haluan eron, ostan itse itselleni junalipun Siperiaan pakkotyöhön? Vähintään.

Vähän huolestuttaa.

Kaipaan vanhaa puhelintani. Kaipaan sen yksinkertaisia toimintoja ja helinäkeijut-soittoääntä. Sen lujaa, kärsivällistä akkua.

Ottaisiko se minut vielä takaisin?